Muita jotka ette ole ikinä olleet masentuneita ja minkälaista elämänne on ollut?

[ok]

[QUOTE="jepulis";23789229]Masennuksessa on kuitenkin _mieli_ se, joka sairastaa, se ei ole fyysinen sairaus.
Siksi on merkityksellistä, miten ajattelee ja miten suhtautuu asioihin.
Ei kai masennuksessa aivot halvaannu sentään? Kai ihminen osaa ajatella ja hallita ajatuksiaan, vaikka olisikin masentunut?[/QUOTE]

Masennus on myös fyysinen sairaus, koska näkyy aivokemiassa. Kirjoituksesi on ristiriitainen - mieli sairastaa, mutta ei vaikuta siihen miten ihminen ajattelee ja suhtautuu asioihin.. Mitähän se mieli mielestäsi on?
Jos masennus on mielestäsi itseaiheutettua, ne perus-fyysiset sairaudet sitä usein vasta onkin. Miksi ne on oikeita sairauksia, ja masennus ei?

 

[trv]

Masennuksen neurokemiallista taustaa

Masennuslääkkeiden biologisten vaikutusten perusteella on esitetty useita osin päällekkäisiä, osin toisensa poissulkevia teorioita. Tunnetuin biokemiallinen masennusta selittävä teoria on ollut niin sanottu monoamiinihypoteesi, jossa kolmen keskeisen aivojen välittäjäaineen, serotoniinin, noradrenaliinin ja dopamiinin aineenvaihdunnan muutokset olisivat masennuksen taustalla. Jo nyt tiedetään, että tämä teoria ei ole riittävä selittämään masennustilojen ilmenemisen eri puolia, vaan tarvitaan monimutkaisempia malleja.

Erityisen kiinnostavia ja lupaaviakin ehdotelmia on esitetty esimerkiksi stressinsäätelyjärjestelmän ja siihen kuuluvien hormonaalisten aineiden osuudesta masennustilojen synnyssä.

Kopsailin tuolta Masennusklinikan sivuilta...mielestäni myös välittäjäaineet ym. eivät ole asioita joita terveellinen ruokavalio ja liikunta pelkästään auttavat?

 

[Littledeath]

Kun olin masentunut, mietin että vaihtaisin sen mihin tahansa fyysiseen sairauteen. Oikeasti, silloin ajattelin että hyppisin ilosta jos mulle tulisi syöpä jota ei voisi parantaa ja kuolisin siihen. Masennuksessa henkinen tuska on niin hirvittävä että olisin ilomielin vaihtanut sen pahimpaan mahdolliseen fyysiseen kipuun.

 

[SporttisMama]

[QUOTE="vieras";23789867]Pointsit sinulle tästä keskustelusta :flower:[/QUOTE]

Olen joka asiassa aina sen pienen ihmisen tukena joka ei tuo itseään esille, on hiljaa eikä pidä meteliä itsestään. Oli kyse sitten lapsesta tai aikuisesta. Vaikka öykkäri ja voivottelija ehkä saavat enemmän huomiota, toivoisin että muistaisimme katsoa ympärillemme ja huomata myös ne jotka eivät valita. Heillä saattaa olla se suurin hätä, ja juuri tälläisten ihmisten itsemurhathan tulevat aina suurimpana yllätyksenä.

 

[hipaa]

[QUOTE="vieras";23789898] :flower: Ei se mitään, herkkä aihe.[/QUOTE]

Ymmärrän hyvin itse olen ollut masentunut,tosin lievästi vain.Terapialla selvisin,eli joskus mietin että oliko vain elämäntilanne josta en selvinnyt omin keinoin pois.

Tuttavaperheessäni on juuri näin että kaikki osa lapsista on pahasti masentuneita/tai olevat olleet,ja osa selvinneet ilman.Ehkä jossain vaiheessa masentuvat,sitähän ei tiedä.Kukaan ei voi tietää että milloin loppuu henkinen terveys ja vaipuu sinne pohjalle,se on sairaus mitä ei voi välttää pelkällä tiedolla sen olemassa olosta.
Asenteella tarkoitin hälle ihmiselle itselle kuvailemaa tapaa selvitä.

