P
Päiväpeitto
Vieras
Vauva, kiltti sellainen, syntyi neljä kuukautta sitten iltatähtenä meidän viisihenkiseen perheeseemme, me vanhemmat olemme jo neljänkymmenen molemmin puolin. Miehen kanssa on yhteistä eloa takana kahdeksan vuotta, ja en olisi ikinä parempaa miestä voinut saada. On kiltti, tekee kotitöitä mukisematta, hoitaa vauvaa, ei juo, ei polta, ei lyö...ensimmäisen seitsemän vuoden aikana emme riidelleet kertaakaan.
Nyt kun vauva tuli, tilanne jotenkin muuttui. Minä poksahtelen ihan pienistäkin asioista ja olen pahalla päällä miltei koko ajan. Miehen kanssa otetaan yhteen jatkuvasti, ei ole mitään mitä hän osaisi tehdä oikein, hän puhuukin joka asiasta väärin. Kertakaikkiaan hänen koko olemuksensa ärsyttää minua suunnattomasti. Mieskään ei enää jää sanattomaksi, vaan on oppinut pistelemään takaisin, todella kipeästikin. Viimeksi ylipainostani, eli osasi pistää todella kipeään ja arkaan paikkaan.
Häpeän itseäni, vauvakiloja tuli todella reippaasti ja synnärille niistä jäi vain 1/3. Inhoan liikkua missään julkisesti kun häpeän kilojani. Ja helppo sanoa, että laihduta ne pois-olen kokeillut muutamassa kolmen kuukauden aikana vaikka mitä dieettejä, ja kilot on ja pysyy. Liikun myös paljon, mutta mitään ei todellakaan tapahdu, Tämä itseinho on sanoinkuvaamatonta. Joskus kun tulee vieraita, menen makuuhuoneeseen ja pyydän miestäni sanomaan etten ole kotona. Inhoan katsoa itseäni peilistä, en jaksa enää hoitaa ulkonäköäni, ei huvita.
Minusta tuntuu että en jaksa enää. En jaksa itseäni, en jaksa kilojani. Muuta perhettä kohtaan en tunne mitään, en iloa en vihaa, vain ärtymystä miehen koko olemuksesta. En ole itkuinen, saan nukuttua yöni ihan hyvin. Olen kuin vesikauhuinen rakkikoira lyhyessä liekassa. Ihan kuin seuraisin itseäni sivusta, ja joka kerta kun huudan ja vittuilen, syön itseäni sisältäpäin. En minä oikeasti ole tällainen.
Haluaisin vain hypätä junaan ja mennä sinne asti minne kiskot loppuu enkä ikinä tulla takaisin tähän upottavaan suohon. Koko perhe minua lukuunottamatta on nyt nukkumassa, miten helppo täältä olisikaan nyt lähteä, lopullisesti.
Nyt kun vauva tuli, tilanne jotenkin muuttui. Minä poksahtelen ihan pienistäkin asioista ja olen pahalla päällä miltei koko ajan. Miehen kanssa otetaan yhteen jatkuvasti, ei ole mitään mitä hän osaisi tehdä oikein, hän puhuukin joka asiasta väärin. Kertakaikkiaan hänen koko olemuksensa ärsyttää minua suunnattomasti. Mieskään ei enää jää sanattomaksi, vaan on oppinut pistelemään takaisin, todella kipeästikin. Viimeksi ylipainostani, eli osasi pistää todella kipeään ja arkaan paikkaan.
Häpeän itseäni, vauvakiloja tuli todella reippaasti ja synnärille niistä jäi vain 1/3. Inhoan liikkua missään julkisesti kun häpeän kilojani. Ja helppo sanoa, että laihduta ne pois-olen kokeillut muutamassa kolmen kuukauden aikana vaikka mitä dieettejä, ja kilot on ja pysyy. Liikun myös paljon, mutta mitään ei todellakaan tapahdu, Tämä itseinho on sanoinkuvaamatonta. Joskus kun tulee vieraita, menen makuuhuoneeseen ja pyydän miestäni sanomaan etten ole kotona. Inhoan katsoa itseäni peilistä, en jaksa enää hoitaa ulkonäköäni, ei huvita.
Minusta tuntuu että en jaksa enää. En jaksa itseäni, en jaksa kilojani. Muuta perhettä kohtaan en tunne mitään, en iloa en vihaa, vain ärtymystä miehen koko olemuksesta. En ole itkuinen, saan nukuttua yöni ihan hyvin. Olen kuin vesikauhuinen rakkikoira lyhyessä liekassa. Ihan kuin seuraisin itseäni sivusta, ja joka kerta kun huudan ja vittuilen, syön itseäni sisältäpäin. En minä oikeasti ole tällainen.
Haluaisin vain hypätä junaan ja mennä sinne asti minne kiskot loppuu enkä ikinä tulla takaisin tähän upottavaan suohon. Koko perhe minua lukuunottamatta on nyt nukkumassa, miten helppo täältä olisikaan nyt lähteä, lopullisesti.
