Mua vähän ärsyttää nää tällaset:

[pilke]

Eli ensinnäkin ihmettelen miten joku voi kyseenalaistaa mun päätöstä pitää 3v. päiväkodissa tällaisessa tilanteessa varsinkin, kun se viihtyy siellä.

Herään joka aamu hymyillen kunnes katson viereeni ja tajuan ettei mieheni, jota rakastin 8 vuotta, olekkaan enää siinä eikä koskaan palaa. Joka aamu se tosiasia valkenee yhä uudelleen. Kokoan itseni, yritän olla itkemättä heti aamusta. Siiten alkaa vaipanvaihdot, syöttämiset, leikkimiset, siivoukset, pyykinpesut, ym. Jos mun pitäisi joka aamu pukea 3 lasta lähteäkseni ulos, kerkeisimme ulos ehkä juuri lounasaikaan, ja 3-vuotiaan tarvii päästä ulos tai muualle leikkimään. Jokainen asia minkä teen, vaatiikin nyt 3 kertaa niin paljon voimia verrattuna siihen millaista oli muutama kuukausi sitten, kun mieheni oli vielä elossa. Olen väsynyt ja surullinen, ja en todellakaan yhtä hyvä äiti kuin joskus olin, kuka olisi jos oikeasti rakasti miestään? Kaipaan häntä koko ajan ja en osaa hyväksyä tapahtunutta. Keskimmäisen päiväunien aikana on ainoa hetki jolloin ehkä pääsen suihkuun, maksamaan laskuja, päikkäreille, ym. ja tällä hetkellä on myös hirveä homma kuolinpesä- ja perhe-eläkeasioiden hoitamisessa. Jos vanhin olisi kotona en voisi tehdä näitä asioita. 3v. on tosin joskus kotona, mutta tällä hetkellä meidän perheelle tämä on paras ratkaisu. Miten te, joiden mies ja lasten isä on vielä elossa, kehtaatte arvostella miten toimin tässä tilanteessa? Ette voi edes kuvitella miltä tämä tuntuu, ja toivon, että ette ikinä saa tietää.

 

[Minna]

Eli ensinnäkin ihmettelen miten joku voi kyseenalaistaa mun päätöstä pitää 3v. päiväkodissa tällaisessa tilanteessa varsinkin, kun se viihtyy siellä.

Herään joka aamu hymyillen kunnes katson viereeni ja tajuan ettei mieheni, jota rakastin 8 vuotta, olekkaan enää siinä eikä koskaan palaa. Joka aamu se tosiasia valkenee yhä uudelleen. Kokoan itseni, yritän olla itkemättä heti aamusta. Siiten alkaa vaipanvaihdot, syöttämiset, leikkimiset, siivoukset, pyykinpesut, ym. Jos mun pitäisi joka aamu pukea 3 lasta lähteäkseni ulos, kerkeisimme ulos ehkä juuri lounasaikaan, ja 3-vuotiaan tarvii päästä ulos tai muualle leikkimään. Jokainen asia minkä teen, vaatiikin nyt 3 kertaa niin paljon voimia verrattuna siihen millaista oli muutama kuukausi sitten, kun mieheni oli vielä elossa. Olen väsynyt ja surullinen, ja en todellakaan yhtä hyvä äiti kuin joskus olin, kuka olisi jos oikeasti rakasti miestään? Kaipaan häntä koko ajan ja en osaa hyväksyä tapahtunutta. Keskimmäisen päiväunien aikana on ainoa hetki jolloin ehkä pääsen suihkuun, maksamaan laskuja, päikkäreille, ym. ja tällä hetkellä on myös hirveä homma kuolinpesä- ja perhe-eläkeasioiden hoitamisessa. Jos vanhin olisi kotona en voisi tehdä näitä asioita. 3v. on tosin joskus kotona, mutta tällä hetkellä meidän perheelle tämä on paras ratkaisu. Miten te, joiden mies ja lasten isä on vielä elossa, kehtaatte arvostella miten toimin tässä tilanteessa? Ette voi edes kuvitella miltä tämä tuntuu, ja toivon, että ette ikinä saa tietää.