 

[SporttisMama]

Kun olin masentunut, mietin että vaihtaisin sen mihin tahansa fyysiseen sairauteen. Oikeasti, silloin ajattelin että hyppisin ilosta jos mulle tulisi syöpä jota ei voisi parantaa ja kuolisin siihen. Masennuksessa henkinen tuska on niin hirvittävä että olisin ilomielin vaihtanut sen pahimpaan mahdolliseen fyysiseen kipuun.

Tuli muuten tästä mieleen taas lääketieteellinen fakta; mistä sairaudesta tulee suurin kipu? Tietääkö kukaan???

 

[Lentokala]

Minäkään en ole koskaan ollut masentunut enkä osaa kuvitella itseäni masentuneena. Tämän vuoksi en myöskään osaa ymmärtää masentuneita. En siis tarkoita, ettäkö en uskoisi masennukseen tai jotenkin vähättelisin masentuneita vaan en vain kertakaikkisesti osaa edes ajatella mitä he käyvät läpi.
Huonojakin aikoja on elämässä paljonkin ollut mutta en ole sellainen ihminen joka jää niihin rypemään.
Valitettavasti kuitenkin tuntuu, että toiset oikein väen väkisin haluavat itselleen masennusdiagnoosin jo pelkän huomion takia. Ikäänkuin se olisi jokin uusi muoti-ilmiö?

Kiitos kun kirjoitit mun ajatukset puolestani

 

[Littledeath]

Tuli muuten tästä mieleen taas lääketieteellinen fakta; mistä sairaudesta tulee suurin kipu? Tietääkö kukaan???

Paha sanoa. Joissain sairauksissahan tulee ns. läpilyöntikipua jota on kuvailtu todella pahaksi. Vaikeahan tuosta kivusta on muutenkin sanoa, kun jokainen kokee sen niin yksilöllisenä.

Masennukseni aikana eräs kaverini kuoli syöpään, ja tuntuu hirveältä sanoa, mutta usein toivoin että se olisin ollut minä.

 

["vieras"]

Olen joka asiassa aina sen pienen ihmisen tukena joka ei tuo itseään esille, on hiljaa eikä pidä meteliä itsestään. Oli kyse sitten lapsesta tai aikuisesta. Vaikka öykkäri ja voivottelija ehkä saavat enemmän huomiota, toivoisin että muistaisimme katsoa ympärillemme ja huomata myös ne jotka eivät valita. Heillä saattaa olla se suurin hätä, ja juuri tälläisten ihmisten itsemurhathan tulevat aina suurimpana yllätyksenä.

Niin, kannattaa kuitenkin muistaa ainakin se että jos joku kertoo itsetuhoisista ajatuksistaan niin se on aina hätähuuto..Se oli se asia josta itselle lopulta tajusin että ei tämä ole normaalia. Ja vaikka täällä pidän itsestäni ja muista sairastuneista kovaa ääntä niin "oikeassa elämässä" vain aniharva tietää ja osa ei varmasti osaa ajatellakaan mitä kuoren takana on. En häpeä sairauttani mutten myöskään halua tulla leimatuksi "Se Liisa, jolla on se sairaus" Enkä siis halua tulla kohdelluksi sen takia eri tavalla, vaikkakin kyllä tämä sairaus vaatii myös läheisiltä ymmärrystä. Voimat kun on ovat vähissä ja voi olla muutakin oireilua ja se varmasti vituttaa myös läheisiä vaikkeivat sitä ääneen sanokaan.

 

[SporttisMama]

Paha sanoa. Joissain sairauksissahan tulee ns. läpilyöntikipua jota on kuvailtu todella pahaksi. Vaikeahan tuosta kivusta on muutenkin sanoa, kun jokainen kokee sen niin yksilöllisenä.

Masennukseni aikana eräs kaverini kuoli syöpään, ja tuntuu hirveältä sanoa, mutta usein toivoin että se olisin ollut minä.

