Monia vuosia, monia armorikkaita vuosia...

[Miesnäkökulma]

On ollut suvussa merkkipäiviä, niin nuoremmasta kuin vanhimmasta päästä. Perheemme matriarkka täyttii kunnioitettava määärän vuosia, ja jaksoi juhlia tapausta monipolivisen ystävä- ja sukulaisjoukon ympäröimänä.

Hänen elämänvaiheittensa kertaus hiljensi. Tuli synnytyksi Nikolai II:n alamaisena. Koettu kaikki Suomen sodat, pula-ajat, kotiseudun menetys, jälleenrakennus, sodanjälkeiset vuosikymmenet. Henkilökohtaisella tasolla sisarusten kuolemantapauksia jo pienenä, oman isän menetys varhaisella iällä ja sitä seuranneet taloudelliset vaikeudet, nuorena solmittu ja lähes 60-vuotta kestänyt, puolison kuolemaan päättynyt avioliitto, lasten syntymät, joista ei dramatiikka puuttunut (keskosten hoito ei 30-luvulla Arvo Ylpön uraauurtavasta työstä huolimatta ollut ihan rutiinia, eikä keisarileikkauspotilaidenkaan), vuosikausien pelko ja huoli sodassa olevasta aviomiehestä, huolehtiminen omista invalidisoituneista omaisista oman perheen ohessa, lasten kasvun ja itsenäistymisen tyydytys, lastenlasten ja näiden lasten ilmaantuminen sukuun, turvattu vanhuus suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa. Lopuksi sekavat tunteet nähdessään omien lasten muuttuminen vanhuksiksi ja tietty yksinäisys ikäpolvensa viimeisenä. Vahva, upea elämä.

Itse on elänyt runsaampaa ja yltäkylläisempää, kaikin tavoin turvatumpaa elämää. Kun oma sukupolveni puhuu 60-luvun radikalismista, 70-luvun suomettumisesta ja 90-luvun lamasta suurina kokemuksinaan, niin kovin laimealta se tuntuu (kaikeksi onneksi) tuohon lähes vuosisataisen taipaleen kohtalonhetkiin verrattuna.

Me suuret ikäluokat, joihin katson itseni kuuluvan, kutsumme nykyistä nuorta väkeä pullamössösukupolveksi, vaikka itse asiassa ensimmäistä pullamössösukupolvea olimme me (ihan kirjaimellisesti, minä olen tuota pullamössöä syönyt, toisin kuin kukaan tuntemani nykyajan kolmikymppinen).

Kun ajattelee noita parisuhdeasioita, niin tuollainen lähes 60-vuotta kestänyt liitto tuntuu nykyään lähes sadulta, varsinkin kun tietää (osan) senkin liiton vaikeuksista. Nykymittapuiden mukaan ahdistavakin niukkuus, ankara työ (niin kotona kuin sen ulkopuolellakin), sodasta tulleen miehen sopeutuminen rauhan ajan elämään, tuo kaikki ilmeisesti erottamisen sijasta hitsasi puolisoita entistä lujemmin yhteen. Tuo pari eli maailmassa, jossa viime kädessä he olivat toistensa ainoa oikea turva yhteiskunnan turvaverkkojen ollessa huterat. Puolisoiden keskinäinen kiintymys ja solidaarisuus, joita me nuoremmat saimme ihailla ja ihmetellä, oli syntynyt kaiken yhdessä koetun, kestetyn ja voitetun pohjalta.

En tiedä, miten paljon tuo pari ja heidän aikalaisiaan ehti pohtia varsinaisesti omaa onneaan tuon vahvan velvollisuusetiikan määrittämässä arjessaan. Sen tiedän, että heidän erottamiseensa olisi tarvittu paljon kovemman luokan kriisit, kuin mitä nykyään eroavat avio-tai avoparit näyttävät kohdanneen. Heidän mielessään 50-neliön hellahuoneiessa, jonka he jakoivat lasten ja hoidokkina olevan sukulaisen kanssa, ei nyt varmasti ollut päällimmäisenä vaikkapa vääränlaisen suuseksin aiheuttama sietämätön ahdistus.

