T
Triikka
Vieras
Mä elän sellaisessa ympäristössä, jossa uskonto on ihan humpuukia ja naurettavaa ja samoin uskovaiset ihmiset. Vahva leimaantuminen tapahtuisi varmasti myös työpaikalla, jos kirkkokäynneistäni kertoisin, saati sukulaisteni keskuudessa...
Mä en kaipaa uskolleni yhteisöä, vaan se on mun henkilökohtainen asia. Näin en ole sitten hakeutunut uusien ja uskovien ihmisten seuraan uskoni myötä.
Mulle usko tuli tärkeäksi, kun koin elämässä sellaisen ahdistavan, pelonsekaisen ja väsyneen jakson. Mä löysin uskosta voimaa ja oman sisäisen rauhani. En usko, kuten kristinusko opettaa, siis niitä kaikkia pieniä yksityiskohtia myöten (enemmänkin että se on yksi tie Jumalan luokse, kuten muutkin uskonnot), vaan omalla tavallani, mutta jumalanpalveluksissa on paljon sellaisia saarnoja, joista saan voimaa ja viisautta, rohkeutta itselleni ja pääsen taas paremmin tasapainoon itseni kanssa.
Ympäristölle en ole uskostani viitsinyt mainita (siis esim. vanhemmilleni ja sisaruksilleni), koska heidän suhtautuminen on mitä on. Ja muutenkin nykyään uskovaisia pidetään aika hörhöinä. Ja kun tosiaan uskon tavallani, enkä tunnustaudu mihinkään "lahkoon".
Salaa käyn kirkossa aina välillä, jotta välttyisin leimaantumiselta ja ihmettelyiltä. Se on mun oma asia, jota en halua enkä jaksa selitellä. Käyn kauemmissa kirkoissa niin, että en törmää tuttuihin esim. kirkon portaita ylös noustessani. Onneksi tossa ihan ok-matkan päässä on suuri kaupunki, jonka suureen kirkkoon sulautuu mukavasti.
Että näin
Lapset tietää kyllä, että uskon Jumalaan/korkeampaan voimaan ja ollaan asiasta puhuttu. Olen siis yksinhuoltaja. Myös siitä olen lapsille sanonut, että se on jokaisen oma asia, koska tässä maailmassa ei kukaan voi tietää mikä IHMISTEN opetuksista ja eri uskontojen haaroista on totta. Mä uskon, että se toinen ulottuvuus on jotain niin erilaista, mitä emme voi edes kuvitella, että sitä on vaikea ihmisten kielellä ja tavoilla kuvailla. Mutta sen voi tuntea ja saada sen yhteyden kun kuuntelee itseään... Itse esim. tunnustan, etten tiedä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Uskon sielun jollain tasolla jatkuvan eikä sammuvan. Tuleehan ruumiistakin uutta (multaa, sitten puita, kasveja jne). Voi olla, että ihan sellaisenaan se sielu pysyy "kasassa" ja jatkaa elämistään jossain muodossa, voi olla että se sekoittuu muuhun henkisyyteen ja on pieni osa isompaa kokonaisuutta. Mun uskonto on enempi tällasta epämääräistä henkisyyttä ja henkisestä puolesta huolta pitämistä kuin mihinkään tarkkoihin faktoihin luottamista. Olen kuitenkin tuntenut vahvasti, että on se korkeampi ja että se johdattaa ja auttaa kun tarvitsee. Uskon siis Jumalaan.
Kirkko on pop
Huomenna oon taas menossa vähän "kaupungilla käymään" ja pääsyy on kirkkokäynti, vaikken siitä kelleen puhukaan. Odotan innolla!
Mä en kaipaa uskolleni yhteisöä, vaan se on mun henkilökohtainen asia. Näin en ole sitten hakeutunut uusien ja uskovien ihmisten seuraan uskoni myötä.
Mulle usko tuli tärkeäksi, kun koin elämässä sellaisen ahdistavan, pelonsekaisen ja väsyneen jakson. Mä löysin uskosta voimaa ja oman sisäisen rauhani. En usko, kuten kristinusko opettaa, siis niitä kaikkia pieniä yksityiskohtia myöten (enemmänkin että se on yksi tie Jumalan luokse, kuten muutkin uskonnot), vaan omalla tavallani, mutta jumalanpalveluksissa on paljon sellaisia saarnoja, joista saan voimaa ja viisautta, rohkeutta itselleni ja pääsen taas paremmin tasapainoon itseni kanssa.
Ympäristölle en ole uskostani viitsinyt mainita (siis esim. vanhemmilleni ja sisaruksilleni), koska heidän suhtautuminen on mitä on. Ja muutenkin nykyään uskovaisia pidetään aika hörhöinä. Ja kun tosiaan uskon tavallani, enkä tunnustaudu mihinkään "lahkoon".
Salaa käyn kirkossa aina välillä, jotta välttyisin leimaantumiselta ja ihmettelyiltä. Se on mun oma asia, jota en halua enkä jaksa selitellä. Käyn kauemmissa kirkoissa niin, että en törmää tuttuihin esim. kirkon portaita ylös noustessani. Onneksi tossa ihan ok-matkan päässä on suuri kaupunki, jonka suureen kirkkoon sulautuu mukavasti.
Että näin
Lapset tietää kyllä, että uskon Jumalaan/korkeampaan voimaan ja ollaan asiasta puhuttu. Olen siis yksinhuoltaja. Myös siitä olen lapsille sanonut, että se on jokaisen oma asia, koska tässä maailmassa ei kukaan voi tietää mikä IHMISTEN opetuksista ja eri uskontojen haaroista on totta. Mä uskon, että se toinen ulottuvuus on jotain niin erilaista, mitä emme voi edes kuvitella, että sitä on vaikea ihmisten kielellä ja tavoilla kuvailla. Mutta sen voi tuntea ja saada sen yhteyden kun kuuntelee itseään... Itse esim. tunnustan, etten tiedä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Uskon sielun jollain tasolla jatkuvan eikä sammuvan. Tuleehan ruumiistakin uutta (multaa, sitten puita, kasveja jne). Voi olla, että ihan sellaisenaan se sielu pysyy "kasassa" ja jatkaa elämistään jossain muodossa, voi olla että se sekoittuu muuhun henkisyyteen ja on pieni osa isompaa kokonaisuutta. Mun uskonto on enempi tällasta epämääräistä henkisyyttä ja henkisestä puolesta huolta pitämistä kuin mihinkään tarkkoihin faktoihin luottamista. Olen kuitenkin tuntenut vahvasti, että on se korkeampi ja että se johdattaa ja auttaa kun tarvitsee. Uskon siis Jumalaan.
Kirkko on pop
Huomenna oon taas menossa vähän "kaupungilla käymään" ja pääsyy on kirkkokäynti, vaikken siitä kelleen puhukaan. Odotan innolla! 