Psykoosissa ihminen tuntee suurinta kipua. Eli ns. ei fyysinen sairaus. Tietenkin kipu on yksilöllistä mutta psykoosissa oleva ihminen on niin tuskainen ettei sitä tuskaa koe edes syöpäsairas ihminen

 

[SporttisMama]

[QUOTE="vieras";23789998]Niin, kannattaa kuitenkin muistaa ainakin se että jos joku kertoo itsetuhoisista ajatuksistaan niin se on aina hätähuuto..Se oli se asia josta itselle lopulta tajusin että ei tämä ole normaalia. Ja vaikka täällä pidän itsestäni ja muista sairastuneista kovaa ääntä niin "oikeassa elämässä" vain aniharva tietää ja osa ei varmasti osaa ajatellakaan mitä kuoren takana on. En häpeä sairauttani mutten myöskään halua tulla leimatuksi "Se Liisa, jolla on se sairaus" Enkä siis halua tulla kohdelluksi sen takia eri tavalla, vaikkakin kyllä tämä sairaus vaatii myös läheisiltä ymmärrystä. Voimat kun on ovat vähissä ja voi olla muutakin oireilua ja se varmasti vituttaa myös läheisiä vaikkeivat sitä ääneen sanokaan.[/QUOTE]

Tottakai itsetuhoinen puhe pitää ottaa vakavasti. Mutta työni kautta satun tietämään ihmisiä jotka ovat jo vuosia puhuneet itsensä tappamisesta ja kummasti vain vuodesta toiseen eteenpäin porskuttavat. He yleensä humalassa juttelevat näitä itsemurhajuttuja ja sitten selvinpäin ovat muuten vaan kauhean passiivisia ja negatiivisia. Semmoinen ihminen on kamalan raskas, tiedättekö ihmistyypin jota tarkoitan???

 

["vieras"]

Psykoosissa ihminen tuntee suurinta kipua. Eli ns. ei fyysinen sairaus. Tietenkin kipu on yksilöllistä mutta psykoosissa oleva ihminen on niin tuskainen ettei sitä tuskaa koe edes syöpäsairas ihminen

Kerroin tässä keskustelussa siitä millaista paniikkihäiriötä sairastan. Tai ahdistushäiriötä tai mitä (helvettiä) tämä onkaan. Ja tiedätkö, tämä sinun viestisi oli minulle samalla helpotus että inhottava. Olen usein ajatellut että ei tämä voi olla tavallista paniikkihäiriötä, olen aika varma että jos en olisi suljetulle osastolle välillä joutunut olisin seonnut aivan täysin ja joutunut jopa psykoosiin. En ole pystynyt kuvailemaan näitä kohtauksiani muuten kuin että se paha olo ja tuska on valtava. Jotain mitä ei voi kuvitella. Ja tässä saan selityksen sille että näin voi todella olla.

 

[hipaa]

Psykoosissa ihminen tuntee suurinta kipua. Eli ns. ei fyysinen sairaus. Tietenkin kipu on yksilöllistä mutta psykoosissa oleva ihminen on niin tuskainen ettei sitä tuskaa koe edes syöpäsairas ihminen

Eikö ole niin että vakavasti masentunut ihminen sairastuu myös fyysisti usein,eli henkiset kivut tulevat fyysisiksi.. olenko ihan hakoteillä tässä..?

 

["vieras"]

Tottakai itsetuhoinen puhe pitää ottaa vakavasti. Mutta työni kautta satun tietämään ihmisiä jotka ovat jo vuosia puhuneet itsensä tappamisesta ja kummasti vain vuodesta toiseen eteenpäin porskuttavat. He yleensä humalassa juttelevat näitä itsemurhajuttuja ja sitten selvinpäin ovat muuten vaan kauhean passiivisia ja negatiivisia. Semmoinen ihminen on kamalan raskas, tiedättekö ihmistyypin jota tarkoitan???

Tiedän kyllä.

 

[Keittiönoita]

Olen yh, mulla on vammainen lapsi, eka puolisoni kuoli jo ennen esikoisen syntymää, olen menettänyt syövälle pari läheistä ystävääni ja itse sairastunut nivelreumaan. En ole koskaan sairastunut masennukseen, mutten kyllä tiedä, miksen ole. Ehkä mulla on sen suhteen ollut vaan hyvä tuuri.

 

[SporttisMama]

Eikö ole niin että vakavasti masentunut ihminen sairastuu myös fyysisti usein,eli henkiset kivut tulevat fyysisiksi.. olenko ihan hakoteillä tässä..?

