monta lasta, ei turvaverkkoa - toimiiko?

[mietintä päällä]

olen kahden lapsen äiti ja olen melkoisen poikki. Minulla ei ole turvaverkkoja (tarkemmin erittelemättömästi sanon vain että isovanhemmat eivät kummaltakaan puolelta ole osallisena lasten elämässä, taustalla mm. hyväksikäyttöä lapsuudessa) ja asun paikkakunnalla jossa ei saa kunnalta mitään kodinhoitoapua, vaikka äiti olisi hulluuden partaalla uupumuksesta ja väsymyksestä. Olen kroonisesti väsynyt, sillä vaikka kuopus on jo kasvanut isommaksi niin unettomuus vauva-ajalta on jäänyt päälle ja nukun keskimäärin 3h yössä.

En ole masentunut, vaan hyvin onnellinen ja iloinen omista lapsistani. Olen siis vielä jonkin aikaa hoitovapaalla kotona. Ainoa asia mikä todella vaivaa on se tukiverkon puute - minulle ei ole ketään, ei siis ainoatakaan tuttavaa tai muuta ihmistä, jolle voisin viedä edes hetkeksi lapset hoitoon tai joka voisi tulla auttamaan kotiin jos kriisi iskee. Tämä tunne siitä että kukaan ei voi auttaa, on ehkä raskaampi kuin itse konkreettisen avun puute.

Haaveilen kolmannesta lapsesta, ja haluaisin tehdä lapsen pian nykyisten perään, sillä ikää alkaa jo olemaan lähempänä neljääkymppiä kuin kolmeakymppiä Mietin vain että miten arki muuttuu kolmen kanssa. Kahden kanssa se on jo aika kovaa kun lapset ovat vähän huonoja nukkujia ja tosiaan tuo avun totaalinen puute rassaa minua paljon.

Voisiko joku useampialapsinen äiti tai useammasta haaveilevat kertoa kokemuksiaan miten arjessa jaksaa, miten kolmas muuttaa perheen dynamiikkaa, miten rankaksi menee jos on kolme alle viisivuotiasta yhtä aikaa hoidettavana. Toki tiedän että itseään ei pidä uupumukseen repiä, ja joskus on hyvä tunnustaa voimien rajallisuus, mutta toisaalta en haluaisi liian heppoisesti luopua siitä kolmannen lapsen haaveesta. Perhe on minulle todella tärkeä asia ja lapset eheyttävä voimavara kaiken sen jälkeen, mitä kauheuksia omaan lapsuuteeni on aikanaan liittynyt.

Kiitos jos joku viitsii vastata!

 

[Minulla]

on itselläni vain yksi lapsi, että en siinä mielessä osaa kommentoida mutta monissa ystäväperheissäni on useampia lapsia. Kyllä ainakin noin päällisin puolin pärjäävät hyvin vaikka toki väsymystä varmaan on ilmassa toisinaan.

Millaisella paikkakunnalla asut? Olisiko mahdollista jonkun "äiti-lapsi" kerhojen kautta löytää itsellesi ystäviä joilta voisi myös silloin tällöin saada jotain hoitoapua tms. Toimiiko MLL paikkakunnallanne, sieltähän saa suht edullisesti hoitajan vaikka vain pariksi tunniksi jos haluat itse käydä jossain rentoutumassa tms. Tai varamummot ja varapapathan ovat olemassa, koitappa etsiä netistä tälläisestä toiminnasta!

Tsemppiä.

 

[ghb]

No, meillä ei ole tukiverkkoa, enkä muutenkaan mielellään jättäisi lapsia hoitoon. Tai no hieman väärin sanottu, sillä kyllä voisin, jos olisi joku tooodella innokas hoitaja, johon luottaisin. Valitettavasti ei ole meilläkään sellaista mummoa tai pappaa, joka asuisi lähellä ja kinuaisi lapsia koko ajan hoitoon. Minä en myöskään saa paljoa mitään irti niin lyhyestä ajasta kuin jonkun MLL hoitajan viitsisi palkata. Meillä on 2 lasta ja ollaan kyllä kuitenkin tultu toimeen hyvin. Mietin aina vain, kuinka helppoa lasten hoito oikeasti nykyään on verrattuna vaikka 100 vuotta sitten, joten en jaksa valittaa. Vauvan pepun pesuunkaan kun ei tarvitse mitään vesiä lämmittää ja kaivosta kantaa, vaan eipä tarvitse kuin avata hana. Me myös autetaan miehen kanssa toisiamme niin, että jos lapset heräävät aiemmin, niin toinen saa nukkua vähän pidempään. Parisuhde hoituu sillä, että me vietetään joka ilta yhteistä aikaa edes hetki lasten mentyä nukkumaan. Tämän päälle on jaksettava vielä opiskella ja käydä töissä (vaikkakaan ei äitiyslomalla). Meilläkin on tähän päälle harkinnassa silti kolmas lapsi. Halutaan kyllä, mutta enemmänkin ajankohta on nyt kyseessä. Saa nähdä, kun tässä on muitakin asioita joilla on osaa asiaan... Nämä asiat kyllä riippuvat sen verran ihmisistä, että mitä jaksaa... Jotkut kokevat tuollaisen rankempana kuin toiset. Kuulostat kyllä siltä, että ehkä et tosiaan tähän hätään hirveästi paljon enempää jaksa. Toisaalta taas kehoitan tekemään sen, mikä sydämessä tuntuu oikealta, sillä muuten luultavasti jää katumapäälle. Minusta siis kyllä homma voi toimia ilman tukiverkkoakin, mutta se on omasta jaksamisesta kiinni.

