V
vierailija
Vieras
Olen 32 v. nainen. Olen ollut vuosia työtön, mutta olen opiskellut viimeiset reilut kolme vuotta ja opinnot ovat hyvällä mallilla, keväällä olisi tarkoitus valmistua. Nyt en ole kuitenkaan jaksanut tehdä useampaan kuukauteen opintoja eteenpäin.
Takana on 7 epäonnistunutta parisuhdetta. Tai oikeastaan ehkä 5. Kahta ei kai voi laskea edes parisuhteiksi, sellaisia teini-iän juttuja, joissa ei montaa kertaa nähty. Kaikki miehet järjestäin ovat olleet omituisia. Ahdistelleet seksuaalisesti, repineet vaatteitani, haukkuneet huoraksi, pettäneet, yksi sanoi laittavansa minut autonsa takaronttiin viimeiselle matkalle jne.
Asuin jo omillani muutaman vuoden ajan, kunnes tuli ero kumppanista ja muutin takaisin kotiin, äitini luo. Jäin myös työttömäksi enkä saanut töitä vaikka kuinka lähetin hakemuksia. Tunsin itseni epäonnistuneeksi siitä, että päädyin takaisin kotiin. Hävettää. Tällä hetkelläkään en pystyisi asumaan missään muualla, koska opiskelen ja saan opintotukea vajaa 200 euroa kuussa. Meillä on iso talo maaseudulla hoidettavana, iso piha. Miesvoimia tarvittaisiin. Äitini saa pelkän leskeneläkkeen. Minäkin joudun viimeiset rahani käyttämään yhteisiin menoihin. Veljen kanssa on välit poikki. Hän haluaa, että kaikki jaettaisiin. Hän on saanut kuolinpesältä rahaa ja omaisuutta, mutta minä en ole saanut YHTÄÄN mitään. Olen katkera epäoikeudenmukaisuudesta, siitä, että asiat eivät ole menneet tasapuolisesti. Hän ei tule tänne auttamaan vaikka hänellä on myös osuus talosta. Veljellä on pieni tyttö. Hän on sanonut, ettei me saada äidin kanssa nähdä lasta, jos ei myydä sitä ja tätä.
Olen aivan äärimmäisen väsynyt. En jaksaisi edes istua. Eilen istuin keittiön pöydän ääressä ja minun oli pakko päästä pitkäkseni. Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että en jaksaisi edes maata. Olen mennyt nyt jotenkin huonompaan suuntaan. Jokainen päivä on mielestäni yhtä turha. En opi mitään, en kehity missään. Saatan vain istua sängylläni ja miettiä asioita. Verikokeissa ei ole mitään selittävää. Rauta-arvo on hiukan matalanpuoleinen, siihen syön lisärautaa.
En muista mitään asioita. En tahdo muistaa vanhoja tapahtumia. Haluaisin luopua miltei kaikista tavaroistani. Siivosin äsken yhden laatikon. Yritin heittää pois turhia. En oikeasti tarvitse mitään. Haluaisiko joku toimistotarvikkeita? Käyttämättömiä vihkoja, tusseja, nitoja, rullamitta, leimasimia, teippiä, viivottimia, harppeja... Astioita on. Ne ovat lojuneet muovilaatikoissa jo vuosia. Missä minä niitä enää tarvitsen? En ole näitä vuosiin tarvinnut missään, joten olisin kiitollinen, jos voisin antaa nämäkin pois. Ajattelen, että mitä järkeä on missään, kun kuitenkin kuolee pois.
Ystäviä ei juurikaan ole tai jos on, eivät juuri soittele tai laita viestiä. Yleensä minä laitan. En kuitenkaan jaksa olla aina se aloitteentekijä. On yksinäinen olo. Olen kaiket viikonloput vain kotona. On tunne, että elämä valuu hukkaan. Tiedän, että pitäisi lähteä johonkin, mutta ei enää saa aikaiseksi eikä huvita. Eikä yksin ole kiva lähteä.
Saatan välillä piristyä hetkellisesti, jos olen ihmisten seurassa. Mutta taas jään yksin. Jalat ei kanna. Ne ovat kamalan painavat. Niin painavat etten jaksaisi kävellä ja käsistä on lähteneet voimat. En jaksa kantaa tai nostaa sellaisia asioita joita ennen jaksoin. Tuntuu ettei voimat riitä. Toisinaan on päiviä jolloin en jaksaisi edes puhua. Haluaisin vain nukkua. Minulla ei ole kuitenkaan narkolepsiaa eikä uniapneaa. Haluaisin vain eroon kaikesta. Mikä ihme minua vaivaa?