Psykosomaattisia oireita (eli juuri nuo fyysiset oireet) ovat hyvinkin yleisiä juuri psyykkisissä sairauksissa. Keho ja mieli kun kulkevat niin käsi kädessä. Monihan loukkaantuu jos esim lääkäri kysyy päänsärkyä valittavalta potilaalta tunteeko hän olonsa joskus masentuneeksi, siitä ei pitäisi loukkaantua vaan se on ihan fakta että monesti masennukseen ja muuhunkin psyykkiseen sairauteen liittyy fyysisiä oireita.

 

["vieras"]

Olen yh, mulla on vammainen lapsi, eka puolisoni kuoli jo ennen esikoisen syntymää, olen menettänyt syövälle pari läheistä ystävääni ja itse sairastunut nivelreumaan. En ole koskaan sairastunut masennukseen, mutten kyllä tiedä, miksen ole. Ehkä mulla on sen suhteen ollut vaan hyvä tuuri.

Ainakin olen saanut sen käsityksen että sinulla on suku ja tukiverkosto elämässäsi

 

[SporttisMama]

[QUOTE="vieras";23790034]Kerroin tässä keskustelussa siitä millaista paniikkihäiriötä sairastan. Tai ahdistushäiriötä tai mitä (helvettiä) tämä onkaan. Ja tiedätkö, tämä sinun viestisi oli minulle samalla helpotus että inhottava. Olen usein ajatellut että ei tämä voi olla tavallista paniikkihäiriötä, olen aika varma että jos en olisi suljetulle osastolle välillä joutunut olisin seonnut aivan täysin ja joutunut jopa psykoosiin. En ole pystynyt kuvailemaan näitä kohtauksiani muuten kuin että se paha olo ja tuska on valtava. Jotain mitä ei voi kuvitella. Ja tässä saan selityksen sille että näin voi todella olla.[/QUOTE]

Käytkö säännöllisesti lääkärin luona, tai terapiassa yms? Pysyvätkö kohtaukset lääkkeiden avulla kurissa? Itse en siis voi edes tietää kuinka kovaa tuskaa koet kun kohtaus on päällä mutta kaiken tämän tiedon perusteella jonka opiskellessa sain, voin kuvitella. Enkä halua vähätellä sitä millään tavalla. Voimia!

 

[hipaa]

Psykosomaattisia oireita (eli juuri nuo fyysiset oireet) ovat hyvinkin yleisiä juuri psyykkisissä sairauksissa. Keho ja mieli kun kulkevat niin käsi kädessä. Monihan loukkaantuu jos esim lääkäri kysyy päänsärkyä valittavalta potilaalta tunteeko hän olonsa joskus masentuneeksi, siitä ei pitäisi loukkaantua vaan se on ihan fakta että monesti masennukseen ja muuhunkin psyykkiseen sairauteen liittyy fyysisiä oireita.

Näin mieki käsitin, tuttavani sairastuin hyvin vaikeaan masennukseen ja siitä tuli myös erinlaisten fyysisten sairauksien kierre.
Hän lopulta sairastui niin että kuuli ääniä päässään,ja kieri maassa kivusta joka oli fyysistä..
(

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="vieras";23790114]Ainakin olen saanut sen käsityksen että sinulla on suku ja tukiverkosto elämässäsi [/QUOTE]
Se on totta. Ja luultavasti paljon vaikuttanut siihen, että usko elämään ei ole loppunut. Muutenkin olen saanut vanhemmiltani elämänohjeeksi mm sen, että asioilla on tapana järjestyä..tavalla tai toisella.

 

[misStar]

[QUOTE="vieras";23789536]Etsipäs nyt kohta missä minä sanon noin. Ja kopioi se tähän, koska sitä et löydä. Ja lue sen jälkeen minun viestini tästä ketjusta jossa kerron psyykkisen sairastamisen olevan helvettiä ja että tekisin mitä tahansa että saisin olla terve. Ja tule sitten sanomaan tuo uudestaan jos kehtaat. Sen tekstin pointtina oli se että KUKA TAHANSA oireilee ihan takuulla psyykkisesti jotenkin jos elää tarpeeksi huonon elämän. Ja vertasin sitä omaani vain ja ainoastaan sen takia että kun sanon että asiat * ja * olivat pieniä asioita minun elämässäni niin ehkä joku pysähtyisi ajattelemaan että millaisista oloista masentuneet voi tulla. Mutta ei, pääasia teille terveillä ja peruspositiivisilla oli päästä haukkumaan muita...[/QUOTE]

En kohdistanut viestiäni kellekään tietylle vaan tuolla oli useammissakin viesteissä havaittavissa sitä.Ja vaikka sitä ei olis näissä viesteissä niin sitä on oikeessa elämässä.