 

[Ole mieluummin hyvä äiti kahdelle kuin rikkinäinen]

En suosittelisi uutta lasta tuohon uupumukseen. Jos olet noilla kahdella saanut eheytettyä itsesi, ei ole mitään järkeä tieten tahtoen rikkoa itseäsi uudestaan - se lienee nyt jo aika lähellä. On turha tuudittautua kuvittelemaan että "kolme menee siinä missä kaksikin" tjsp. koska kolme lasta on kolme lasta, ja heillä on kolmen lapsen edestä tarpeita ja vaatimuksia. Tietysti kolmas VOISI ehkä, mahdollisesti, olla superhelppo tapaus, mutta voisi myös käydä että hän on erittäin vaativa tai jopa sairas, miten jaksaisit sitä?

 

[isä??]

Jotenkin tästä saa sellaisen kästyksen että ap. kuitenkin elää lastensa isän kanssa, hänkö ei osallistu millään lailla mihinkään?

 

[ap taas]

ap tässä kommentoi, toki isä osallistuu minkä kerkeää (hoiti jopa yksin esikoista puoli vuotta kotona) mutta isällä on päivätyö. En nyt tarkoittanut tukiverkkojen puutteella sitä että isä jotenkin laiminlöisi hommiaan vaan ihan konkreettisesti esim. asiat ovat seuraavanlaisia:

- jos toisella lapsella on neuvola, pitää toinenkin lapsi ottaa mukaan (ei hoitajaa)
- jos käyn lääkärissä, pitää lapset ottaa mukaan - ikävää selittää ongelmiaan kun lapset kirkuvat vieressä
- minulla ja puolisolla ei ole ollut kahdenkeskeistä aikaa _sekuntiakaan_ kolmeen vuoteen
. kun sairastun, joudun hoitamaan lapset vaikka olisin miten sairas (esim. keuhkokuume ja 40C kuumetta
- jouduin menemään yksin synnyttämään

Nämä siis ovat niitä asioita joita sellaiset eivät usein hoksaa vaikeiksi, joilla ne isovanhemmat on. Isovanhemmille kun saa lapsen tuupattua jos itse haluaa käydä miehen kanssa ulkona syömässä, jos itse pitää käydä vaikka gynekologilla tai hoitaa muita asioita. Nämä kuulostavat äkkiseltään pieniltä asioilta, mutta kokeilkaapa hoitaa em. asiat yksin lasten kanssa ilman mitään hoitoapua

Lähinnä siis kaipasin vertaistukea sellaisilta joilla tilanne on sama. Miten te muut hoidatte päivämenot, sairastumistapaukset ja muut esimerkkilistassa olevat asiat?

 

[samahomma]

Koko tuo listasi oli ihan täsmälleen sama kuin meillä. Meillä on lapset 2v ja 7kk. Tosin, jos menen lääkäriin, yrittää mies päästä kotiin siksi aikaa töistä. Ja kerran kuussa järjestämme kahdenkeskistä aikaa ottamalla Väestöliitosta vauvanhoitotaitoisen hoitajan. Näin olemme tehneet siitä asti, kun vauva oli kuukauden ikäinen. Tämä siksi, että hankalimmallakin hetkellä saa hieman iloa siitä, että voi ajatella pääsevänsä taas vapaalle viimeistään neljän viikon päästä Meidän kahdenkeskiset hetket eivät ole mitään rällästystä, kunhan käydään syömässä kahdestaan. Ihanaa on välillä saada puhua ilman että joku koko ajan keskeyttää.