En kuitenkaan oikeasti usko ihmisten muuttuneen. Meitä ei vain ilmeisesti ole rakennettu henkisestikään kestämään hyviä aikoja, vaan sorrumme silläkin puolella yltäkylläisyyssairauksiin. Jos kovat ajat koittaisivat, niin meistäkin löytyisi se kova ydin, rautaisen kansan teräksinen sisin, jolla taas selvittäisiin - uskon, toivon, olen varma siitä.

Koetukselle joutumista en toivo, en itselleni enkä muille. Mutta niiin parisuhde- kuin muidenkin huolten painaessa päälle voisi olla hyväksi suhteuttaa ne mielikuvaharjoittelun tasolla jo lähes unohtuneen lähimenneisyyden normaaliin arkeen.

 

[Inhorealisti1]

Kirjoituksessasi on yksi vallan mainio havainto; ihmistä ei ole rakennettu kestämään hyviä aikoja.

Sodasta ja nälästä selvinneitä on luonnollista arvostaa. Ilmeisesti jokaisella sukupolvella pitäisi olla oma sotansa, etteivät edelliset voisi kääriytyä marttyyrin viittaan ja halventaa seuraavia. Etenkin kun jokainen sukupolvi on luonut entistä vauraamman maailman.

Tulee mieleen Maslowin tarvehierarkia. Minusta on aivan turhaa ylentää sen alimmilla portailla taapertaneita. Ihminen pystyy merkillisiin asioihin pakon edessä. Sitäpaitsi paljon ihmistä kehittymättömämmät lajitkin pystyvät ruokkimaan itsensä ja jälkeläisensä. Ei se vielä hurraa-huutoihin anna aihetta.

Vaikeuksissaan ihmiset turvautuvat lähimmäisiinsä pakonkin edessä, jossa ei minusta ole mitään erityisen ihailtavaa. Minunkin mummoni olisi ottanut ukista eron moneen kertaan, jos se olisi ollut mahdollista. Mutta minnekäs kouluttamaton monilapsisen perheen äiti kotoaan lähtisi? Etenkin kun kirkko ja yhteiskunta painosti maaseudulla. Tässäkö on jotain ihailun arvoista?

Viettäessään 60-vuotispäiväänsä sukulaiset myhäilivät ympärillä ja ihmettelivät liiton onnea ja kestävyyttä. Kestihän se, ensin pakon edessä, sitten vanhasta tottumuksesta. Kun ukki kuoli, mummo oli surunsakin keskellä helpottunut, kun ei tarvinnut enää huolehtia kuin itsestään.

Miksi meidän pitäisi tämä kaikki nostaa jalustalle? Paljon vaikeaa nykyisin on pysyä yhdessä, kun siihen vaaditaan ainoastaan molempien osapuolten tahto. Se on paljon vähemmän kuin menneillä sukupolvilla.

 

[piina piinaa]

Miesnäkökulma löytää elämän kulusta aina niitä kärsimystekiöitä, jotka ovat joskus joissakin olosuhteissa sitoneet ja kruunanneet parisuhdetta ja ikuista avioliittoa. Se en eräs tapa nähdä maailmaa. Toimii edelleen, jos perusarvoissa kärsimyksen paikka on korkealla. Se on myös monen uskonnon arvoperusta ja lähtkohtakin. "Kärsikää, kärsikää, niin saatte kultaisen kruunun."

Voi ymmärtää, että kärsimyksen arvo ihmisille on ollut sisua ja elämää yllpitävä silloinkin, kun mitään muuta ei oikeastaan ole. Kun ei ole mitää, mistä nauttia, nähdä pinintäkään onnen tai ilon häivähdystä. Historia on oikeastaan kärsimysten historiaa. Varmaan monille tuttua isovanhempien ja vanhempien elämästä.