En tarkoita tätä mitenkään pahalla, toivottavasti et otakaan niin.

Mutta ei sinun kannata selittää.

Eikä sinulla ole mitään velvollisuuttakaan selittää.

Et ole tilivelvollinen kenellekään tästä asiasta, ja vaikka kuinka yrittäisit selittää, et ikinä pysty selittämään asiaa niin että kaikki sinut ymmärtäisivät. Se ei johdu siitä, ettetkö sinä osaisi selittää tai sinulla olisi oikeita syitä, vaan siitä että kaikki eivät vaan halua aina ymmärtää.



:hug:

 

[Rieputarallaa]

Eli ensinnäkin ihmettelen miten joku voi kyseenalaistaa mun päätöstä pitää 3v. päiväkodissa tällaisessa tilanteessa varsinkin, kun se viihtyy siellä.

Herään joka aamu hymyillen kunnes katson viereeni ja tajuan ettei mieheni, jota rakastin 8 vuotta, olekkaan enää siinä eikä koskaan palaa. Joka aamu se tosiasia valkenee yhä uudelleen. Kokoan itseni, yritän olla itkemättä heti aamusta. Siiten alkaa vaipanvaihdot, syöttämiset, leikkimiset, siivoukset, pyykinpesut, ym. Jos mun pitäisi joka aamu pukea 3 lasta lähteäkseni ulos, kerkeisimme ulos ehkä juuri lounasaikaan, ja 3-vuotiaan tarvii päästä ulos tai muualle leikkimään. Jokainen asia minkä teen, vaatiikin nyt 3 kertaa niin paljon voimia verrattuna siihen millaista oli muutama kuukausi sitten, kun mieheni oli vielä elossa. Olen väsynyt ja surullinen, ja en todellakaan yhtä hyvä äiti kuin joskus olin, kuka olisi jos oikeasti rakasti miestään? Kaipaan häntä koko ajan ja en osaa hyväksyä tapahtunutta. Keskimmäisen päiväunien aikana on ainoa hetki jolloin ehkä pääsen suihkuun, maksamaan laskuja, päikkäreille, ym. ja tällä hetkellä on myös hirveä homma kuolinpesä- ja perhe-eläkeasioiden hoitamisessa. Jos vanhin olisi kotona en voisi tehdä näitä asioita. 3v. on tosin joskus kotona, mutta tällä hetkellä meidän perheelle tämä on paras ratkaisu. Miten te, joiden mies ja lasten isä on vielä elossa, kehtaatte arvostella miten toimin tässä tilanteessa? Ette voi edes kuvitella miltä tämä tuntuu, ja toivon, että ette ikinä saa tietää.

Sinulle ihan älyttömästi voimia! Sanat ei riitä kertomaan... tässä kuitenkin :hug:

 

[Kactus]

höh, olen inan sisko, luulin että se tiedettiin jo... *huoh*

miten teillä molemmilla on aikaa palstailla täällä koko ajan? kun kerran on niin rankkaa ja mies tappoi itsensä jne. okei, on varmaan rankkaa, mutta silti jää aikaa palstailuun ym.

Tää oli tosi asiaton kommentti. Itsekin miehen kuoleman kokeneena voin sanoa, että jokaisella on omat tapansa selviytyä ja jos kaksplussalla keskusteleminen on yks tapa tuulettaa päätään ni se on hyvä asia se.

Tää mun huomio ei mitenkään liity tähän keskusteluun muuten.

 

[tämmösiä ajatuksia]

Eli ensinnäkin ihmettelen miten joku voi kyseenalaistaa mun päätöstä pitää 3v. päiväkodissa tällaisessa tilanteessa varsinkin, kun se viihtyy siellä.