Mutta kolmannesta haaveilen minäkin. En nyt, mutta parin vuoden päästä. Jos olen silloin liian vanha, eikä raskaus ala, ei voi mitään. Kaksi lasta olen jo saanut, ja lasten itsensä kannalta on nyt myös tärkeää, että voin keskittyä heihin enkä hajota energiaa enää kolmannelle. Ja aina voi toivoa, että vauvakuume hiipuu kun lapset kasvavat eikä tähän vauvarumbaan enää jaksakaan sitten myöhemmin lähteä...

 

[Ohdis]

Jälkikäteen ajateltuna, mitenhän siitä selvisin? =D

Tottakai turvaverkko helpottaa hommaa, mutta ei ole mitenkään vaadittua, sillä teillähän on jo kaksi lasta ja tiedät jo mitä on olla ilman ylimääräisiä apukäsiä.

Itsellä oli tuollainen tilanne aikanaan, "entisessä elämässä", lisäksi lasten isä oli reissutyössä. Olin siis keskellä maaseutua, ilman ystäviä ja sukulaisia. Lapset piti tosiaan ottaa ihan kirjaimellisesti joka paikkaan mukaan, mutta kun kolmonen syntyi niin kaksi vanhempaa meni osapäivähoitoon ja se tekikin kaikesta kovin paljon helpompaa.
En sano, ettäkö liian vaikeaa olisi ollut vaikka olisivat olleet kotonakin.
Erosin kun vanhin lapsista oli ekaluokkalainen. Muutin lähelle ystäviä ja vanhempiani ja tapasin nykyisen mieheni, kahden lapsen isän, joka jakaa arjen hommat kanssani..tosin vanhimmat lapset ei enää nykyään paljoa muuta vaadi kuin puhtaat vaatteet ja ruokaa. Niin ne tilanteet muuttuu ja lapset kasvavat äkkiä. Yhteistä vauvaa nyt odotellaan.

Henkilökohtaisesti ajattelen, että ne lapset jotka jäävät haaveeksi, ovat haaveissa lopun ikää..Ne jotka saadaan, ne ottavat päähän vain hetkittäin

 

[Kahden äiti...]

Itselläni on kaksi lasta, joten kolmesta ei ole ainakaan vielä kokemusta. Sanoisin kuitenkin kaksi asiaa: omaa jaksamista kannattaa kunnioittaa ja kaikki apumahdollisuudet kartoittaa.

Eli jos tuntuu, että nyt jo on jaksaminen kovilla, niin kannattaisiko vähän hengähtää ja rauhoittaa tilannetta, ennen kuin lisälapsia "laitetaan tilaukseen"? Itse kohta siihen puoliväliin tulevana ymmärrän kyllä tuon ikänäkökulman, mutta ei se tosiaan nykyään ihan poikkeuksellista ole tulla äidiksi nelikymppisenäkään, varsinkin kun lapsia on jo ennestäänkin. Minulle on jotenkin jäänyt mieleen äitiyspakkauksen parisuhdeoppaasta sitaatti, jossa joku oli todennut jotain sinnepäin, että "Luulin, että kyllä kolme lasta siinä menee kuin kaksikin. En koskaan ole ollut missään asiassa niin väärässä" Mutta kun saat nykyiset lapset siihen vaiheeseen, että ovat jo omatoimisia (esim. 3-vuotiaita tai vanhempia), tilanne varmaan helpottaa, toiveitaan pystyy harkitsemaan rauhallisemmin ja useammankin lapsen kanssa tulee paremmin toimeen. Ymmärrän hyvin tuon voimavara- ja eheyttämisasiankin, mutta eheyttävyys ei oikein toimi, jos uuvut kertakaikkiaan liikaa.

Yritä myös löytää apua kaikkialta, mistä voit. Meillä esikoinen on pari päivää viikossa päiväkodissa. Tämä helpottaa arkea, kun pystyn vauvan neuvolat ja omat lääkärit yms. pääosin järjestämään näille päiville eikä tarvitse ottaa mukaan kuin pienempi, joka ei paljon vielä ymmärrä Ja yllättävän hyvin mies on pystynyt olemaan töistä pois, kun on ihan ylitsepääsemätön tilanne ollut, kun ei ole ollut vaihtoehtoja. Olen myös etukäteen sanonut, että jos olen vaikka sikainfluenssassa huonossa kunnossa, niin mies saa ottaa töistä vaikka palkatonta, jos muu ei auta. Kyllähän tällaisten asioiden pitää järjestyä tavalla tai toisella, ei se yksin sinun varassasi saisi olla.

