T
Tiukka ja nössö äiti
Vieras
Heti alkuun pakko korostaa, että mummolassa omat säännöt on miustakin itsestäänselvyys monienkin asioiden kohdalla, jos esim. haluavat lapsen käyttävän sisätossuja tai antavat leikkiä syödessä tai juosta sisällä..
Meillä kuitenkin tällainen tilanne: 2 mummoa, kumpikaan ei juo eikä ole väkivaltainen tai vakavasti sairas, siis ei mitään sellaista, mistä aiheutuisi hengenvaaraa lapsellemme. Haluavat olla läheisiä lapsenlapselleen ja ovat päällisin puolin ihan kunnollisia kansalaisia.
MUTTA! Molemmat tekevät AINA miten parhaaksi näkevät, VAIKKA tietäisivät meidän toiveemme kasvatuksen tai ylipäätään lapsen suhteen olevan täysin ristiriidassa heidän toimintansa kanssa. Jos emme ole näkö- ja kuuloetäisyyden päässä olemme täysin kykenemättömiä vaikuttamaan lapsen kasvatukseen.
On tietenkin vaikea erotella, mikä on pikkuasia, esim. jos meillä ei kotona ole ruokapöydän ääressä istumisongelmaa on mulle ihan sama leikkiikö pikku-Eemelimme legoilla, kun mummo syöttää häntä, jos taas yritämme vieroittaa pikku-Eemeliä tuttipullosta, niin pahoitan kyllä mieleni yllättäessäni pikku-Eemelin tuttipullo suussa mummon luota.
Täällä kun jotkut ovat puhuneet karkittomasta linjasta, niin täytyy minun ihmetellä, oletteko saaneet mummeilta luvan, vaikkemme moista tosissamme edes yrittäneet, niin juuri siihen sekin tyssäsi.. Miten teillä jotka olette ottaneet mummot osaksi viikoittaista elämää, oikein onnistuu tuo kasvatuslinjan vetäminen.
Kaikista eniten ottaa päähän se, että lapselle opetetaan valehtelemista tyyliin: "ei kerrota isille tai äidille..." tai jos lapsi sanoo, ettei äiti tykkää, että katsotaan TV:tä, niin sanotaan: "Mutta eihän äiti ole täällä.." (Uskomatonta, mutta tämä sanottiin isän kuullen..)
Joskus käy jopa niin, että lapsi suorastaan kärsii hoidosta. Hinnalla millä hyvänsä täytyy pitää lapsi tyytyväisenä. Kun lapsi oli vasta puolitoistavuotias, meni eräskin kyläilypäivä sillä tavalla, että joka kerran kun lapsi äännähti tyrkytettiin pulloa, lapsi onnessaan joi ja joi ja joi ja minä yritin sanoa, että älä anna enempää maitoa, mutta kun selkäni käänsin taas oli maitopullo suussa ja puolustus: "näethän miten kova jano sillä on" ja viiden minuutin päästä ihmettelyä: "ei se kyllä syö yhtään mitään, ei kelpaa mummon ruoat.." (no ei kai kun maha on tupaten täynnä maitoa..) Myöskin tuntikausia kestävä leikkiminen uusilla leluilla, joita aina vain ilmestyy uusia, jostain mummon kätköistä, on oikeasti tosi rasittavaa pikku-Eemelille, mutta olipahan pitkä ilo, ennen sitä itkua ja rauhatonta yötä..
Kerran äidin vaalimat kiharat (ja mummo kyllä tiesi, että ne olivat äidin hartaasti vaalimat), tipahtivat pikku-Eemelin niskasta lattialle, äidin selän takana, jos äiti pöydässä kieltää pikku-Eemeliltä Zeron juomisen niin mummo toisella puolella sanoo: "tule Emppu tänne, mummo antaa!"
Ihmettelenpä sitäkin vaan, että kun lapsi on pieni, niin monet asiatkin ovat pieniä (toiset eivät musta ole kyllä pieniä), mutta sitten kun lapsi on isompi, niin alkavat asiat kasvaa. Jos vanhempien kasvatuslinjaa ei näissä pienemmissä asioissa kunnioiteta, niin mitenköhän sitten isommissa. Jos äiti ei ole vielä valmis ostamaan sidukkaa alaikäiselle (rikos), niin onko mummo?
Ovatko kaikki mummot samanlaisia? Miten meille on sattunut 2 samanlaista? Tai no, onhan niissä se ero että toinen osaa face-to-face olla ihan nätisti, mutta selän takana ovat sitten ihan samanlaisia. Meillä on tilanne äitynyt sen verran pahaksi, (en tässä kaikkia ongelmia viitsi luetella, koska alkusyy tuli kuitenkin selvitettyä,), että harkitsemme tapaamisten rajoittamista. Onko se teistä kohtuutonta?
Puhetta eivät kuuntele, loukkaantuvat vain, vaikka emme puutu heidän elämäänsä mitenkään vaan nimenomaan toimintaan lapsen kanssa. Emme vaadi ollenkaan vaikeita asioita, puhumattakaan että pyyntömme rasittaisi kukkaroa tai veisi sen enempää mummojen aikaa kuin mitä nämä nytkin ovat valmiita uhraamaan, mutta ilmeisesti meidän vanhempien kunnioittaminen on sitten jotenkin nöyryyttävää tai jotain..?
Pyydämme vain että jos haluavat olla lapsen kanssa, olisivat tämän kanssa luonnollisesti, eivätkä yrittäisi ostaa tykkäämistä eivätkä myöskään vaikeuttaisi meidän arkeamme taannuttamalla leikki-ikäistä vauvan tasolle. Niin ja vielä eivät vehkeilisi puheissaan meitä vanhempia vastaan, se on lapsestakin hämmentävää ja ainakin minun arvomaailmaani vastaan.
