Mulla on äitiäni ikävä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja itku
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
I

itku

Vieras
Elossa hän kyllä on, mutta aivoinfarktin seurauksena istuu pyörätuolissa. Puhuu kyllä ja ymmärtää, mutta muutoin on täysin muiden autettavissa. Mulla on ikävä sitääitiä, joka minulla oli. Ulkoili, teki käsitöitä ja hoiti kotia. Äitini kanssa kävimme naapuri kaupungeissa shoppailemassa, pelasimme pleikka jne.. Nyt minulla on kaksi l.asta ja olisi niin ihanaa jos hän voisi olle ihan täysillä mummo heille. Hän varmasti tulisi luokseni kun olen väsynyt tai kaipaan seuraa. On minulla mieskin,mutta hän tekee pitkiä päiviä. Anoppi käy kullä usein kylässä ja hyvä anoppi onkin, mutta mikään ei korvaa omaa äitiä. Mulla on vaan niin ikävä äitiäni. Näen häntä ja isääni pari kertaa viikossa, mutta kaipaan sitä äitiä joka hän oli. Aivoinfarktista on jo 7 vuotta, mutta suren.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Oletpas pinnallinen ja itsekäs p*ska.

No, ei kyllä ole! Kyllä ap varmasti äitiään rakastaa vähintään yhtä paljon ku ennen infarktiakin. Mutta on täysin hyväksyttävä tunne kaivata sitä aikaa kun äiti oli vielä terve. Tunteet varmasti pinnassa kun ap.lla itselläkin on nyt lapsia. Ja kirjoituksesta päätellen ap:n äiti on lämmin ja hyvä äiti ja haluaisi varmasti itsekin (siis ap:n äiti) olla täysillä mukana lapsen ja lapsenlapsien elämässä.
 
Ymmärrän tuskaasi. Omakin äitini on aivoinfarktin kärsinyt. Persoona siinä muuttui. Ihanaa tietenkin, että äiti vielä elää, mutta minäkin ikävöin joskus edelleen niin kipeästi sitä äitiä, joka minulla oli lapsuudessa. Sitä ihmistä ei enää samalla tavalla ole.
 
Sinulla on täysi oikeus surra sitä menetettyä suhdetta joka sinulla oli äitiisi. Tottakai ihminen muuttuu ja jotain hänestä katoaa toimintäkyvyn mentyä.
Se että olet pahoillasi ettei äiti enää olla terve ei ole itsekästä vaan luonnollista eikä estä sinua rakastamasta ja tukemasta äitiäsi.

:hug:
 
Mulla äiti sai aivoverenvuodon noin 6v sitten.
Ei ole enää sama kuin ennen,persoona muuttui. Ymmärrän täysin tunteesi.. Äitini on kuin eri-ihminen.Muuten kuntoutunut hyvin,välillä muistin kanssa ongelmia ym pientä.
 
mä tapasin äitiäni kerran viikossa ja oikeestaan oltiin parhaat kaverit. Ollaan muutettu miehen kans malle ja mä käytännössä yhna ajoittan hänen työnsä vuoksi. Ei siinä ole mitään pinnallista että kaipaa sitä mitä on ollut. Kylä mäkin kaipaan niitä vuorovaikutuksellisia keskusteluja äitini kanssa ja sitä, että hän vaan on läsnä meidänkin arjessa ja toisin päin sekä sitä että minulla on jokku luottotyyppi jolle soittaa kun olen sairas tai väsynyt, joka tulee varmasti auttamaan jos vain suinkin mahdollista. Hänellä siis on myös oma uusi perhe ja pikkusiskoni on juuri aloittamassa koulun. Mun äiti sairastu syöpään ja on tällä hetkellä aika rankoilla hoidoilla. Niin että nyt se henkinen tuki itseltä on pois ja kyllä mä sitä kaipaan siinä ohella kun yritän olla vahva; pöyrittää omaa arkea johon tulee vielä syksyllä nyytti ja auttaa toisessa kaupungissa äidin perheen arkea ja tuke äitiä ja pikkusiskoa. Ihmettelen näitä pinnallisia ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä että on pinnallista todeta itsekkin tarvitsevansa apua, tukea ja läheisyyttä itsensä ulkopuolelta. Tottakai sinulla on ikävä ja toivoisin että siihen osaisin jotain lohduttavaa sanoa. Muuta en voi kuin todeta että tässäkään asiassa et ole yksin. Meitä äidin ikävöitsijöitä on varmaan enemmänkin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ymmärrän:
mä tapasin äitiäni kerran viikossa ja oikeestaan oltiin parhaat kaverit. Ollaan muutettu miehen kans malle ja mä käytännössä yhna ajoittan hänen työnsä vuoksi. Ei siinä ole mitään pinnallista että kaipaa sitä mitä on ollut. Kylä mäkin kaipaan niitä vuorovaikutuksellisia keskusteluja äitini kanssa ja sitä, että hän vaan on läsnä meidänkin arjessa ja toisin päin sekä sitä että minulla on jokku luottotyyppi jolle soittaa kun olen sairas tai väsynyt, joka tulee varmasti auttamaan jos vain suinkin mahdollista. Hänellä siis on myös oma uusi perhe ja pikkusiskoni on juuri aloittamassa koulun. Mun äiti sairastu syöpään ja on tällä hetkellä aika rankoilla hoidoilla. Niin että nyt se henkinen tuki itseltä on pois ja kyllä mä sitä kaipaan siinä ohella kun yritän olla vahva; pöyrittää omaa arkea johon tulee vielä syksyllä nyytti ja auttaa toisessa kaupungissa äidin perheen arkea ja tuke äitiä ja pikkusiskoa. Ihmettelen näitä pinnallisia ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä että on pinnallista todeta itsekkin tarvitsevansa apua, tukea ja läheisyyttä itsensä ulkopuolelta. Tottakai sinulla on ikävä ja toivoisin että siihen osaisin jotain lohduttavaa sanoa. Muuta en voi kuin todeta että tässäkään asiassa et ole yksin. Meitä äidin ikävöitsijöitä on varmaan enemmänkin.
kiitos, voimia myös sulle paljon!
 
hei, minun äitini infarktista on nyt vuosi ja neljä kuukautta. Ajattelen asiasta juuri niin kuin sinäkin:) olen kiitollinen että äitini on elossa, mutta kaipaan niin niitä aikoja kun hän oli vielä täysin terve. On jotenkin surullista kun hän vain istuu tuolissa ja on joko väsynyt, tai sitten virkeempinä hetkinä istuu tuolissa ja hymyilee vain. Verrattuna siihen tarmonpesään mikä hän ennen oli. Hän on aina niin onnellinen kun käyn lasten kanssa (myös pari krt viikossa) muttei kuitenkaan kykene leikkimään. Surullista mutta niin totta.
 
kahdelle ensimmäiselle vastaajalle toivon, että he elävät kauemmin kuin äitinsä.

ap lle toivon hyvää jatkoa, ja että auringonpaiste paistaisi kaikille äitinsä menettäneille, kokonaan tai osittain menettäneelle.
 

Yhteistyössä