 

[kolmen pienen äiti]

huomenta!
meillä mentiin yhdestä lapsesta kolmeen yllättäen joten en ole kokenut kahden lapsen äitinä olemista. sanoisin, että kolme on aikapaljon energiaa vievää elämää, mutta erittäin antoisaa ja onnellista, ainakin meillä luulisin että asenne ratkaisee aika paljon, haluatko apua vai et, ja kuinka usein? itselleni aina tarjottiin, osa vilpittömästi, osa tyyliin "pyydä apua jos tarvitset (mutten varmaan sitten kyllä pääse auttamaan kun keksin jotain tekosyitä)". minua se ei haitannut, enkä ikinä pyytänyt heiltä apua.
halusin, alusta lähtien, että itse pystyn hallitsemaan tilanteen, enkä halunnut välikäsiä sotkemaan juttuja jne. en tiedä mitään raivostuttavampaa kun että joku tulee "auttamaan" ja laittaa kaikki tavarat aivan väärille paikoilleen, ja yrittää ottaa ohjat käsiinsä vaikka minä olen täällä... aarrgghhh
en siksi ole myoskään halunnut ketään lapsenkaitsemaan, koska olen ottanut koko homman hyvinkin (ehkä liiankin) henk.kohtaisesti. en luota että kukaan sukulainen osaa hoitaa meidän villiä pikku kolmikkoa, eikä kukaan muu kuin yksi ole edes tarjoutunut.
tämä yksi on muutaman kerran pyydetty meille iltaa istumaan kun ollaan oltu ravintolassa syömassä miehen kanssa (ja itse silloin ensin nukuttanut lapset). hän aika usein tulee leikkimään myös tänne meille, mikä on kivaa, aikuisten kanssa juttelu on kivaa ja auttaa aina. tapailen myös paljon ystäviä joilla on samanikäisiä lapsia, se auttaa kun voi jutella kaikesta. pian olemme muuttamassa pois uudelle alueelle, missä emme tunne ketään aluksi.

-gynelle mentäessä mies tulee kotiin tai tekee töitä kotoa
-neuvolaan vien kaikki kolme yleensä
-jos sairastun, mies tulee auttamaan mutta onneksi näin on käynyt vain yhden kerran ja silloinkin miestä odotellessa oksentelin 2 minuutin välein, olin kyllä vähän hätää kärsimässä silloin

mies on siis joustavassa asemassa onneksi meillä. ymmärrän ettei näin onnekkaasti varmaan ole monella. pitkää päivää hän silti tekee on kotoa poissa klo 6-19.

meillä oli neljäs haaveissa ja päätimme että antaa palaa vaan. tuossa joku sanoikin siitä haaveilemisesta, sitä sitten tulee muuten mietittyä mitä jos.. mutta siis itse katson että jaksaisin ihan hyvin. tottakai tulee pulmatilanteita ja väsyä mutta nuo ihanat hymyt ja halit antavat aina sitä lisäenergiaa ) on tärkeää että itse tiedät jaksaisitko, mutta ei tämä mitään ilman taukoja hommaakaan ole, enhän muuten olisi tätäkään voinut kirjoittaa tsemppiä!

 

[ap kyselijä]

kiitos kaikille vastauksista. kolmosen haaveet laitetaan toistaiseksi jäihin vaikka ikää alkaa jo aika paljon olemaan. Katsotaan sitten parin vuoden päästä jos vielä vanhalla iällä jaksaa yrittää

 

[vähäuninen tulevaisuus edessä]

ap tässä kommentoi, toki isä osallistuu minkä kerkeää (hoiti jopa yksin esikoista puoli vuotta kotona) mutta isällä on päivätyö. En nyt tarkoittanut tukiverkkojen puutteella sitä että isä jotenkin laiminlöisi hommiaan vaan ihan konkreettisesti esim. asiat ovat seuraavanlaisia:

- jos toisella lapsella on neuvola, pitää toinenkin lapsi ottaa mukaan (ei hoitajaa)
- jos käyn lääkärissä, pitää lapset ottaa mukaan - ikävää selittää ongelmiaan kun lapset kirkuvat vieressä
- minulla ja puolisolla ei ole ollut kahdenkeskeistä aikaa _sekuntiakaan_ kolmeen vuoteen
. kun sairastun, joudun hoitamaan lapset vaikka olisin miten sairas (esim. keuhkokuume ja 40C kuumetta
- jouduin menemään yksin synnyttämään

Nämä siis ovat niitä asioita joita sellaiset eivät usein hoksaa vaikeiksi, joilla ne isovanhemmat on. Isovanhemmille kun saa lapsen tuupattua jos itse haluaa käydä miehen kanssa ulkona syömässä, jos itse pitää käydä vaikka gynekologilla tai hoitaa muita asioita. Nämä kuulostavat äkkiseltään pieniltä asioilta, mutta kokeilkaapa hoitaa em. asiat yksin lasten kanssa ilman mitään hoitoapua

Lähinnä siis kaipasin vertaistukea sellaisilta joilla tilanne on sama. Miten te muut hoidatte päivämenot, sairastumistapaukset ja muut esimerkkilistassa olevat asiat?

