T
Turkilmas
Vieras
Mä olen niin surullinen ja mulla on aivan valtavan huono omatunto. Nimittäin tästä meidän muutosta maalle ja rakentamisen aloittamisesta.
Me ei oltais tähän hankkeeseen edes ryhdytty, ellei poikakin olis tosi hyvin viihtynyt aina täällä. Meillähän on mökki tässä lähes pihapiirissä ja ollaan muutenkin täällä paljon vietetty aikaa. Samoin poika on kovin toivonut että asuttaisiin joskus omakotitalossa ja on usein harmitellut miksei meillä semmoista ole.
En kuitenkaan missään vaiheessa (eikä myöskään mieheni) tullut ajatelleeksi että täällähän on ihan eri asua kokoaikaisesti. Ei täällä ole kavereita, eikä samalla tavalla edes virikkeitä kuin lähiössä. Eikä edes jalkapallokenttää. Naapurissa on yks 5-vuotias poika, joka ei osaa suomea. Esikoisen mielestä poika on liian nuori ja onhan se kommunikointikin tietty vähän hankalaa kun toinen puhuu suomea ja toinen ruotsia. Olen toki ollut tulkkina välissä, mutta tosiaan tuo esikoinen ei niin kovin innoissaan naapurin lapsesta ole. Toinen poika asuu tässä lähellä ja hänen kanssaan esikoinen onkin leikkinyt joitakin kertoja aiemmin (kun siis ollaan oltu mökkeilemässä). Nyt kuitenkin tuo poika on ilmeisesti jossain pidemmän aikaa, sillä häntä ei ole näkynyt koko sinä aikana mitä ollaan täällä asuttu.
Esikoinen on aika rikki, ihan rehellinen jos olen. Hän kaipaa ystäviään ja hänellä on todella tylsää. Koitetaan toki keksiä hänelle tekemistä ja tehdään paljon asioita yhdessä (minä kokkaan pojan kanssa ja mies käy kalassa ja metsähommissa jne. ). Joitakin kertoja ollaan kuskattu poikaa tapaamaan vanhoja kavereitaan, mutta ei se oli kovin usein mahdollista.
Syksyllä varmaan helpottuu kun poika menee kouluun ja toivottavasti tutustuu siellä uusiin kavereihin. Mietin kuitenkin että miten paljon heitä voi silti tavata iltaisin? Kun tänne meille on aika matka. Eli miten saada pojalle kavereita myös illoiksi ja viikonlopuiksi.
Mä olen potenut jo kauan huonoa omaatuntoa ja eilen aloin itkemään asiaa. Tuntuu että me ollaan oltu ihan hirveitä vanhempia kun ollaan tänne muutettu. Siitäkin huolimatta että me kaikki haluttiin tätä. Esikoinen ei vaan ymmärtänyt mikä muutos tämä tulee olemaan entiseen. ja me vanhemmat ei ymmärretty liioin.
Nyt on myöhäistä katua, tämän päätöksen kanssa on pakko elää. Mutta mitä voisin tehdä helpottaakseni esikoisen sopeutumista tänne? Olen ihan kauhuissani miettinyt miten katkera poika on aikuisena kun me vanhemmat ollaan pilattu hänen elämänsä. Ja että poika vaan riutuu tylsistyneenä kotona ja miettii miten hauskaa oli ennen kuin muutettiin ja siihen hauskuus sitten loppuikin. Meillä kun ei oikein ole edes sisaruksista seuraa toisilleen. Pienempi kun on vasta vajaa 1-vuotias. Ei hän oikein kelpaa kaverista.
Jalkapalloon ajateltiin poika ilmoittaa, mutta pahaa pelkään että sekin on nyt kesätauolla. Eli jatkossa hän tulee tietty tapaamaan myös joukkuekavereitaan treenien ja pelien kautta. Mutta se ei silti muuta sitä tosiasiaa, että historiaa on ne ajat jolloin kaverit oli jo ulkona aamulla odottamassa kun poika itse lähti leikkimään ja niitä kavereita oli paljon. Sitten kun saadaan talo valmiiksi, niin siellä paikalla ei ole edes näitä naapureita, vaan lähin kaveri on sitten kilometrin päässä (siis se 5-vuotias ja toinen poika).
Onko kenelläkään vastaavaa tilannetta, kokemusta, mielipidettä tai vinkkiä. Kivittää mua ei tarvitse, olen sen jo itse tehnyt rankemman kautta. Nyt vaan koitan minimoida vahingot.