Sanoin myös aikasemmassa kommentissani että mä tiedän että mulla on paska-asenne masentuneita kohtaan mutten vaan voi sille mitään,kun kokemusta ei sellaisista ole kuin yhdestä oikeasti masentuneesta ja sitten näistä masentuneista joilla on joku omatekemä dg.

 

[SporttisMama]

Näin mieki käsitin, tuttavani sairastuin hyvin vaikeaan masennukseen ja siitä tuli myös erinlaisten fyysisten sairauksien kierre.
Hän lopulta sairastui niin että kuuli ääniä päässään,ja kieri maassa kivusta joka oli fyysistä..
(

Paljonhan on terveyskeskuksissa näitä (yleensä naisia) jotka tulevat aina saman tai jonkun muun vaivan takia mutta mitään syytä kipuihin ei löydy. Somaattisia oireita ei saisi vähätellä koska ihminen varmasti oikeasti kokee sitä kipua mutta syy oireisiin on yleensä stressiperäinen tms. Herkästihän lääkäri määrää vaan kipu-, masennus- tai unilääkkeitä eikä ohjaa sen kummemmin mihinkään. Tästä seuraa siis se kuuluisa suomalainen liiallinen lääkkeiden syönti. Se on vaan niin halpaa ja "tehokasta" määrätä ne pillerit ja laittaa ihminen kotiin.

 

["vieras"]

Käytkö säännöllisesti lääkärin luona, tai terapiassa yms? Pysyvätkö kohtaukset lääkkeiden avulla kurissa? Itse en siis voi edes tietää kuinka kovaa tuskaa koet kun kohtaus on päällä mutta kaiken tämän tiedon perusteella jonka opiskellessa sain, voin kuvitella. Enkä halua vähätellä sitä millään tavalla. Voimia!

Valitettavasti en. Tällä hetkellä käyn kerran viikossa kahden kuukauden ajan, sitten taas silloin tällöin. Resurssit, resurssit Taloudellinen tilanne ei antaisi periksi terapialle koska teen vaan osa-aikatöitä mutta jotenkin aion edes kokeilla jos vaan terapeutin löydän. Olisin aloittanut jo aiemmin mutta oli suuri yllätys etten löytänyt psykologien liiton sivuilta ja muutamasta muusta yhtään paikkaa! Nyt odottelen ensi syksyä että pääsisin mahdollisesti sellaiselle joka on erikoistunut traumapuoleen. Kohtauksen tullessa ei. Minulle tulee siis valtava hätä, otan rauhoittavia useamman, oksentelen, paskon, välillä pystyn rauhoittamaan itseäni mutta kun se "kohtaus" kestää mulla tunteja eteen päin niin viimeisen 3 vuoden aikana joka ikinen raju kohtaus on vienyt minut joko psykiatrian osastolle tai ainakin siihen että olen saanut nestemäistä diapamia suoraan päivystyksestä. "Tavallisen" paniikkihäiriön ja ahdistuksen osaan jo aika hyvin selättää ja sen kanssa elää Tuota hätää ja tuskan tunnetta on mahdoton selittää, se on vaan niin paha tunne että apua on saatava heti. Jos se tosiaan olisi "vain" kohtaus niin menisivät varmaan sitten ajan kanssa ohi mutta kun ne aina venyy. Masennuksen olen selättänyt mielestäni hyvin, tämä perkele on jäänyt riivaamaan mutta pääsääntöisesti elämä on hyvää ja olen onnellinen että teen osa-aikatöitä. Tästä voi joku tunnistaa mutta sen sijaan nuori sisarukseni, joka hänkin oli "vahva" ja unelmia täynnä on tällä hetkellä työkyvyttömyyseläkkeellä Kyllä me tästä vielä noustaan ja vaikkei noustaskaan niin tärkeää tehdä elämästä mielekästä niin hyvin kuin pystyy

 

["vieras"]