No huh huh.
Itse vasta odotan esikoistani ja kuvitelen tulevaisuuteni tuollaiseksi, paitsi että mies on reissutöissä, joten joudun sanan mukaisesti pyörittämään suurimman osan arjesta yksikseni ilman niitä turvaverkkoja. Mitä todennäköisimmin menen synnyttämään yksikseni. Emme käy näennäisromattisilla illallisilla kahdestaan miehen kanssa edes nykyisin.
Ei tulisi mieleenkään valittaa, tämä on oma valintani.
Mitä outoa siinä muka on että molemmat lapset on mukana, jos vie toisen heistä vaikkapa neuvolaan?

Taidat olla melkoisesti levon tarpeessa, kun kitiset ihan normaaliin lapsiperheen arkeen kuuluvista asioista.

Voimia sinulle. - halaus-

 

[myötätuntoa, ei ivaa]

[quote="vähäuninen tulevaisuus edessä Taidat olla melkoisesti levon tarpeessa, kun kitiset ihan normaaliin lapsiperheen arkeen kuuluvista asioista.

Voimia sinulle. - halaus-
[/quote]


siis normaali perheen arki useimmilla on sitä että lapset viedään mummolaan/tädille/serkulle/tms aina jos äiti haluaa shoppailemaan, kampaajalle, lounaalle tyttöjen kanssa tai jos äiti ja isä haluavat viettää romanttista laatuaikaa tai lähteä risteilylle. 99% tuntemistani lapsiperheistä käyttävät jatkuvasti sukulaisten hoitoapua. Kyllä on raskasta jos sitä hoitoapua ei ole - tulet sinäkin sen vielä huomaamaan sitten kun sinulla on ne pari lasta eikä turvaverkoista tietoakaan. Helppoa kommentoida ivallisesti kun asiat ovat vielä suunnittelun asteella.

Jokainen tukiverkoton vanhempi joutuu kyllä äärimmäiselle rasitukselle, itsekin tukiverkkotomana tiedän asian paremmin kuin hyvin.

 

[samahomma]

Komppaan edellistä. On tosi hyvä kertoa, mitä on normaali lapsiperheen arki, kun lapsi on vasta mahassa. Jospa vähäuninen tulee kertomaan muutaman vuoden ja parin lapsen kuluttua siitä, miten helppoa elämä on ilman tukiverkkoja.

 

[vähäuninen tulevaisuus edessä]

Komppaan edellistä. On tosi hyvä kertoa, mitä on normaali lapsiperheen arki, kun lapsi on vasta mahassa. Jospa vähäuninen tulee kertomaan muutaman vuoden ja parin lapsen kuluttua siitä, miten helppoa elämä on ilman tukiverkkoja.

Onko sinulla ongelmia luetun ymmärtämisen kanssa?
En väittänyt arkea helpoksi.
Jos teidän mielestänne tavalliseen arkeen kuuluvista asioista ruikuttaminen on ihan normaalia (muillekin kuin pahasti väsyneille), niin kiitän onneani, että te ette kuulu omaan ystäväpiiriini.

 

[se on elämää]

Itellänihän ei lapsia ole, mutta vierestä oon tiiviisti seurannut kuinka ystävättäreni on mennyt läpi vaikean raskauden ja todella kivisen alkutaipaleen, yksin, kahden alle vuoden ikäisen kanssa. Ei sukua lähellä, ainoana apuna muutama ystävä ja kerran viikossa käyvä kotiapu. Olen monta kertaa sanonut hänelle sitä kuinka helpon näköiseksi hän saa heidän arkensa, viimeisellä kerralla hän alkoi nauramaa ja sanoi että ei uskoisi että tää näyttää helpolta koska helppoo tämä ei ole nähnykkää. Mä en voi muuta tehdä kun nostaa hattua hänelle ja kaikille jotka on samassa tilanteessa. Se ei varmasti ole helppoa, ei auta vaikka väsyttää tai että on kipeänä, lapset pitää hoitaa ja ne tulee aina ensimmäisenä. Silti kuulen hänen harvoin valittavan, kaiken kaikkiaan hän on lähinnä onnellinen että hänellä on kaksi tervettä ja kaunista lasta, tilanne voisi lähtökohdat huomioon olla niin paljon huonompikin. Joten silloin kun tuntuu että nyt en vaan pysty, täytyy vaan muistaa kuinka paljon hyvää sulle on annettu. Kaikkihan sen tietää, lapsia ei tehdä, niitä saadaan.