Mielipiteitä?
Meillä kuitenkin tällainen tilanne: 2 mummoa, kumpikaan ei juo eikä ole väkivaltainen tai vakavasti sairas, siis ei mitään sellaista, mistä aiheutuisi hengenvaaraa lapsellemme. Haluavat olla läheisiä lapsenlapselleen ja ovat päällisin puolin ihan kunnollisia kansalaisia.
MUTTA! Molemmat tekevät AINA miten parhaaksi näkevät, VAIKKA tietäisivät meidän toiveemme kasvatuksen tai ylipäätään lapsen suhteen olevan täysin ristiriidassa heidän toimintansa kanssa. Jos emme ole näkö- ja kuuloetäisyyden päässä olemme täysin kykenemättömiä vaikuttamaan lapsen kasvatukseen.
On tietenkin vaikea erotella, mikä on pikkuasia, esim. jos meillä ei kotona ole ruokapöydän ääressä istumisongelmaa on mulle ihan sama leikkiikö pikku-Eemelimme legoilla, kun mummo syöttää häntä, jos taas yritämme vieroittaa pikku-Eemeliä tuttipullosta, niin pahoitan kyllä mieleni yllättäessäni pikku-Eemelin tuttipullo suussa mummon luota.
Täällä kun jotkut ovat puhuneet karkittomasta linjasta, niin täytyy minun ihmetellä, oletteko saaneet mummeilta luvan, vaikkemme moista tosissamme edes yrittäneet, niin juuri siihen sekin tyssäsi.. Miten teillä jotka olette ottaneet mummot osaksi viikoittaista elämää, oikein onnistuu tuo kasvatuslinjan vetäminen.
Kaikista eniten ottaa päähän se, että lapselle opetetaan valehtelemista tyyliin: "ei kerrota isille tai äidille..." tai jos lapsi sanoo, ettei äiti tykkää, että katsotaan TV:tä, niin sanotaan: "Mutta eihän äiti ole täällä.." (Uskomatonta, mutta tämä sanottiin isän kuullen..)
Joskus käy jopa niin, että lapsi suorastaan kärsii hoidosta. Hinnalla millä hyvänsä täytyy pitää lapsi tyytyväisenä. Kun lapsi oli vasta puolitoistavuotias, meni eräskin kyläilypäivä sillä tavalla, että joka kerran kun lapsi äännähti tyrkytettiin pulloa, lapsi onnessaan joi ja joi ja joi ja minä yritin sanoa, että älä anna enempää maitoa, mutta kun selkäni käänsin taas oli maitopullo suussa ja puolustus: "näethän miten kova jano sillä on" ja viiden minuutin päästä ihmettelyä: "ei se kyllä syö yhtään mitään, ei kelpaa mummon ruoat.." (no ei kai kun maha on tupaten täynnä maitoa..) Myöskin tuntikausia kestävä leikkiminen uusilla leluilla, joita aina vain ilmestyy uusia, jostain mummon kätköistä, on oikeasti tosi rasittavaa pikku-Eemelille, mutta olipahan pitkä ilo, ennen sitä itkua ja rauhatonta yötä..
Kerran äidin vaalimat kiharat (ja mummo kyllä tiesi, että ne olivat äidin hartaasti vaalimat), tipahtivat pikku-Eemelin niskasta lattialle, äidin selän takana, jos äiti pöydässä kieltää pikku-Eemeliltä Zeron juomisen niin mummo toisella puolella sanoo: "tule Emppu tänne, mummo antaa!"
Ihmettelenpä sitäkin vaan, että kun lapsi on pieni, niin monet asiatkin ovat pieniä (toiset eivät musta ole kyllä pieniä), mutta sitten kun lapsi on isompi, niin alkavat asiat kasvaa. Jos vanhempien kasvatuslinjaa ei näissä pienemmissä asioissa kunnioiteta, niin mitenköhän sitten isommissa. Jos äiti ei ole vielä valmis ostamaan sidukkaa alaikäiselle (rikos), niin onko mummo?
Ovatko kaikki mummot samanlaisia? Miten meille on sattunut 2 samanlaista? Tai no, onhan niissä se ero että toinen osaa face-to-face olla ihan nätisti, mutta selän takana ovat sitten ihan samanlaisia. Meillä on tilanne äitynyt sen verran pahaksi, (en tässä kaikkia ongelmia viitsi luetella, koska alkusyy tuli kuitenkin selvitettyä,), että harkitsemme tapaamisten rajoittamista. Onko se teistä kohtuutonta?
Puhetta eivät kuuntele, loukkaantuvat vain, vaikka emme puutu heidän elämäänsä mitenkään vaan nimenomaan toimintaan lapsen kanssa. Emme vaadi ollenkaan vaikeita asioita, puhumattakaan että pyyntömme rasittaisi kukkaroa tai veisi sen enempää mummojen aikaa kuin mitä nämä nytkin ovat valmiita uhraamaan, mutta ilmeisesti meidän vanhempien kunnioittaminen on sitten jotenkin nöyryyttävää tai jotain..?
Pyydämme vain että jos haluavat olla lapsen kanssa, olisivat tämän kanssa luonnollisesti, eivätkä yrittäisi ostaa tykkäämistä eivätkä myöskään vaikeuttaisi meidän arkeamme taannuttamalla leikki-ikäistä vauvan tasolle. Niin ja vielä eivät vehkeilisi puheissaan meitä vanhempia vastaan, se on lapsestakin hämmentävää ja ainakin minun arvomaailmaani vastaan.
Mielipiteitä?