M
Mialee
Vieras
Tänään palstalla on käyty paljon keskustelua siitä millaista elämä oli ennen verrattuna nykypäivään, millaista äitiys oli ennen ja nyt, millaista lapsuus ja lasten kasvatus oli ennen ja nyt. Tämä sai minut miettimään omaa lapsuuttani ja suhtautumistani nykyajan elämään, ja myös omien lasteni kasvatusta. Itse olen 80-luvulla syntynyt.
Minulla oli melko köyhä lapsuus. Ei meillä nälkää nähty, mutta nötkötti ja makaroni tuli tutuksi, kuten myös sika-nautajauheliha eri muodoissa. Nykyään tuollainen ruoka on huonoa. Silti minä muistan vain, miten hyvää ruokaa äiti teki. Koskaan en ole missään saanut niin hyvää perunamuusia kuin mitä äitini teki.
Meillä ei käyty lomilla ulkomailla niin kuin monen luokkakaverin perheessä. Minä en saanut jatkuvasti uusia vaatteita tai uusia leluja. Kun kännykät yleistyivät, äitini osti vähistä rahoistaan minulle upouuden kännykän. Se oli minulle jotain uskomattoman hienoa, se kännykkä oli minulla monta, monta vuotta.
Me vietimme paljon aikaa perheenä, pelasimme afrikan tähteä, muistipelejä, lätkimme korttia. Kävimme eväsretkillä läheisessä metsässä, kävimme uimassa, grillasimme omalla pihalla. Kavereiden kanssa pystytettiin teltta, otettiin mukaan jotain naposteltavaa ja hihiteltiin yöhön asti. Äitini järjesti päiviä, jolloin sain parhaiden kavereideni kanssa valita jotain hyvää, mitä leivomme, ja äitini avustamana saimme leipoa ihan itse. Kaverini olivat haljeta innosta, heillä kotona ei moista tehty, he kävivät särkänniemessä ja puuhamaassa.
Minä olen keikkunut puissa ja kiipeillyt kalliolla.
Me jopa siivosimme ja teimme muitakin kotitöitä kaikki yhdessä koko perhe kaikki omien kykyjensä mukaan. Ei se tuntunut mitenkään oudolta tai vastenmieliseltä, eikä meille todellakaan maksettu siitä. Me lapset olimme enemmänkin innoissamme kun saimme "olla isoja" ja pyyhkiä pölyjä, viikata vaatteita, pinota isän kanssa halkoja ja mitä milloinkin.
Nyt kun olen aikuinen, olen edelleen melko köyhä, huonosti kun on nykypäivänä töitä. Mutta minua se ei haittaa niin paljon kuin monia muita, minä olen tottunut elämään vaatimattomasti. Olemme mieheni kanssa saaneet jopa säästöjä aikaan. Minulla ei ole koskaan ollut astianpesukonetta, en koe tarvitsevani sellaista. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut kuivausrumpua.
Olen halunnut siirtää omat ihanat lapsuudenmuistoni omille lapsilleni, käymme usein retkillä kävellen, pyörällä tai hiihtäen (pienin tietysti kulkee sitten mukana muilla tavoin) otamme evästä mukaan. Leivomme yhdessä. Lapset ovat innokkaita apulaisia keittiössä, tahtovat aina olla pienimässä tai sekoittamassa jotain. Pidämme elokuvailtoja, silloin teemme kaikille pedit olohuoneen lattialle ja nukumme koko perhe siellä rivissä.
Yhtenä aamuna heräsin keittiöstä tuleviin ääniin. Lapset siellä tekivät voileipiä esikoisen johdolla, ja vastassa oli hymyileviä kasvoja "Äiti, me tehtiin eväät, tänään mennään retkelle" Silloin ajattelin, että olen tehnyt jotain oikein.
Kaikki tuntuu nykyään olevan kiinni rahasta, ihmiset eivät enää näe sitä kaikkea kaunista ja hyvää mikä tässä maailmassa on täysin tai melkein kokonaan ilmaista. Jokainen saa toki elää miten tahtoo, mutta usein kuulee valitusta siitä kun ei ole varaa siihen tai tähän enkä koskaan pääse ulkomaille. Joskus on hyvä miettiä mikä on oikeasti tärkeää.