 

[Ap:lle]

Ap:lle sanoisin kyllä että jos kahden kanssa tuntuu vaikealta, ei kannata kolmatta ajatella. Ainakaan ennen kuin sitä turvaverkkoa jostain on löytynyt.

En ylipäätänsä ymmärrä miten joku ajautuu siihen tilaan ettei lähellä ole yhtään sukulaista, tuttavaa, kaveria? Onhan lapsella aina kummit.... ja ne kannattaa valita vaikka naapurista.

 

[esimerkiksi näin]

no niin, nyt sitten joku jo syyllistää ap:tä että miksi ei ole niitä turvaverkkoja.... ihminen ei aina itse ole "syyllinen" tilanteeseen. Johan se kävi ilmi että omaan lapsuudenkotiin ja insesti-isään oli välit poikki (enkä ihmettele). Tähän ei tarvita sitten kuin esimerkiksi se että appuivahnemmat ovat kuolleet, on muutettu esim. pääkaupunkiseudulle työn perässä ja suku ja tuttavat jääneet vanhalle paikkakunnalle. Uudesta kaupungista ei välttämättä niin vaan löydy ystäviä.

Itse olen myös ns. vieraassa kaupungissa, tai siis toki uusi kaupunki on jo kotikaupunkini mutta sinne syntymäkaupunkiini jäivät kaikki ystävät, tuttavat, sukulaiset ja muut. Uudessa paikassa ei ole ystäviä vielä pariin vuoteen löytynyt (toki sellaisia moikkaustuttjuja mutta ei syvempää) joten kyllä helposti voi olla sellainen tilanne että turvaverkkoja ei vain kertakaikkiaan ole.

Ja tosiaan lapsella ei aina ole niitä kummeja, ihan vaan vinkiksi sille joka asiaa ihmetteli.

Ihan oikeesti, kaikki ihmiset eivät noudata sitä (maalaispaikkakuntien) meininkiä että jäädän asumaan vanhempien ja sukulaisten viereen, ollaan koko ikä samalla paikkakunnalla eikä käydä edes muualla opiskelemassa. Tällaisten nurkkakuntaisten ihmisten on sitten helppo ihmetellä miten joku voi "ajaa asiansa niin huonosti että ei ole minkäänlaisia turvaverkkoja saatavilla". Ihankuin se olisi ihmisen SYY että niitä turvaverkkoja ei ole....

 

[muttamutta --]

Minulla on "monta" lasta, eli 3 kpl : kaksoset ja sen jälkeen yksi.
Turvaverkkoa ei ole lainkaan.
Minkäänlaista siis: lasten isä yrittäjä, ain atöissä,
isyyslomaa kaksosten synnyttyä piti peräti 4 päivää.
Kaksosista toinen oli koliikkilapsi; huutoa siis ekat 4 kuukautta tauotta.

Ainoa, mitä silloin pystyin tekemään, oli ottaa väestöliiton yöhoitajapalvelusta
hoitaja kahdeksi yöksi peräkkäin kotiin.
Tuplat oli silloin jo 3 kk, eli valvottuja öitä takana kunnioitettava määrä.
Se kyllä maksoikin hunajaa, joten siihen ei monikaan varmaan lähde.
Jouduin itse sairaalaan sappivaivojen vuoksi,tuplien ollessa 9 kk, ja
tiputuksessa makasin viikon,
ja koitin järjestää sieltä käsin kotiin kodinhoitajaa
( että mies pääsee hoitamaan työnsä )
joka saatiinkin kerran 3:ssa viikossa, 2 tuntia/kerta.
Ja hinta oli muistaakseni jotain 80e/kerta kun kävi. Ei muuta apua.

Ja jostain kumman syystä halusin kuitenkin vielä yhden lapsen,
enkä sitä kadu kylläkään koskaan.

Mutta lapsilla on siis isovanhemmat, jotka ei välitä pätkääkään,
vaikk aovat ihan vireitä, juuri eläkeiän saavuttaneita - mutta omat harrastukset on tärkeämpiä kuin lapsenlapset...
On täti ( joka on myös lasten kummitäti ) joka ei ole kiinnostunut
minun lapsieni hoidosta,
oma ( silloin vielä lapseton ) elämänsä on niin paljon tärkeämpää.

