M
Miesnäkökulma
Vieras
On ollut suvussa merkkipäiviä, niin nuoremmasta kuin vanhimmasta päästä. Perheemme matriarkka täyttii kunnioitettava määärän vuosia, ja jaksoi juhlia tapausta monipolivisen ystävä- ja sukulaisjoukon ympäröimänä.
Hänen elämänvaiheittensa kertaus hiljensi. Tuli synnytyksi Nikolai II:n alamaisena. Koettu kaikki Suomen sodat, pula-ajat, kotiseudun menetys, jälleenrakennus, sodanjälkeiset vuosikymmenet. Henkilökohtaisella tasolla sisarusten kuolemantapauksia jo pienenä, oman isän menetys varhaisella iällä ja sitä seuranneet taloudelliset vaikeudet, nuorena solmittu ja lähes 60-vuotta kestänyt, puolison kuolemaan päättynyt avioliitto, lasten syntymät, joista ei dramatiikka puuttunut (keskosten hoito ei 30-luvulla Arvo Ylpön uraauurtavasta työstä huolimatta ollut ihan rutiinia, eikä keisarileikkauspotilaidenkaan), vuosikausien pelko ja huoli sodassa olevasta aviomiehestä, huolehtiminen omista invalidisoituneista omaisista oman perheen ohessa, lasten kasvun ja itsenäistymisen tyydytys, lastenlasten ja näiden lasten ilmaantuminen sukuun, turvattu vanhuus suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa. Lopuksi sekavat tunteet nähdessään omien lasten muuttuminen vanhuksiksi ja tietty yksinäisys ikäpolvensa viimeisenä. Vahva, upea elämä.
Itse on elänyt runsaampaa ja yltäkylläisempää, kaikin tavoin turvatumpaa elämää. Kun oma sukupolveni puhuu 60-luvun radikalismista, 70-luvun suomettumisesta ja 90-luvun lamasta suurina kokemuksinaan, niin kovin laimealta se tuntuu (kaikeksi onneksi) tuohon lähes vuosisataisen taipaleen kohtalonhetkiin verrattuna.
Me suuret ikäluokat, joihin katson itseni kuuluvan, kutsumme nykyistä nuorta väkeä pullamössösukupolveksi, vaikka itse asiassa ensimmäistä pullamössösukupolvea olimme me (ihan kirjaimellisesti, minä olen tuota pullamössöä syönyt, toisin kuin kukaan tuntemani nykyajan kolmikymppinen).
Kun ajattelee noita parisuhdeasioita, niin tuollainen lähes 60-vuotta kestänyt liitto tuntuu nykyään lähes sadulta, varsinkin kun tietää (osan) senkin liiton vaikeuksista. Nykymittapuiden mukaan ahdistavakin niukkuus, ankara työ (niin kotona kuin sen ulkopuolellakin), sodasta tulleen miehen sopeutuminen rauhan ajan elämään, tuo kaikki ilmeisesti erottamisen sijasta hitsasi puolisoita entistä lujemmin yhteen. Tuo pari eli maailmassa, jossa viime kädessä he olivat toistensa ainoa oikea turva yhteiskunnan turvaverkkojen ollessa huterat. Puolisoiden keskinäinen kiintymys ja solidaarisuus, joita me nuoremmat saimme ihailla ja ihmetellä, oli syntynyt kaiken yhdessä koetun, kestetyn ja voitetun pohjalta.
En tiedä, miten paljon tuo pari ja heidän aikalaisiaan ehti pohtia varsinaisesti omaa onneaan tuon vahvan velvollisuusetiikan määrittämässä arjessaan. Sen tiedän, että heidän erottamiseensa olisi tarvittu paljon kovemman luokan kriisit, kuin mitä nykyään eroavat avio-tai avoparit näyttävät kohdanneen. Heidän mielessään 50-neliön hellahuoneiessa, jonka he jakoivat lasten ja hoidokkina olevan sukulaisen kanssa, ei nyt varmasti ollut päällimmäisenä vaikkapa vääränlaisen suuseksin aiheuttama sietämätön ahdistus.
En kuitenkaan oikeasti usko ihmisten muuttuneen. Meitä ei vain ilmeisesti ole rakennettu henkisestikään kestämään hyviä aikoja, vaan sorrumme silläkin puolella yltäkylläisyyssairauksiin. Jos kovat ajat koittaisivat, niin meistäkin löytyisi se kova ydin, rautaisen kansan teräksinen sisin, jolla taas selvittäisiin - uskon, toivon, olen varma siitä.