Entäpä sitten, kun olisi mahdollisuus iloon ja onnellisuuteen? Edelleenkin kärsimyksen kruunu jossain takaraivossa on tavoittelemisen arvoinen. Siihen on niin opittu ja siirretty se arvoamaailma myös seuraaville sukupolville. Kammottavaa - todellista inhorealismia!

Historian kertaununee juuri siinä, ettei hyvästä, rauhasta, ilosta ja onnesta osata - eikä saa - nauttia. Se on kuin syntiä. Onnelliselle elämälle pitää siis tehdä jotain! Panna se vaikka omatoimisesti sekaisin, ryhtyä sotaan itsensä ja läheistensä kanssa, tuhota läheiset ihmissuhteet, hajoittaa ja päästä kärsimysten kautta uuteen alkuun tai sitten ei.

Kun sodassa ja köyhyydessa ihmissuhteet päättyivät kuolemaan, omaisuus ryöstettiin tai hajosi tuhkana tuuleen, niin nykyään suvut ja perheet hajoavat/hajoitetaan muutoin, omaisuus pilkkoutuu, turvallisuus katoaa ihan samoin kuin joskus aiemminkin. Ihmisten on vain selvittävä. Jotkut selviävät ja toiset eivät. Ei maailma ole siinä suhteessa miksikään muuttunut. Kärsimysten määrä taitaa olla vakio.

 

[Miesnäkökulma]

Muistahan, että realismilla ja kyynisyydellä on ero.

Ikävää tuo mummosi (ei varmaan kovin ainutlaatuinen) tarina. Onneksi tuo meidän vanhuksemme elämä oli tässä suhteessa auvoisampi. Miehensä kuoleman jälkeen hän on säilyttänyt kolmea valokuvaa miehstään. Nuorena, keski-ikäisenä ja vanhana otettua. Hän kommentoi näitä kolmea kuvaa: Tuossa on se poika, johon rakastuin, mies, jonka kanssa elin ja se ukki, joka oli se kaikista rakkain.

Kun puhumme vaikkapa talvisodan taisteluista, niin tiedämme, että itsesäilytysvaisto (aika alhaalla siellä Maslowin hierarkiassa) saa monen meitä kehittymättömämmän lajin edustajat tekemään ihmeitä itseään ja jälkeläisiään puolustaessaan. Silti voimme noita veteraaneja kunnioittaa, jopa pitää heidän kokemaansa ja kestämäänsä jotenkin velvoittavanakin. Ainakin mielestäni.

Pointtini ei oikeastaan ollut tuon vanhan pariskunnan ja heidän aikalaisensa erityinen ylistäminen, varsinkin kun he itse kokivat elävänsä tavallisten suomalaisten tavallista elämää (ks kirjoitukseni viimeinen kappale). Tarkoitukseni oli vain oikeastaan sanoa jotakin ihmisluonnosta. Kun leipää on kylliksi, niin sitten leivosten puute riittää jo aikaansaamaan esksitentiaalisen tuskan.

 

[Inhorealisti1]

Arviosi ihmisluonnosta on mielestäni oikeaan osunut. Sinä tosin näet sen kovin negatiivisessa, minä positiivisessa valossa. Minusta kun elämä on nautintoja varten ja kohtuuttomuuskin on välillä parempi kuin jatkuva niukkuudessa eläminen.

Toisekseen ihmisen tyytymättömyys nykyisyyteen ja laiskuus ovat kehitystä eteenpäin vieviä voimia. Kehitys pysähtyisi, jos ihminen olisi tyytyväinen nykyisyyteensä. Vaikka se tuo mukanaan lieveilmiöitä, kuten ahneuden, se on siltikin mielestäni pienempi paha.

 

[Miesnäkökulma]

Tämmöinen ihminen vain on.

Me ihailemme enemmin sotilasta, joka henkensä uhalla pysyy rintamassa kuin järkevää miestä, joka pötkii turvaan jättäen muut selviytymään miten pystyvät.

