Miten te monen lapsen äidit jaksatte...

[puuuh]

Olla raskaana?

Mä odotan toista viikolla 39 ja tää oon yrittänyt syntyä jo pari viikkoa. Niin järkyttävää kipua nivusissa, reisissä, alavatsassa ja alaselässä ettei tosikaan. Yöt menee pyöriessä ja illat siinä että oksettaa ihan tajuttomasti. Mä en osaa tehdä muuta kuin huutaa esikoiselle (en nyt huutamalla huuda), ja olla kärttyinen. Nytkin piti jäädä kotiin kun en pystynyt yksinkertaisesti lähtemään kauppaan kun seisoessa särkee niin kovaa selkää etten saa happea! Ja mun käsivarsiinkin sattuu!! Mitä ihmettä

Mä en yleensä menetä malttia esikoisen kanssa tai makaa sohvalla/sängyllä, mutta nyt musta tuntuu että teen jotain kuolemaa....

Oooh miten helppo se ensimmäisen raskaus oli.. Ei kivun kipua ennen kuin synnytyssupitukset alkoivat...

Miten te monen monen monen lapsen äidit JAKSATTE enää tässä lopussa?!

 

["Esikoinen tulossa"]

Tuttuja tuntemuksia sillä erotuksella, että odotan ensimmäistä ja rv 35+5 tänään Viime yönä oli aivan järkyttäviä liitoskipuja ja kyljen kääntäminen oli aivan tuskaa, joka kerta naksahti ja sitä seurasi kova kipu. Kävely on hankalaa ja mistä tahansa nouseminen sattuu ja vihloo. Haaveissa olisi useampi lapsi, mutta nyt lähinnä mietin, että kun vain selviäisin tästä ensimmäisenkin raskaudesta.. Onneksi nyt tosiaan on se tilanne ettei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta, joten sympatiat sulle :/ Koitetaan jaksaa!

 

["Vieras"]

Oon miettinyt ihan samaa. Itselläni rv 37 ja esikoinen kotihoidossa. Mitään en jaksaisi tehdä, yöllä en saa nukuttua ym. Tulee pitkät viimeiset viikot. Kunhan tää vauva tajuais tulla ajoissa ulos eikä vasta käynnistettynä rv 42.

 

["Kukka"]

Asiat ovat niin suhteellisia. Nuorena ja lapsettomana oli katastrofi, jos yöunet uhkaisivat jäädä alle 8 tunnin. Esikoisen kanssa tuntui, että ei jaksa oikein mitään - edes ulkoilla lapsen kanssa. Nyt neljännen ja viidennen lapsen kanssa raskaudet ovat olleet yhtä odotuksen riemujuhlaa - ja isompiakin lapsia on jaksanut paremmin, kun on ollut iloisen odottava ja toiveikas mieli tulevan pienokaisen myötä.

Elämä on aika kummallinen asia. Ihminen varsinkin.

 

[puuuh]

Jos esikoista odottaessa olisi ollut näin tuskanen olo lopussa, en varmaan olisi tätä toista tehnyt näin pian. Pahinta on se kun joutuu nostelemaan esikoista jatkuvasti ja kumartumaan ja siitä ne supistukset alkaa, mutta loppuu taas yöllä. Mua vaan itkettää täällä kun tuntuu että hajoon kappaleiksi kohta ja tekee niin pahaa esikoisen puolesta kun olisin halunnut nauttia viimeisistä yhteisistä hetkistä kaksin kotona, mutta eiiii.. Tää mamma ei pääse edes lähikauppaan kun tuntuu että alapää jää matkalle.....

tsemppiä teille esikoisen odottamiseen se on jännä kun ne kivut lähtee heti kun lapsi on pihalla....