Paljonhan on terveyskeskuksissa näitä (yleensä naisia) jotka tulevat aina saman tai jonkun muun vaivan takia mutta mitään syytä kipuihin ei löydy. Somaattisia oireita ei saisi vähätellä koska ihminen varmasti oikeasti kokee sitä kipua mutta syy oireisiin on yleensä stressiperäinen tms. Herkästihän lääkäri määrää vaan kipu-, masennus- tai unilääkkeitä eikä ohjaa sen kummemmin mihinkään. Tästä seuraa siis se kuuluisa suomalainen liiallinen lääkkeiden syönti. Se on vaan niin halpaa ja "tehokasta" määrätä ne pillerit ja laittaa ihminen kotiin.

Ja taas omaa kokemusta. Mulla alkoi ekat tavalliset paniikkioireet yli 10 vuotta sitten ja silloin minulta tutkittiin sekä sydän että astma. Kävin päivystyksessä useita kertoja koska olin varma että minulla on kurkussa räkää johon tukehdun ja vaadin ottamaan sen pois :ashamed:
Tämän jälkeenkin sydänkäyrä on otettu useita kertoja ja olen kuvitellut sairastavani sitä sun tätä. Vielä nykyäänkin mulla pistää sydämeen silloin tällöin, voi tulla koviakin mahakipuja, oksennan ja ripuloin helposti mutta se helpottaa kun tiedän mistä johtuu.

 

[SporttisMama]

[QUOTE="vieras";23790176]Valitettavasti en. Tällä hetkellä käyn kerran viikossa kahden kuukauden ajan, sitten taas silloin tällöin. Resurssit, resurssit Taloudellinen tilanne ei antaisi periksi terapialle koska teen vaan osa-aikatöitä mutta jotenkin aion edes kokeilla jos vaan terapeutin löydän. Olisin aloittanut jo aiemmin mutta oli suuri yllätys etten löytänyt psykologien liiton sivuilta ja muutamasta muusta yhtään paikkaa! Nyt odottelen ensi syksyä että pääsisin mahdollisesti sellaiselle joka on erikoistunut traumapuoleen. Kohtauksen tullessa ei. Minulle tulee siis valtava hätä, otan rauhoittavia useamman, oksentelen, paskon, välillä pystyn rauhoittamaan itseäni mutta kun se "kohtaus" kestää mulla tunteja eteen päin niin viimeisen 3 vuoden aikana joka ikinen raju kohtaus on vienyt minut joko psykiatrian osastolle tai ainakin siihen että olen saanut nestemäistä diapamia suoraan päivystyksestä. "Tavallisen" paniikkihäiriön ja ahdistuksen osaan jo aika hyvin selättää ja sen kanssa elää Tuota hätää ja tuskan tunnetta on mahdoton selittää, se on vaan niin paha tunne että apua on saatava heti. Jos se tosiaan olisi "vain" kohtaus niin menisivät varmaan sitten ajan kanssa ohi mutta kun ne aina venyy. Masennuksen olen selättänyt mielestäni hyvin, tämä perkele on jäänyt riivaamaan mutta pääsääntöisesti elämä on hyvää ja olen onnellinen että teen osa-aikatöitä. Tästä voi joku tunnistaa mutta sen sijaan nuori sisarukseni, joka hänkin oli "vahva" ja unelmia täynnä on tällä hetkellä työkyvyttömyyseläkkeellä Kyllä me tästä vielä noustaan ja vaikkei noustaskaan niin tärkeää tehdä elämästä mielekästä niin hyvin kuin pystyy [/QUOTE]

Selvitäppä osa-aikatyöstäsi missä teidän työterveyshuolto on. Sinnehän sinä voit mennä hakemaan apua. Työterveyslääkäri ohjaa sinut kyllä oikealle taholle. Toinen mitä oon kuullut niin opiskelijat saavat todella hyvää terapiaa terveydenhuoltonsa kautta. Ainakin siis pk-seudun amk:issa.
Koita nyt vain saada jostain apua itsellesi, Suomessa ollaan ikävä kyllä tultu siihen tilanteeseen että parasta apua ei välttämättä saa ellei osaa itse vaatia. Silloin juuri ne hiljaisimmat ja monesti kovimmassa hädässä olevat jäävät ilman tukea ja apua.