Me ihailemme enemmin ihmistä, joka ankeissa olosuhteissa kestää ja ponnistaa antamatta periksi, kuin sellaista, joka luovuttaa.

Tällaisiksi meidät vuosimiljoonien evoluutio on muovannut.

Kärsimys ja koettelemukset eivät ole itseisarvo eivätkä tavoiteltavia asioita. Niiden arvokas ja tyyni kestäminen ovat.

Jos tuossa suvun vanhuksen elämänkuvauksessa nykyihmisen mielestä on vain tuskaa ja piinaa, niin se oli kokonaisen kansakunnan jakamaa normaalielämää, jossa oli myös iloa ja onnea. Sitä on vain nykyän vaikea ymmärtää. Kun kyseisen mummon aviomies sodan jälkeisinä vuosina kulkiessaan päivittäin viiden kilometrin edestakaisia työmatkoja junaradan pohjaa pitkin ja onniistui poimimaan repullisen vaunuista tippuneita tiiliä omalle rakennustyömaalleen, niin hän oli oman kertomuksensa mukaan illalla hyvin tyytyväinen. Tyytyväisempi kuin monesti myöhemmän elämänsä yltäkylläisempinä aikoina.

Oma lapsuuteni 50-luvun alkupuolella oli nykymittapuiden mukaan kovin ankeaa. itse muistan sen valoisana ja turvallisena aikana. leluni olivat isäni itse tekemiä, mutta leikit niillä sujuivat mainiosti. Sunnuntaiaterian päätteeksi "kuutamokiisseli" mansikkahillolla oli jotakin uskomattoman ylellistä ja hienoa. Televisiota ei ollut, tietokoneista puhumattakaan, mutta radio oli ihme. Ja illalla oli hyvä jäädä isän syliin, vetää tämän sieraimiin vaatteisiin ja ihoon tarttunutta tehdastyön, hien, halvan saippuan ja tupakan turvallista yhteisaromia ja kuunnella omin sanoin kerrottua iltasatua. Itse asiassa epäilen joskus, onko nykylapsilla yhtä intensiivisiä onnen, läheisyyden ja turvallisuuden kokemuksia. Mutta luultavasti on.

 

[huomio]

"Me ihailemme enemmin sotilasta, joka henkensä uhalla pysyy rintamassa kuin järkevää miestä, joka pötkii turvaan jättäen muut selviytymään miten pystyvät".


= "järkevä"pelkuri/peluri, joka jättää velvollisuutensa täyttämättä ja toiset pulaan, jotta oma napa säilyisi, pyh! Ei arvostettavaa, kun yhteinen hätä on kyseessä. Joukon petturi.

Muuten mukavaa luettavaa, vaikka en kärsimystä ihannoikaan vaan työtä ja läheisiä.

 

[tuli.]

Tuli tästä pullamössöstä mieleeni, että kuinka paljon itse kukin siirtää näitä pieniä -oikeastaan merkityksettömiä asioita, jälkikasvulleen? Meillä omat lapsemme saivat pullamössöä, ihan vain siitä syystä, koska muistan sen tuoneen juhlavan herkkuhetken tuntua kahvipöydässä -oliko kahvi kallista, vai pidettiinkö sitä epäterveellisenä lapsille, en muista. Vanha pihasauna olisi ollut helppo sähköistää, mutta talviset saunaillat kirpeässä pakkasessa, huopikkaat ja saunatakki yllä juostessamme pihan poikki taloon, herättää vieläkin mukavia muistoja. Joidenkin perinneruokien teko niiden alkuperäisissä astioissa, tuo myös mukavia muistoja mieleeni.

Olen näin ajatellen siirtänyt itsekkäästi omia hyviä lapsuustraditioita omille lapsilleni lähinnä syystä, että ne tuovat itselleni hyvän mielen. Luultavaa on, että nämä pullamössöt ja perinneherkut siirtyvät myös lapsenlapsilleni.