Entiset naapurimme ovat myös lasten kummeja - ja joo, kortti tulee syntymäpäivinä,
ei muuta. Vaikka olen heidän lapsiaan hoitanut yötäpäivää
aikanaan heidän kummankin ollessa vuorotyössä.
Ja niin vannoivat avun tulevan takaisinpäin hoitoapuna,
kun olin raskaana. Lasten synnyttyä ääni muuttui kellossa toiseksi.
Vaikka monasti itkin näille ystävilleni jaksamattomuuttani.

Kyse ei ole siitä, että lapset olisi jotenkin hankalia,
tai että en antaisi heitä hoitoon - jokainen tuttumme tietää tilanteemme,
ja että annan lapset hoitoon heti, kun joku vaan kysyy.
Itse en enää jaksa kyselläkään, aina muilla on "tärkeämpää" tekemistä.
Kauempana asuville isovanhemmillekin olemme halukkaita itse kuskaamaan
lapset, jos ottavat vain hoitoon...minun äitini katsoi lapsia senaikaa,
että kävimme maistraatissa virallistamassa suhteemme,
kesti n. 2 tuntia. Tuntui sekin olevan liian haastavaa "mummille"...

Mutta jotenkin tässä vaan selvitään.
Päivä kerrallaan....
Kadehtien niitä, joilla on osallistuvat isovanhemmat, kummit ja ystävät.

Voimia sinulle, alkuperäinen kirjoittaja!
Tiedän, mitä käyt läpi.

 

[joopa joo.]

Eihän sitä koskaan tiedä milloin turvaverkko pienenee... Itse kyllä suosittelen että kaikkiin mahdollisiin niin sukulaisiin ja kavereihin ne yhteydet tulisi säilyttää niin kauan kuin mahdollista. Jos ei ole sukua, niin sitten niitä kavereita...vaikka kerhojen tms kautta. Naapureitahan on lähes kaikilla, ellei sitten asu metsän keskellä - ja siinä tapauksessa kannattaa miettiä onko se lapsiperheelle oikea paikka.

Ymmärrän kyllä että sellaisella jolla ei paljon läheisiä ole, on halu tehdä monta lasta, jotta edes tulevaisuudessa niitä ihmisiä olisi ympärillä.

Sinulle "esimerkiksi näin": Kyllä niitä ihmisiä sukulaisineen asuu suurissa kaupungeissakin.

 

[samahomma]

Komppaan edellistä. On tosi hyvä kertoa, mitä on normaali lapsiperheen arki, kun lapsi on vasta mahassa. Jospa vähäuninen tulee kertomaan muutaman vuoden ja parin lapsen kuluttua siitä, miten helppoa elämä on ilman tukiverkkoja.

Onko sinulla ongelmia luetun ymmärtämisen kanssa?
En väittänyt arkea helpoksi.
Jos teidän mielestänne tavalliseen arkeen kuuluvista asioista ruikuttaminen on ihan normaalia (muillekin kuin pahasti väsyneille), niin kiitän onneani, että te ette kuulu omaan ystäväpiiriini.

Oletkin jo matkalla superäitiyttä ennen kuin lapsesi on edes syntynyt. Onnea siitä! Täytyy sanoa, että pahimman väsymyksen keskellä on joskus todella helpottavaa saada valittaa ja ruikuttaa, ja on myös helpottavaa, kun tavalliset äidit valittavat ja ruikuttavat omista normaaleista arkiasioistaan. Siinä saa vertaistukea ja jaksaa taas eteenpäin. Mutta supermamipiireissäsi ei onneksesi varmaankaan tällaista surkeutta tule tapahtumaan. Ja minä kiitän todellakin onneani, että omassa ystäväpiirissäni minun ei tarvitse aina pitää tekohymyä naamallani ja näytellä, että tavallinen arkeni on täyttä onnen auvoa, voin myös manata jotkut päivät alimpaan tiesminne ja joskus taas olla aidosti onnellinen.

 

[kolmen pienen äiti]

hei taas
mun piti vielä mainita siitä asenteesta enemmän, että on niitä äitejä joitten "raja" on vaikka 2 tai kolme lasta eikä sen yli sitten mikään suju luontevasti. esim tunnen äitejä joilla on vaikka 2 lasta ja jos vaikka kissa pitäis viedä eläinlääkäriin tulee ongelma mitä tehdä koska "eihän missään nimessä voi edes yrittää lähteä sinne eläinlääkäriin KAHDEN lapsen JA kissan kanssa"... että ihan itsestä se on kiinni mitä on valmis tekemään. itse lähtisin kolmenkin pienen kanssa eläinlääkäriin ihan kepeästi, ei se minusta mitään ihmeellistä ole.
mutta minä siis en kaipaa mitään tiukkaa tukiverkkoa, mutta on mielestäni kiva jos on joku kuka voi auttaa, jos tulee vaikka yllättävä hätätilanne tai jotain. tai vaikka ihan muuten vaan, joskus harvoin
itse olen lapseni halunnut ja hoidan heidät kanssa. vieraat ja sukulaiset aina tervetulleita

 

[turvaverkoton]

meillä ei ole mitään turvaverkkoa. Meillä on yksi vauva, joka on vaativa. En jaksaisi nyt ainakaan jos meillä olisi toinen lapsi.