 

[puuuh]

[QUOTE="Kukka";28833578]Asiat ovat niin suhteellisia. Nuorena ja lapsettomana oli katastrofi, jos yöunet uhkaisivat jäädä alle 8 tunnin. Esikoisen kanssa tuntui, että ei jaksa oikein mitään - edes ulkoilla lapsen kanssa. Nyt neljännen ja viidennen lapsen kanssa raskaudet ovat olleet yhtä odotuksen riemujuhlaa - ja isompiakin lapsia on jaksanut paremmin, kun on ollut iloisen odottava ja toiveikas mieli tulevan pienokaisen myötä.

Elämä on aika kummallinen asia. Ihminen varsinkin.[/QUOTE]

Mua ei haitta väsymys ollenkaan. Mä opiskelen tässä samalla vielä joten jaksamisesta ei ole se kiinni. Seisominen vain ei onnistu enää.

 

[minun kokemukseni]

Mielelläni olisin jaksanut, jos olisin kuopuksen saanut kohdussani pitää noille viikoille. Vaan kun syntyi rv 27. Siinä sitä oli jaksamista, kun sen "loppuraskauden" lapsi oli sairaalassa. Se huoli oli todella raskas kestää! Tottakai muutokset (olipa lajia mitä hyvänsä) vaikuttaa elämänkulkuun, ja myös jaksamiseen tai jaksamattomuuteen, mutta yhdessä koossa ollessa asiat sentään ovat vielä hyvin, sekä äidillä että lapsella!

 

[chef]

Mä vaan ajattelen koko ajan niin, että enää muutama viikko, sitten tämä 24/7 sohvalla makaaminen on ohi ja pääsen taas liikkeelle. Siten mä jaksan

Ja mies on tietenkin apuna paljon...tänäänkin sain nukkua parin tunnin päikkärit, ja päivän mittaan mies on tehnyt kaikki lasten safkat, hoitanut muksut, kohta lähtee kauppaan jne. Ensi viikolla palaa lomalta töihin, jolloin lastenhoitovastuu työajoiksi jää mulle. Pärjään kyllä, koska ei tässä taida vaihtoehtoja olla ja toisaalta on sitä vielä huonommassakin kunnossa lapsia tullut hoideltua.

Kyllä mua vähän harmittaa, kun en tosiaan enää kauppaan edes pääse, mutta nautin kovasti siitä 5 minuuttisesta, jonka päikkäreiden jälkeen takapihalla istuessani vietin. Oli ihanan viileää ja rauhallista. Ja tänään en ole ihan niin kivuilias, kuin eilen, saati sitten edellispäivänä. Niistäkin saan iloa tähän tylsään makoiluun.

Mutta siis tosiaan...jaksan sen voimalla, että ajattelen vain sitä, ettei tämä enää kauaa kestä. Koko raskaus on ollut yhtä perkelettä, mutta nyt ollaan jo ihan loppusuoralla

Viikkoja 37.

 

[puuuh]

Joo tuo on herännyt joka aamu parin viikon ajan ensimmäisenä tekemään aamupalaa perhelle, siivoaa, hoitaa esikoista, oli vielä kesälomallakin tässä ja oikeastaan tekee kaiken kun mä vaan nukun, syön ja kiukkuan. Tää on vaan ennenkuulumatonta mulle koska yleensä ulkoillaan kaksi kertaa päivä, touhuan kaiken aikaa, en väsy, en huuda, ja nautin tästä perhe-elämästä! Nyt vaan oon ihan toista maata enkä tunne enää itteäni. Vituttaa niin paljon ettei veri kierrä päässä toden sanoen Joo mä aattelen kanssa "pari viikkoa max, pari viikkoa.." mutta yritä sitä sanoa tuolle 1,5v joka ihmettelee miks äiti on kuin kuollut lahna joka suuttuu kaikesta..

 

[Wicca]

Helposti, raskauteni ovat aina olleet helppoja kuten synnytykseni. raskaus on mennyt aina siinä sivussa ja nuorimpien kanssa jo vanhemmat lapsukaiset ovat osanneet autella kotijutuissa ja nuorempien kanssa.