Eli, ollaan viimeiset 6vuotta enemmän ja vähemmän oltu yhdessä, aiemmin myös asuttu mutta se ei ainakaan siinä henkisen kasvun vaiheessa meille sopinut. nyt molemmilla omat asunnot samassa kaupungissa.
Ongelma:
Mies juo. usein ja paljon. Se ei sinänsä paha, ei muutu ilkeäksi tai vastaavaa vaan on ihan hilpeä veikko kännissä, eikä myöskään tuppaudu kotiini kännissä. Siispä, miestä kiinnostaa ilmeisesti enemmän käydä rilluttelemassa kuin käydä kanssani missään tai tulla meille. Vaivautuu paikalle ehkä noin kerran viikossa, useimmiten silloinkin krapulassa, makaa sohvalla ja haluaa pimppaa.
Kuitenkin kysyessä sanoo rakastavansa, mutta mitä rakkautta tuo on? Itse rakastan häntä edelleen todella paljon, sen takia tässä kai vielä ollaankin. monesti olen sanonut kauniisti että en halua elää näin, ja alkaisi tuo kaljan kittaaminenkin riittää, et mikään teinipoika enää ole (25) .
Mitään ei auttanut, joten nyt sanoin tosissani ja tiukasti että nyt on tultava muutoksia tai mulle riittää, lopullisesti. Ongelma on se että en tiedä osaanko päästää irti. onhan tämäkin parempi kuin ei mitään, olla yksin kokonaan? Muut miehet eivät myöskään herätä minussa minkäänlaisia lämpimiä tunteita, voisiko se asia muuttua jos ottaisi täyden irtioton, vai roikunko vähintään ajatuksissani hänessä ikuisesti?
niin niin paha mieli. Olenko niin huonoa seuraa että ei voi useammin käydä? Onko ulkonäössäni/luonteessani jotakin vikaa kun ei koskaan ulos minua vie/halua lähteä?
Vai kannattisiko uskoa että ansaitsen parempaa, ja jossain olisi joku muu, vai muuttuuko mies mahdollisesti. Anteeksi pitkä vuodatus, mutta kaipaisin ajatuksia, itse olen tässä niin lähellä. (vaikka kai sen vastauksen jo sisimmässään tietää :headwall: )
Kiitos
Ongelma:
Mies juo. usein ja paljon. Se ei sinänsä paha, ei muutu ilkeäksi tai vastaavaa vaan on ihan hilpeä veikko kännissä, eikä myöskään tuppaudu kotiini kännissä. Siispä, miestä kiinnostaa ilmeisesti enemmän käydä rilluttelemassa kuin käydä kanssani missään tai tulla meille. Vaivautuu paikalle ehkä noin kerran viikossa, useimmiten silloinkin krapulassa, makaa sohvalla ja haluaa pimppaa.
Kuitenkin kysyessä sanoo rakastavansa, mutta mitä rakkautta tuo on? Itse rakastan häntä edelleen todella paljon, sen takia tässä kai vielä ollaankin. monesti olen sanonut kauniisti että en halua elää näin, ja alkaisi tuo kaljan kittaaminenkin riittää, et mikään teinipoika enää ole (25) .
Mitään ei auttanut, joten nyt sanoin tosissani ja tiukasti että nyt on tultava muutoksia tai mulle riittää, lopullisesti. Ongelma on se että en tiedä osaanko päästää irti. onhan tämäkin parempi kuin ei mitään, olla yksin kokonaan? Muut miehet eivät myöskään herätä minussa minkäänlaisia lämpimiä tunteita, voisiko se asia muuttua jos ottaisi täyden irtioton, vai roikunko vähintään ajatuksissani hänessä ikuisesti?
niin niin paha mieli. Olenko niin huonoa seuraa että ei voi useammin käydä? Onko ulkonäössäni/luonteessani jotakin vikaa kun ei koskaan ulos minua vie/halua lähteä?
Vai kannattisiko uskoa että ansaitsen parempaa, ja jossain olisi joku muu, vai muuttuuko mies mahdollisesti. Anteeksi pitkä vuodatus, mutta kaipaisin ajatuksia, itse olen tässä niin lähellä. (vaikka kai sen vastauksen jo sisimmässään tietää :headwall: )
Kiitos