Herään joka aamu hymyillen kunnes katson viereeni ja tajuan ettei mieheni, jota rakastin 8 vuotta, olekkaan enää siinä eikä koskaan palaa. Joka aamu se tosiasia valkenee yhä uudelleen. Kokoan itseni, yritän olla itkemättä heti aamusta. Siiten alkaa vaipanvaihdot, syöttämiset, leikkimiset, siivoukset, pyykinpesut, ym. Jos mun pitäisi joka aamu pukea 3 lasta lähteäkseni ulos, kerkeisimme ulos ehkä juuri lounasaikaan, ja 3-vuotiaan tarvii päästä ulos tai muualle leikkimään. Jokainen asia minkä teen, vaatiikin nyt 3 kertaa niin paljon voimia verrattuna siihen millaista oli muutama kuukausi sitten, kun mieheni oli vielä elossa. Olen väsynyt ja surullinen, ja en todellakaan yhtä hyvä äiti kuin joskus olin, kuka olisi jos oikeasti rakasti miestään? Kaipaan häntä koko ajan ja en osaa hyväksyä tapahtunutta. Keskimmäisen päiväunien aikana on ainoa hetki jolloin ehkä pääsen suihkuun, maksamaan laskuja, päikkäreille, ym. ja tällä hetkellä on myös hirveä homma kuolinpesä- ja perhe-eläkeasioiden hoitamisessa. Jos vanhin olisi kotona en voisi tehdä näitä asioita. 3v. on tosin joskus kotona, mutta tällä hetkellä meidän perheelle tämä on paras ratkaisu. Miten te, joiden mies ja lasten isä on vielä elossa, kehtaatte arvostella miten toimin tässä tilanteessa? Ette voi edes kuvitella miltä tämä tuntuu, ja toivon, että ette ikinä saa tietää.

:hug: :hug:

 

[Madicken04]

Eli ensinnäkin ihmettelen miten joku voi kyseenalaistaa mun päätöstä pitää 3v. päiväkodissa tällaisessa tilanteessa varsinkin, kun se viihtyy siellä.

Herään joka aamu hymyillen kunnes katson viereeni ja tajuan ettei mieheni, jota rakastin 8 vuotta, olekkaan enää siinä eikä koskaan palaa. Joka aamu se tosiasia valkenee yhä uudelleen. Kokoan itseni, yritän olla itkemättä heti aamusta. Siiten alkaa vaipanvaihdot, syöttämiset, leikkimiset, siivoukset, pyykinpesut, ym. Jos mun pitäisi joka aamu pukea 3 lasta lähteäkseni ulos, kerkeisimme ulos ehkä juuri lounasaikaan, ja 3-vuotiaan tarvii päästä ulos tai muualle leikkimään. Jokainen asia minkä teen, vaatiikin nyt 3 kertaa niin paljon voimia verrattuna siihen millaista oli muutama kuukausi sitten, kun mieheni oli vielä elossa. Olen väsynyt ja surullinen, ja en todellakaan yhtä hyvä äiti kuin joskus olin, kuka olisi jos oikeasti rakasti miestään? Kaipaan häntä koko ajan ja en osaa hyväksyä tapahtunutta. Keskimmäisen päiväunien aikana on ainoa hetki jolloin ehkä pääsen suihkuun, maksamaan laskuja, päikkäreille, ym. ja tällä hetkellä on myös hirveä homma kuolinpesä- ja perhe-eläkeasioiden hoitamisessa. Jos vanhin olisi kotona en voisi tehdä näitä asioita. 3v. on tosin joskus kotona, mutta tällä hetkellä meidän perheelle tämä on paras ratkaisu. Miten te, joiden mies ja lasten isä on vielä elossa, kehtaatte arvostella miten toimin tässä tilanteessa? Ette voi edes kuvitella miltä tämä tuntuu, ja toivon, että ette ikinä saa tietää.

:hug:
Vaikea uskoa että kukaan oikeasti tuossa tilanteessa kyseenalaistaisi 3v:n päiväkodissa olon. :/ Uskon (ja toivon!) että kysymyksessä on pelkät tahallaan ilkeilijät ja ehkä sellaiset jotka eivät ole olleet tilanteestanne lainkaan perillä.

Pikkuveli päätti elämänsä oman käden kautta 2v sitten ja se oli elämäni kamalin paikka. En osaa edes kuvitella mitä käyt nyt läpi...