 

[mette.]

Meillä on noin 100km päässä isovanhemmat, jotka toisinaan ajavat tänne jos ovat vapaalla. Ovat toki kovasti hengessä mukana ja kannustavat, ja joskus ottavat lapset yökyläänkin nyt kun ovat jo vähän isompia. Mutta muuten olemme pärjänneet yksin, joku äitituttu silloin tällöin pari tuntia saattanut lastenhoidossa auttaa. Kummit rakkaita mutta nekin kaukana. Olin kyllä niiiiin lujilla, kun mies rakensi illat taloa ja olin yksin 7-21 kahden pienen kanssa, jotka vielä öisinkin valvottivat. Edelleen tuo aika puistattaa ja väsyttää minua, vaikka olemme jo jonkin aikaa omassa talossa asuneet... en päässyt toisinaan viikkoihin edes yksin lenkille puoleksi tunniksi. kolmesta olen haaveillut minäkin, mutta ajatus on jäissä, kun olen suorastaan uupunut tähän arkeen kahden kanssakin. Meillä ei edelleenkään nukuta öitä kunnolla, keskimäärin herätään kolmesti joka yö. Joka kerta kun lähden harrastukseeni illalla, saa mies vahtia yksin lapsia ja toisinpäin.

Vasta nyt ihmettelen ja ihailen perheitä, joilla on tukiverkkoa. Esim. yhdellä tutulla on kaksi siskoa ja vanhemmat samassa kaupungissa! Lapset ovat monta kertaa viikossa milloin missäkin hoidossa vähän aikaa, ja äiti vaikka käy kaupassa/lääkärissä/kampaajalla/miehen kanssa syömässä jne. sillä aikaa. On arki kyllä vähän toista niin.

 

[Autetaan toisiamme]

ap tässä kommentoi, toki isä osallistuu minkä kerkeää (hoiti jopa yksin esikoista puoli vuotta kotona) mutta isällä on päivätyö. En nyt tarkoittanut tukiverkkojen puutteella sitä että isä jotenkin laiminlöisi hommiaan vaan ihan konkreettisesti esim. asiat ovat seuraavanlaisia:

- jos toisella lapsella on neuvola, pitää toinenkin lapsi ottaa mukaan (ei hoitajaa)
- jos käyn lääkärissä, pitää lapset ottaa mukaan - ikävää selittää ongelmiaan kun lapset kirkuvat vieressä
- minulla ja puolisolla ei ole ollut kahdenkeskeistä aikaa _sekuntiakaan_ kolmeen vuoteen
. kun sairastun, joudun hoitamaan lapset vaikka olisin miten sairas (esim. keuhkokuume ja 40C kuumetta
- jouduin menemään yksin synnyttämään

Nämä siis ovat niitä asioita joita sellaiset eivät usein hoksaa vaikeiksi, joilla ne isovanhemmat on. Isovanhemmille kun saa lapsen tuupattua jos itse haluaa käydä miehen kanssa ulkona syömässä, jos itse pitää käydä vaikka gynekologilla tai hoitaa muita asioita. Nämä kuulostavat äkkiseltään pieniltä asioilta, mutta kokeilkaapa hoitaa em. asiat yksin lasten kanssa ilman mitään hoitoapua

Lähinnä siis kaipasin vertaistukea sellaisilta joilla tilanne on sama. Miten te muut hoidatte päivämenot, sairastumistapaukset ja muut esimerkkilistassa olevat asiat?

Minusta olisi hyvä idea, jos samalla alueella asuu naapureissa tai edes kohtuullisen ajomatkan päässä jotkut perheet, jotka voisivat vuoroin ottaa hoitoon toisen perheen lapset, jotta toinen pääsisi vaikka sinne gynelle käymään. Kaksi äitiä voisi auttaa toisiaan tuolla tavalla ottamalla tuttavan lapset hoitoonsa siksi aikaa. Meilläkään ei ole ketään ja olenkin miettinyt löytäisinkö toisen perheen, jolla olisi haluja tällaiseen vuorotteluun. Meillä on kyllä mummot, mutta he hellivät vain suosikkilapsenlapsiaan, joten en viitsi ängetä.