Takana on 7 epäonnistunutta parisuhdetta. Tai oikeastaan ehkä 5. Kahta ei kai voi laskea edes parisuhteiksi, sellaisia teini-iän juttuja, joissa ei montaa kertaa nähty. Kaikki miehet järjestäin ovat olleet omituisia. Ahdistelleet seksuaalisesti, repineet vaatteitani, haukkuneet huoraksi, pettäneet, yksi sanoi laittavansa minut autonsa takaronttiin viimeiselle matkalle jne.
Asuin jo omillani muutaman vuoden ajan, kunnes tuli ero kumppanista ja muutin takaisin kotiin, äitini luo. Jäin myös työttömäksi enkä saanut töitä vaikka kuinka lähetin hakemuksia. Tunsin itseni epäonnistuneeksi siitä, että päädyin takaisin kotiin. Hävettää. Tällä hetkelläkään en pystyisi asumaan missään muualla, koska opiskelen ja saan opintotukea vajaa 200 euroa kuussa. Meillä on iso talo maaseudulla hoidettavana, iso piha. Miesvoimia tarvittaisiin. Äitini saa pelkän leskeneläkkeen. Minäkin joudun viimeiset rahani käyttämään yhteisiin menoihin. Veljen kanssa on välit poikki. Hän haluaa, että kaikki jaettaisiin. Hän on saanut kuolinpesältä rahaa ja omaisuutta, mutta minä en ole saanut YHTÄÄN mitään. Olen katkera epäoikeudenmukaisuudesta, siitä, että asiat eivät ole menneet tasapuolisesti. Hän ei tule tänne auttamaan vaikka hänellä on myös osuus talosta. Veljellä on pieni tyttö. Hän on sanonut, ettei me saada äidin kanssa nähdä lasta, jos ei myydä sitä ja tätä.
Olen aivan äärimmäisen väsynyt. En jaksaisi edes istua. Eilen istuin keittiön pöydän ääressä ja minun oli pakko päästä pitkäkseni. Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että en jaksaisi edes maata. Olen mennyt nyt jotenkin huonompaan suuntaan. Jokainen päivä on mielestäni yhtä turha. En opi mitään, en kehity missään. Saatan vain istua sängylläni ja miettiä asioita. Verikokeissa ei ole mitään selittävää. Rauta-arvo on hiukan matalanpuoleinen, siihen syön lisärautaa.
En muista mitään asioita. En tahdo muistaa vanhoja tapahtumia. Haluaisin luopua miltei kaikista tavaroistani. Siivosin äsken yhden laatikon. Yritin heittää pois turhia. En oikeasti tarvitse mitään. Haluaisiko joku toimistotarvikkeita? Käyttämättömiä vihkoja, tusseja, nitoja, rullamitta, leimasimia, teippiä, viivottimia, harppeja... Astioita on. Ne ovat lojuneet muovilaatikoissa jo vuosia. Missä minä niitä enää tarvitsen? En ole näitä vuosiin tarvinnut missään, joten olisin kiitollinen, jos voisin antaa nämäkin pois. Ajattelen, että mitä järkeä on missään, kun kuitenkin kuolee pois.
Ystäviä ei juurikaan ole tai jos on, eivät juuri soittele tai laita viestiä. Yleensä minä laitan. En kuitenkaan jaksa olla aina se aloitteentekijä. On yksinäinen olo. Olen kaiket viikonloput vain kotona. On tunne, että elämä valuu hukkaan. Tiedän, että pitäisi lähteä johonkin, mutta ei enää saa aikaiseksi eikä huvita. Eikä yksin ole kiva lähteä.
Saatan välillä piristyä hetkellisesti, jos olen ihmisten seurassa. Mutta taas jään yksin. Jalat ei kanna. Ne ovat kamalan painavat. Niin painavat etten jaksaisi kävellä ja käsistä on lähteneet voimat. En jaksa kantaa tai nostaa sellaisia asioita joita ennen jaksoin. Tuntuu ettei voimat riitä. Toisinaan on päiviä jolloin en jaksaisi edes puhua. Haluaisin vain nukkua. Minulla ei ole kuitenkaan narkolepsiaa eikä uniapneaa. Haluaisin vain eroon kaikesta. Mikä ihme minua vaivaa?