Koetukselle joutumista en toivo, en itselleni enkä muille. Mutta niiin parisuhde- kuin muidenkin huolten painaessa päälle voisi olla hyväksi suhteuttaa ne mielikuvaharjoittelun tasolla jo lähes unohtuneen lähimenneisyyden normaaliin arkeen.
Hänen elämänvaiheittensa kertaus hiljensi. Tuli synnytyksi Nikolai II:n alamaisena. Koettu kaikki Suomen sodat, pula-ajat, kotiseudun menetys, jälleenrakennus, sodanjälkeiset vuosikymmenet. Henkilökohtaisella tasolla sisarusten kuolemantapauksia jo pienenä, oman isän menetys varhaisella iällä ja sitä seuranneet taloudelliset vaikeudet, nuorena solmittu ja lähes 60-vuotta kestänyt, puolison kuolemaan päättynyt avioliitto, lasten syntymät, joista ei dramatiikka puuttunut (keskosten hoito ei 30-luvulla Arvo Ylpön uraauurtavasta työstä huolimatta ollut ihan rutiinia, eikä keisarileikkauspotilaidenkaan), vuosikausien pelko ja huoli sodassa olevasta aviomiehestä, huolehtiminen omista invalidisoituneista omaisista oman perheen ohessa, lasten kasvun ja itsenäistymisen tyydytys, lastenlasten ja näiden lasten ilmaantuminen sukuun, turvattu vanhuus suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa. Lopuksi sekavat tunteet nähdessään omien lasten muuttuminen vanhuksiksi ja tietty yksinäisys ikäpolvensa viimeisenä. Vahva, upea elämä.
Itse on elänyt runsaampaa ja yltäkylläisempää, kaikin tavoin turvatumpaa elämää. Kun oma sukupolveni puhuu 60-luvun radikalismista, 70-luvun suomettumisesta ja 90-luvun lamasta suurina kokemuksinaan, niin kovin laimealta se tuntuu (kaikeksi onneksi) tuohon lähes vuosisataisen taipaleen kohtalonhetkiin verrattuna.
Me suuret ikäluokat, joihin katson itseni kuuluvan, kutsumme nykyistä nuorta väkeä pullamössösukupolveksi, vaikka itse asiassa ensimmäistä pullamössösukupolvea olimme me (ihan kirjaimellisesti, minä olen tuota pullamössöä syönyt, toisin kuin kukaan tuntemani nykyajan kolmikymppinen).
Kun ajattelee noita parisuhdeasioita, niin tuollainen lähes 60-vuotta kestänyt liitto tuntuu nykyään lähes sadulta, varsinkin kun tietää (osan) senkin liiton vaikeuksista. Nykymittapuiden mukaan ahdistavakin niukkuus, ankara työ (niin kotona kuin sen ulkopuolellakin), sodasta tulleen miehen sopeutuminen rauhan ajan elämään, tuo kaikki ilmeisesti erottamisen sijasta hitsasi puolisoita entistä lujemmin yhteen. Tuo pari eli maailmassa, jossa viime kädessä he olivat toistensa ainoa oikea turva yhteiskunnan turvaverkkojen ollessa huterat. Puolisoiden keskinäinen kiintymys ja solidaarisuus, joita me nuoremmat saimme ihailla ja ihmetellä, oli syntynyt kaiken yhdessä koetun, kestetyn ja voitetun pohjalta.
En tiedä, miten paljon tuo pari ja heidän aikalaisiaan ehti pohtia varsinaisesti omaa onneaan tuon vahvan velvollisuusetiikan määrittämässä arjessaan. Sen tiedän, että heidän erottamiseensa olisi tarvittu paljon kovemman luokan kriisit, kuin mitä nykyään eroavat avio-tai avoparit näyttävät kohdanneen. Heidän mielessään 50-neliön hellahuoneiessa, jonka he jakoivat lasten ja hoidokkina olevan sukulaisen kanssa, ei nyt varmasti ollut päällimmäisenä vaikkapa vääränlaisen suuseksin aiheuttama sietämätön ahdistus.
En kuitenkaan oikeasti usko ihmisten muuttuneen. Meitä ei vain ilmeisesti ole rakennettu henkisestikään kestämään hyviä aikoja, vaan sorrumme silläkin puolella yltäkylläisyyssairauksiin. Jos kovat ajat koittaisivat, niin meistäkin löytyisi se kova ydin, rautaisen kansan teräksinen sisin, jolla taas selvittäisiin - uskon, toivon, olen varma siitä.
Koetukselle joutumista en toivo, en itselleni enkä muille. Mutta niiin parisuhde- kuin muidenkin huolten painaessa päälle voisi olla hyväksi suhteuttaa ne mielikuvaharjoittelun tasolla jo lähes unohtuneen lähimenneisyyden normaaliin arkeen.