Se on totta, että tämän päivän ihmiset ovat tottuneet siihen, että onnen määrän pitäisi olla jotenkin vakio. Kun elämään tulee pieni kuoppa, ei sieltä meinata millään päästä ylös omin avuin, vaan odotetaan yhteiskuntaa tukiverkkoineen apuun. Monelta puuttuu vastuu omasta elämästä ja sen hallinasta.

Tuota talonrakennusketjua lukiessani se mielestäni korostuu hyvin, -syytetään taloprojektia omasta kyvyttömyydestä elää myös joskus hiukan tiukemmin ja haastavammin. "Paras" esimerkki lie tuo nainen, joka oli rakentanut neljä taloa neljän eri miehen kanssa, eroten jokaisesta rakennusprojektin raskauden myötä. Kun syyllinen vaikeuksiin pitää löytää, ei tulla katsoneeksi omaan napaan, vaan siihen viereiseen tai jopa materiaan.

Miten ne ihmiset ennen rakensivat taloja? Sotien jälkeen ns. rintamamiestalot tehtiin perheen voimin, rakennusaika asuttiin ahtaasti ja puutteellisesti, jokainen lauta sahattiin itse -ei ollut valmiita elementtejä. Ja kyllä ne miehet ja naisetkin kävivät töissä rakennusprojektin ajan, tekivät jopa pidempiä työpäiviä ja työviikot olivat ainakin 6-päiväisiä. Lapsia oli usein enemmän kuin nykykeskiverto 2.

Missään nimessä ei nykypolvien kuitenkaan kannata pitää noita aikoja marttyyriuuden voittokulkuna, vaan arvostaa työtä, jonka menneet sukupolvet tekivät raivaten meille polusta tietä.

Ei se avioparin tie ollut ennenkään ruusunlehdillä peitettyä. Silloin naisen osa oli niin paljon huonompi, ettei mahdollisuutta lähtemiseen ollut. Toki silloinkin oli onnellisia liittoja, kuten nytkin. Onnettomissa liitoissa olevilla ei vaan ollut aikaa miettiä liittonsa tilaa niin aktiivisesti kuin mitä nykyihmisellä on.

Kehitys ja tasa-arvo on tuonut myös ei niin toivottuja ilmiöitä yhteiskunnan silmissä -yksilöillehän eronmahdollisus on helpotus. Mistä tiedämme, vaikka viidenkymmenen -tai sadan vuoden päästä lapset voivat erota "huonoista" vanhemmistaan avioerokaavaa käyttäen, harkinta-aikoineen. Sitten me vanhukset päivittelemme kädet puuskassa, kuinka ennen vanhaan perheet kasvattivat lapset niin, että he pysyivät kotona.

 

[Miesnäkökulma]

En pitäisi kehitystä ja tasa-arvoa ongelmien tuojana, en sinänsä helppoa eromahdollisuuttakaan. Ongelma on ihmisluonto, jolla on taipumus seurata tuota kuuluisaa vähemmän vastuksen tietä, eli ottaa se helpoin vaihtoehto. Tämä johtaa sitten vaikkapa kehityksen ja tasa-arvon väärinkäyttöön.

Eipä tietenkään ennenkään avioparien elämä ollut ruusunlehdillä peitettyä. Ja kyllä ihmiset sen tiesivät ja tajusivat. Olihan heillä silmät päässä. Ehkä tuon ajan ihmisillä itse asiassa oli realistisemmat odotukset parisuhteestaankin kuin nykypolvella. Tuon sukumme matraiarkan mennessä nuorena tyttönä naimisiin hänen tietämyksensä seksuaalitekniikoista oli varmaan lähes olematonta nykymittapuiden mukaan, mutta sen sijaan hän oli jo nähnyt kotonaan ja ympäristössään elämän realismia. Työn ja sairauksien sekä suurten perheiden uuvuttamia miehiä ja naisia, taloudellista hätää ja onnen vaihteluita. Uskon hänen - omankin muistelunsa mukaan - tunteneen rakkauden riemua tutustuttuaan mieheensä. Silti hän ei varmaan uskaltanut odottaa elämältä kohtuuttoman suurta onnea - lähinnä kunniallista selviytymistä tuon miehen kanssa. Kuvaava oli hänen kommenttinsa kuulleessaan, ettei eräs suvun nuorempi jäsen ollut avioliitossaan onnellinen. "No, kuka sitä käsköö siitä liitosta onnee ehtiä" oli elämää kokeneen muorin napakka lausuma.

