Tanuska: hyvä kysmys: miksi niin moni liitto alkaa ja päättyy eroon. Niin, miksi?
Rakastuminen ja rakkaus on kaksi tavallaan eri asiaa. Rakkaus on pitkälti tahtolaji. Vihkikaavassakin kysytään: tahdotko rakastaa. Kun parisuhde muuttu arkipäiväiseksi, kun kumppani ärsyttää ja suututtaa tapoineen kaikkineen yms., on kyse
tahtomisesta.
Tahdonko elää tämän ihmisen kanssa? Tahdonko rakastaa häntä , vaikka hänessä on tuo ärsyttävä piirre tai tapa, vaikka riitelemme. Tahdonko jatkaa, tahdonko rakastaa, vaikka meillä on pitkään ollut huonoa aikaa tässä suhteessa? Tahdonko tätä elämää, tätä arkea tuon ihmisen kanssa?
Jos vastus on kyllä, ja jos kyllä -vastus on molemmilta puolisoilta, silloin aletaan toimia ja tehdä jotain ihan todella jotta suhde korjaantuu ja viihtyy kumppaninsa seurassa; siinä elämässä mikä on tämän puolison kanssa.
Jos vastaus on ei, on parasta hakea toisenlaista vaihtoehtoa elämälleen, mutta minusta on väärin, minusta on äärimmäisen loukkaavaa siirtyä toiseen syliin; ottaa toinen siihen rinnalle, tai edes sen yhden kerran käydä vieraissa.
Pettämien loukkaa ja se on vihonviimeinen ja syvin keino loukata puolisoaan - myös silloin, kun periaatteessa rakkaus alkaa olla jo hiipumassa ja suhde on ollut kovilla ja rakoilee. !!
Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys.
Ne ihmiset, jotka vihaavat exiään, eivät ole vielä päässeet irti heistä. HEillä on vielä tunteita exiään kohtaan.
Mutta minä en alunperin nyt puhunut vihasta ja vihanpidosta, vaan siitä, että toisen ihmisen tavat ärsyttävät, koska ovat niin omituisa, eikä niitä ymmärrä, koska sitä toista ihmistä ja hänen perimmäisiä tarkoitusperiä ei ymmärrä. Ei ole yhteistä kieltä, tai ei puhuta ollenkaan.
Normaalisti tämmöisen ihmisen kanssa ei olisikaan tekemisissä. Työkaverina hänen kanssaan hoidettaisi vain työasiat. Vapaa-ajalla hänelle sanotaan huomenta ja hei, eikä muuta. Mutta jos ja kun on lapsi aiemmasta liitosta, on pakko olla tekemisissä.
En puhu itsestäni oikeastaan, minulla ei ole exät kiusana, onneksi, enää. Ei ole enää onneksi tapaamisia tms., mutta aikoinaan kun oli, niiden sopiminen ja yhdeydenpito oli aina yhtä hankalaa ja monimutkaista, koska yhteistä kieltä ei ollut eikä toisen tapaa toimia ja ajatella ymmärretty. Siksihän sitä erottiinkin: toisen kanssa oli niin tolkuttoman mahdotonta elää.
Rakastumis-vaiheessa on niin onnen huumassa, ettei huomaa eikä haluakaan huomata niitä huonoja puolia toisessa ja siinä vaiheessa kun pitäisi alkaa rakastamaan, kun se suurin huuma on jo haihtunut, näkee että ai, tommonenko se onkin! Jotkut hyväksyvät tämän "uuden" ja "todellisen" ihmisen. Jotkut jatkavat yhdessäoloa ja tekevät yhteisiä lapsiakin tästä kaikesta huolimatta, mutta pidemmän päälle elämä käy mahdottomaksi. Silloin ollaan siitä virstanpylväällä, että jatkaako, ja miten, vai erotako.
Olen iloinen, että mieheni on eronnut, että minä olen eronnut - nyt meillä on toisemme. :heart:
Miehen lasten kautta olen tekemisissä hänen exänsä kummallisissa tavoissa. En ymmärrä niitä. En mene yksityiskohtiin. Kyse ei kuitenkaan ole äidin huolenpidosta tai huolesta kun lapset ovat poissa (sen epäkelvon exän/isän hoivissa - joka yhdessäolon aikana kyllä huolehti lapsista 98 %,sesti, mutta sitä ei enää lasten äiti muista) - sen huolenpidon minä ymmärrän siis. Mutta on paljon muita juttuja, joita en ymmärrä. Vaikkapa vaihtovaatekassin sisältö tai lasten kenkien kunto ja koko.
:ashamed: :\|