Me ei oltais tähän hankkeeseen edes ryhdytty, ellei poikakin olis tosi hyvin viihtynyt aina täällä. Meillähän on mökki tässä lähes pihapiirissä ja ollaan muutenkin täällä paljon vietetty aikaa. Samoin poika on kovin toivonut että asuttaisiin joskus omakotitalossa ja on usein harmitellut miksei meillä semmoista ole.
En kuitenkaan missään vaiheessa (eikä myöskään mieheni) tullut ajatelleeksi että täällähän on ihan eri asua kokoaikaisesti. Ei täällä ole kavereita, eikä samalla tavalla edes virikkeitä kuin lähiössä. Eikä edes jalkapallokenttää. Naapurissa on yks 5-vuotias poika, joka ei osaa suomea. Esikoisen mielestä poika on liian nuori ja onhan se kommunikointikin tietty vähän hankalaa kun toinen puhuu suomea ja toinen ruotsia. Olen toki ollut tulkkina välissä, mutta tosiaan tuo esikoinen ei niin kovin innoissaan naapurin lapsesta ole. Toinen poika asuu tässä lähellä ja hänen kanssaan esikoinen onkin leikkinyt joitakin kertoja aiemmin (kun siis ollaan oltu mökkeilemässä). Nyt kuitenkin tuo poika on ilmeisesti jossain pidemmän aikaa, sillä häntä ei ole näkynyt koko sinä aikana mitä ollaan täällä asuttu.
Esikoinen on aika rikki, ihan rehellinen jos olen. Hän kaipaa ystäviään ja hänellä on todella tylsää. Koitetaan toki keksiä hänelle tekemistä ja tehdään paljon asioita yhdessä (minä kokkaan pojan kanssa ja mies käy kalassa ja metsähommissa jne. ). Joitakin kertoja ollaan kuskattu poikaa tapaamaan vanhoja kavereitaan, mutta ei se oli kovin usein mahdollista.
Syksyllä varmaan helpottuu kun poika menee kouluun ja toivottavasti tutustuu siellä uusiin kavereihin. Mietin kuitenkin että miten paljon heitä voi silti tavata iltaisin? Kun tänne meille on aika matka. Eli miten saada pojalle kavereita myös illoiksi ja viikonlopuiksi.
Mä olen potenut jo kauan huonoa omaatuntoa ja eilen aloin itkemään asiaa. Tuntuu että me ollaan oltu ihan hirveitä vanhempia kun ollaan tänne muutettu. Siitäkin huolimatta että me kaikki haluttiin tätä. Esikoinen ei vaan ymmärtänyt mikä muutos tämä tulee olemaan entiseen. ja me vanhemmat ei ymmärretty liioin.
Nyt on myöhäistä katua, tämän päätöksen kanssa on pakko elää. Mutta mitä voisin tehdä helpottaakseni esikoisen sopeutumista tänne? Olen ihan kauhuissani miettinyt miten katkera poika on aikuisena kun me vanhemmat ollaan pilattu hänen elämänsä. Ja että poika vaan riutuu tylsistyneenä kotona ja miettii miten hauskaa oli ennen kuin muutettiin ja siihen hauskuus sitten loppuikin. Meillä kun ei oikein ole edes sisaruksista seuraa toisilleen. Pienempi kun on vasta vajaa 1-vuotias. Ei hän oikein kelpaa kaverista.
Jalkapalloon ajateltiin poika ilmoittaa, mutta pahaa pelkään että sekin on nyt kesätauolla. Eli jatkossa hän tulee tietty tapaamaan myös joukkuekavereitaan treenien ja pelien kautta. Mutta se ei silti muuta sitä tosiasiaa, että historiaa on ne ajat jolloin kaverit oli jo ulkona aamulla odottamassa kun poika itse lähti leikkimään ja niitä kavereita oli paljon. Sitten kun saadaan talo valmiiksi, niin siellä paikalla ei ole edes näitä naapureita, vaan lähin kaveri on sitten kilometrin päässä (siis se 5-vuotias ja toinen poika).
Onko kenelläkään vastaavaa tilannetta, kokemusta, mielipidettä tai vinkkiä. Kivittää mua ei tarvitse, olen sen jo itse tehnyt rankemman kautta. Nyt vaan koitan minimoida vahingot.
. 