Vaikka helppo ero ei sinänsä parisuhteita erotakaan, niin heikolle ihmisluonnolle se voi luoda houkutuksen antaa periksi sellaistren ongelmien edessä, joita edellinen polvi ei edes olisi ongelmiksi tunnistanut.

Naisen oli enne vaikea lähteä ja miehen vaikea jättää - paitsi Amerikkaan karkaamalla tms. Tämä johti varmaan, jopa nuorilla henkilöillä, sen tajuamiseen, että avioitumisessa otettiin lähes peruuttamaton askel. Huonoissa tapauksissa se johti siihen, että toisen osapuolen - yleensä naisen, täytyi kestää huonoa kohtelua tai suoranaista julmuutta ilman muutoksen mahdollisuutta. Parhaissa tapauksissa - niitäkin oli - kumpikin osapuoli otti asenteen, että muiden mahdollisuuksien puuttuessa näistä aineksista kootaan niin hyvä liitto kuin siitä tulee.

Tuo mahdollisuus lasten ottaa ero vanhemmistaan on ihan kiintoisa hypoteesi. Se olisi tietyn historiallisen kehityksen kääntymistä päälaelleen. Muinaisina aikoinahan pohjoismaissa perheen päällä (miehellä) oli valta "erota" lapsistaan jättämällä ne heitteille tai surmaamalla. Kun Islannissa päätettiin yleiskäräjillä kristinuskoon siirtymisestä vuoden 1000 tienoilla, niin vaikeiksi kysymyksiksi nousi kaksi asiaa. Lasten surmaaminen ja hevosenlihan rituaalinen syönti (liittyi pakanallisiin riitteihin). Säilyneiden saagojen mukaan käräjien puhemies julisti kompromissin. Tästälähin lasten JULKINEN surmaaminen ja hevosenlihan JULKINEN syönti olisivat laittomia. Mitä kukin kotonaan yksityisesti teki, oli hänen oma asiansa.

Vuosisatojen ajan lähinnä kirkon toimesta avioliiton purkamattomuuden ja lapsen elämän loukkaamattomuuden ihanne juurrutettiin yhteiskuntaan. Sillä ihanteella on ollut haittapuolensa. Niiden johdosta olemme tulleet yhteiskunnassa vaiheeseen, jossa parisuhteen pysyvyyden ihanteesta on tingitty ja lapsen elämästä päättäminen on siirretty miehen päätäntävallasta naiselle. Ehkä on sitten looginen seuraava askel, että lapset voivat erota vanhemmistaan ja ehkäpä päättää heidän elämöästäänkin. Siis kuka tietää, mihin tämä eutanasiakeskustelu johtaa...

 

[Kahvikuppi-filosofi]

Mikäs vika passiivisessa eutanasiassa on?

 

[Miesnäkökulma]

En mielestäni kommentoinut millään tavoin vaikkapa eutanasia tai abortin oikeutusta tai niihin liittyviä moraalisia kysymyksiä.

Mutta kun kerran kysyit, niin totean, että sitten sen näemme, jos moinen tapa hyväksytään. Ei ole juuti ilmiötä, jolla ei olisi (myös) haittapuolia.

Jos on pakko kuvitella, niin voisin nähdä sieluni silmissä ahnaiden perillisten supisevan vanhuksen vuoteen vieressä. "Eikö mumman olisi jo mukavampi vain päästä pois? Tässä olisi tälläinen valmiiksi täytetty paperi, saiskos poika vähän ohjailla kättä, niin olisi se nimmari helpompi kirjopittaa.."