Minä olen melko lailla koko elämäni ollut "köyhä ja kurja", mutta olen silti onnellinen.
Minulla oli melko köyhä lapsuus. Ei meillä nälkää nähty, mutta nötkötti ja makaroni tuli tutuksi, kuten myös sika-nautajauheliha eri muodoissa. Nykyään tuollainen ruoka on huonoa. Silti minä muistan vain, miten hyvää ruokaa äiti teki. Koskaan en ole missään saanut niin hyvää perunamuusia kuin mitä äitini teki.
Meillä ei käyty lomilla ulkomailla niin kuin monen luokkakaverin perheessä. Minä en saanut jatkuvasti uusia vaatteita tai uusia leluja. Kun kännykät yleistyivät, äitini osti vähistä rahoistaan minulle upouuden kännykän. Se oli minulle jotain uskomattoman hienoa, se kännykkä oli minulla monta, monta vuotta.
Me vietimme paljon aikaa perheenä, pelasimme afrikan tähteä, muistipelejä, lätkimme korttia. Kävimme eväsretkillä läheisessä metsässä, kävimme uimassa, grillasimme omalla pihalla. Kavereiden kanssa pystytettiin teltta, otettiin mukaan jotain naposteltavaa ja hihiteltiin yöhön asti. Äitini järjesti päiviä, jolloin sain parhaiden kavereideni kanssa valita jotain hyvää, mitä leivomme, ja äitini avustamana saimme leipoa ihan itse. Kaverini olivat haljeta innosta, heillä kotona ei moista tehty, he kävivät särkänniemessä ja puuhamaassa.
Minä olen keikkunut puissa ja kiipeillyt kalliolla.
Me jopa siivosimme ja teimme muitakin kotitöitä kaikki yhdessä koko perhe kaikki omien kykyjensä mukaan. Ei se tuntunut mitenkään oudolta tai vastenmieliseltä, eikä meille todellakaan maksettu siitä. Me lapset olimme enemmänkin innoissamme kun saimme "olla isoja" ja pyyhkiä pölyjä, viikata vaatteita, pinota isän kanssa halkoja ja mitä milloinkin.
Nyt kun olen aikuinen, olen edelleen melko köyhä, huonosti kun on nykypäivänä töitä. Mutta minua se ei haittaa niin paljon kuin monia muita, minä olen tottunut elämään vaatimattomasti. Olemme mieheni kanssa saaneet jopa säästöjä aikaan. Minulla ei ole koskaan ollut astianpesukonetta, en koe tarvitsevani sellaista. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut kuivausrumpua.
Olen halunnut siirtää omat ihanat lapsuudenmuistoni omille lapsilleni, käymme usein retkillä kävellen, pyörällä tai hiihtäen (pienin tietysti kulkee sitten mukana muilla tavoin) otamme evästä mukaan. Leivomme yhdessä. Lapset ovat innokkaita apulaisia keittiössä, tahtovat aina olla pienimässä tai sekoittamassa jotain. Pidämme elokuvailtoja, silloin teemme kaikille pedit olohuoneen lattialle ja nukumme koko perhe siellä rivissä.
Yhtenä aamuna heräsin keittiöstä tuleviin ääniin. Lapset siellä tekivät voileipiä esikoisen johdolla, ja vastassa oli hymyileviä kasvoja "Äiti, me tehtiin eväät, tänään mennään retkelle" Silloin ajattelin, että olen tehnyt jotain oikein.
Kaikki tuntuu nykyään olevan kiinni rahasta, ihmiset eivät enää näe sitä kaikkea kaunista ja hyvää mikä tässä maailmassa on täysin tai melkein kokonaan ilmaista. Jokainen saa toki elää miten tahtoo, mutta usein kuulee valitusta siitä kun ei ole varaa siihen tai tähän enkä koskaan pääse ulkomaille. Joskus on hyvä miettiä mikä on oikeasti tärkeää.
Minä olen melko lailla koko elämäni ollut "köyhä ja kurja", mutta olen silti onnellinen.