V
"vieras"
Vieras
Mistähän aloittaisin..
Noh, jäin 2vuotta sitten yksinhuoltajaksi. Totaaliyksinhuoltajaksi. Lähimmät sukulaiset asuvat 120km päässä. Mulla on 2 ihanaa lasta joita rakastan enemmän kuin oisin koskaan voinut kuvitella ketään rakastavani.
Eron jälkeiseltä ajalta en muista oikein mitään. Vein lapset aamulla päiväkotiin, menin töihin, illalla hain lapset ja nukkumaan ja aamulla sama runba taas.. Kotia hoidin siinä sivussa ja lapset söi kotona aika paljon valmisruokaa. Tiuskin lapsilleni ja olin aina se äreä äiti joka ei jaksanut mitään. Elin ns. sumussa.
Sijaisuus työssä loppui (mulla siis takana eripituisia sijaisuuksia) ja lapset jäivät päiväkotiin kun jäin työttömäksi työnhakijaksi. Nyt en kuitenkaan ole saanut töitä. Lapset ovat silti olleet päiväkodissa. Kotia jaksan hoitaa paljon enemmän, kun haen lapset kotiin, täällä odottaa lämmin itse tehty ruoka. Jaksan leikkiä ja olla läsnä ja aidosti kiinnostunut lasten asioista. Lapsetkin ovat huomanneet eron. Saan hoidettua päivittäiset asiat yksin, ilman että lapset ovat aina molemmin puolin käsivarsia. Etsin toki koko ajan töitä, mutta tilanne siltä osin näyttää huonolta.
Nyt raskaan eron jälkeen ekaa kertaa tuntuu, että elämässäni on jotain. Pystyn nauttimaan elämästäni ja jaksan tehdä asioita. Jaksan lapsia ihan toisella tavalla. Tämä tuntuu hyvältä. Kuitenkin nyt on nostanut päätään syyllisyys. Tunnen syyllisyyttä siitä, että lapset ovat hoidossa vaikka itse olen "kotona". Kuitenkin tiedän sisimmässäni, että näin on meille kaikille parempi. Koska tarvitsen apua eikä kenenkään meistä ole hyvä olla jos itse olen loppu ja mahdollisesti sairastun. Silti mietin, onko soveliasta jatkaa näin.
Molemmat lapset tykkää kovasti olla päiväkodissa eikä sieltä ole tullut negatiivistä palautetta. Lapsille päivähoito tuntuu siis tärkeältä. Pelkään, että jos otan lapset pois hoidosta niin palaamme taas siihen, että äiti on niin väsynyt,ärtynyt, kiukkuinen eikä jaksa.
Noh, jäin 2vuotta sitten yksinhuoltajaksi. Totaaliyksinhuoltajaksi. Lähimmät sukulaiset asuvat 120km päässä. Mulla on 2 ihanaa lasta joita rakastan enemmän kuin oisin koskaan voinut kuvitella ketään rakastavani.
Eron jälkeiseltä ajalta en muista oikein mitään. Vein lapset aamulla päiväkotiin, menin töihin, illalla hain lapset ja nukkumaan ja aamulla sama runba taas.. Kotia hoidin siinä sivussa ja lapset söi kotona aika paljon valmisruokaa. Tiuskin lapsilleni ja olin aina se äreä äiti joka ei jaksanut mitään. Elin ns. sumussa.
Sijaisuus työssä loppui (mulla siis takana eripituisia sijaisuuksia) ja lapset jäivät päiväkotiin kun jäin työttömäksi työnhakijaksi. Nyt en kuitenkaan ole saanut töitä. Lapset ovat silti olleet päiväkodissa. Kotia jaksan hoitaa paljon enemmän, kun haen lapset kotiin, täällä odottaa lämmin itse tehty ruoka. Jaksan leikkiä ja olla läsnä ja aidosti kiinnostunut lasten asioista. Lapsetkin ovat huomanneet eron. Saan hoidettua päivittäiset asiat yksin, ilman että lapset ovat aina molemmin puolin käsivarsia. Etsin toki koko ajan töitä, mutta tilanne siltä osin näyttää huonolta.
Nyt raskaan eron jälkeen ekaa kertaa tuntuu, että elämässäni on jotain. Pystyn nauttimaan elämästäni ja jaksan tehdä asioita. Jaksan lapsia ihan toisella tavalla. Tämä tuntuu hyvältä. Kuitenkin nyt on nostanut päätään syyllisyys. Tunnen syyllisyyttä siitä, että lapset ovat hoidossa vaikka itse olen "kotona". Kuitenkin tiedän sisimmässäni, että näin on meille kaikille parempi. Koska tarvitsen apua eikä kenenkään meistä ole hyvä olla jos itse olen loppu ja mahdollisesti sairastun. Silti mietin, onko soveliasta jatkaa näin.
Molemmat lapset tykkää kovasti olla päiväkodissa eikä sieltä ole tullut negatiivistä palautetta. Lapsille päivähoito tuntuu siis tärkeältä. Pelkään, että jos otan lapset pois hoidosta niin palaamme taas siihen, että äiti on niin väsynyt,ärtynyt, kiukkuinen eikä jaksa.
