T
Totaalisen deadend
Vieras
Tutustuessamme olin avoin, suht sosiaalinen ja puhelias ihminen. Minulla oli paljon miespuolisia kavereita ja sain joskus jopa apua yksinhuoltaja-arkeeni vanhassa talossa.
Perustettuani miehen kanssa perheen, alkoi kaikki muuttua. En tajunnutkaan, kun kohta minulla ei ollut edes naispuolisia ystäviä enää. En saanut puhua elämästämme kenellekään, koska se oli hänen yksityiselämäänsä samalla. En saanut kertoa hänen työttömyydestään, en raskausaikana paljastuneista kymmenien tuhansien ulosottoveloista. Sulkeuduin ja jossain vaiheessa olin niin yksinäinen, järkyttynyt ja pettynyt, että hain ulkopuolista apua saadakseni puhua edes jonkun kanssa.
Mies on vuosia ollut työtön, tullut ja mennyt miten sattuu. Minä en saa tietää aikatauluja, koska jos tietäisin, koska hän tulee, voisin helpommin pitää muita miehiä. Hän karauttaa pihaan silloin tällöin, kontrolloi autojen jäljet ja mitä täällä on tehty. Hän tutkailee kaikkea ja jos minulla on meikkiä, nälvii hän miesvieraista. Myös puhdas suihkunraikkaus kertoo kuulema samasta (en uskallakaan enää käydä yhtä usein suihkussa kuin aiemmin). Joskus joku kääntää auton pihatiellämme ja saan hirveän ryöpytyksen siitä, kuinka olen ovela valehtelija, kun ilmekään ei värähdä hänen kysyessään kenen auto siinä pyörähti huomaten hänen olevan paikalla peruuttaen äkkiä pakoon eikä pikapanot onnistukaan. Kirpputorilla olen nyt rampannut ihan hävettävän paljon etsimässä lapsille monoja ja suksia. Kun jo tutuksi tulleelle myyjämiehelle hymyilin tervehtiessäni, mies lähti raivoissaan kävelemään autolle pitäen puhuttelun siitä, kuinka jäimme lähes rysän päältä kiinni.
Mies ihmettelee, kuinka voin olla näin puolustautumaton, kuinka en tee mitään puhdistaakseni mainettani. Hänen mielestään olen pettänyt luottamuksen jo tapaamisaikanani, koska silloin minulla oli niin "paljon miehiä", enkä ole koskaan sitä saanut takaisin. Itse en ymmärrä yhtään mitään hänen puiheistaan, nälvimisistään ja syytöksistään. Olen vain täydellisesti lasten kanssa yksin kotiäitinä, enkä oikeastaan tapaa ketään koskaan.
Jos joskus puolustaudun kertomalla, kuinka pahalta minusta raskausaikana tuntui saada tietää ulosottoveloista ja tajuta miehen työttömyyden syvä tila täysin hänen puheidensa vastakohtana, räjähtää hän vain, että "ahaa, hyökkäys on paras puolustus" ja silmät leiskuvat.
Mulla alkaa olla tämän asian kanssa voimat jo niin loppu, että en miehen läsnäollessa meinaa jaksaa enää mitään, haluaisin vain "pois", johonkin turtuneeseen tilaan, vaikka mitään päihteitä en käytäkään. Miehen poissaollessakin olo on kuin tukehdutettu.
Perustettuani miehen kanssa perheen, alkoi kaikki muuttua. En tajunnutkaan, kun kohta minulla ei ollut edes naispuolisia ystäviä enää. En saanut puhua elämästämme kenellekään, koska se oli hänen yksityiselämäänsä samalla. En saanut kertoa hänen työttömyydestään, en raskausaikana paljastuneista kymmenien tuhansien ulosottoveloista. Sulkeuduin ja jossain vaiheessa olin niin yksinäinen, järkyttynyt ja pettynyt, että hain ulkopuolista apua saadakseni puhua edes jonkun kanssa.
Mies on vuosia ollut työtön, tullut ja mennyt miten sattuu. Minä en saa tietää aikatauluja, koska jos tietäisin, koska hän tulee, voisin helpommin pitää muita miehiä. Hän karauttaa pihaan silloin tällöin, kontrolloi autojen jäljet ja mitä täällä on tehty. Hän tutkailee kaikkea ja jos minulla on meikkiä, nälvii hän miesvieraista. Myös puhdas suihkunraikkaus kertoo kuulema samasta (en uskallakaan enää käydä yhtä usein suihkussa kuin aiemmin). Joskus joku kääntää auton pihatiellämme ja saan hirveän ryöpytyksen siitä, kuinka olen ovela valehtelija, kun ilmekään ei värähdä hänen kysyessään kenen auto siinä pyörähti huomaten hänen olevan paikalla peruuttaen äkkiä pakoon eikä pikapanot onnistukaan. Kirpputorilla olen nyt rampannut ihan hävettävän paljon etsimässä lapsille monoja ja suksia. Kun jo tutuksi tulleelle myyjämiehelle hymyilin tervehtiessäni, mies lähti raivoissaan kävelemään autolle pitäen puhuttelun siitä, kuinka jäimme lähes rysän päältä kiinni.
Mies ihmettelee, kuinka voin olla näin puolustautumaton, kuinka en tee mitään puhdistaakseni mainettani. Hänen mielestään olen pettänyt luottamuksen jo tapaamisaikanani, koska silloin minulla oli niin "paljon miehiä", enkä ole koskaan sitä saanut takaisin. Itse en ymmärrä yhtään mitään hänen puiheistaan, nälvimisistään ja syytöksistään. Olen vain täydellisesti lasten kanssa yksin kotiäitinä, enkä oikeastaan tapaa ketään koskaan.
Jos joskus puolustaudun kertomalla, kuinka pahalta minusta raskausaikana tuntui saada tietää ulosottoveloista ja tajuta miehen työttömyyden syvä tila täysin hänen puheidensa vastakohtana, räjähtää hän vain, että "ahaa, hyökkäys on paras puolustus" ja silmät leiskuvat.
Mulla alkaa olla tämän asian kanssa voimat jo niin loppu, että en miehen läsnäollessa meinaa jaksaa enää mitään, haluaisin vain "pois", johonkin turtuneeseen tilaan, vaikka mitään päihteitä en käytäkään. Miehen poissaollessakin olo on kuin tukehdutettu.
