naimisiin ja lapsia vai erota

[ainokainen]

Arjen kestäminen on aivan eri asia kuin se että rakkautta ei enää ole. Lähes jokainen varmasti kestää arkea jos rakastaa puolisoaan mutta miksi sitä arkea pitäisi väkisin kestää jos rakkautta ei enää ole. Elämän pitäisi olla yhtä ikuista väkisin vääntämistä ja koskaan ei saisi lähteä nauttimaan elämästään, etsimään sitä ihmistä jota oikeasti rakastaa loppuelämän ajan. Niitäkin suhteita nimittäin on jossa rakkaus säilyy loppuun asti.

Toisaalta kannattaa olla myös realisti. Aika harva meistä elää rakastuneena monogaamisessa heteroseksuaalisessa parisuhteessa elämänsä loppuun asti.

Toki rakkausromaaneissa juttu menee aina näin ja varmaan siksi jotkut naiset oikeastikin kuvittelevat, että näin tulisi olla, ja että omassa elämässä on jotain vikaa jos ei kokoajan romantikka hehku ja kipinöi.

 

[Hmmm...]

Arjen kestäminen on aivan eri asia kuin se että rakkautta ei enää ole. Lähes jokainen varmasti kestää arkea jos rakastaa puolisoaan mutta miksi sitä arkea pitäisi väkisin kestää jos rakkautta ei enää ole. Elämän pitäisi olla yhtä ikuista väkisin vääntämistä ja koskaan ei saisi lähteä nauttimaan elämästään, etsimään sitä ihmistä jota oikeasti rakastaa loppuelämän ajan. Niitäkin suhteita nimittäin on jossa rakkaus säilyy loppuun asti.

Toisaalta kannattaa olla myös realisti. Aika harva meistä elää rakastuneena monogaamisessa heteroseksuaalisessa parisuhteessa elämänsä loppuun asti.

Toki rakkausromaaneissa juttu menee aina näin ja varmaan siksi jotkut naiset oikeastikin kuvittelevat, että näin tulisi olla, ja että omassa elämässä on jotain vikaa jos ei kokoajan romantikka hehku ja kipinöi.

Rakastumisen tunne ja rakastaminen ovat kaksi eri asiaa. Silloinkin kun romantiikka ei hehku eivätkä kipinyt lennä niin kuin suhteen ensimetreillä, voi toista rakastaa loppuun asti. Rakastumisen tunnetta ei ole mutta rakkautta voi silti olla. Ilman tuota rakkautta on turha jatkaa suhdetta ainakin mikäli ei halua perustaa liittoaan täysin taloudellisiin seikkoihin tai järkisyihin. Arjen astuminen kuvaan ei tarkoita automaattisesti rakkauden loppumista vaikka jotkut tuntuvat niin ajattelevan ja pitävän sitä ihan ok asiana. Mutta moniko oikeasti haluasi viettää elämänsä sellaisen ihmisen kanssa josta ei parhaalla tahdollakaaan voi sanoa että tuota ihmistä rakastan. Miksi edes tuhlata aikaa sellaiseen? Itse ainakin elän mieluummin tyytyväisenä yksin kuin puolityydyttävässä suhteessa.

 

[huhhelihuu]

eli jos jatkuvasti on tunne, että mies ei edes halata ehdi ennen seksiä ja jää yöksi itkemään yksinään nukkujan viereen, niin ei ehkä vuosia kannata itkeskellä. Asia puheeksi ja kunnolla ja jos ei homma korjaannu, voi siitä lähteäkin. Muuten on mummona sitten katkera... Ja huonoon liittoon ei lapsia pidä tehdä koskaan!! Mieluummin jättää tekemättä, johan psykologienkin mukaan lapsen koti on isän ja äidin välisessä suhteessa. Eli lapsi vaistoaa aina, jo pienenä, jos jotain menee kodissa pieleen, ja kehittyy silloin kyllä tavalla tai toisella vinoon. Ottaa aikuisen rooleja (hoitajan, välittäjän tms), ahdistuu ja sekoo. Ei ikinä lapsia paikkaukseksi huonoon ihmissuhteeseen, kamala taakka syntyvälle!! Jos eivät aikuiset ihmiset osaa elämäänsä hoitaa, pienen lapsenko se pitäisi osata korjata... Ja vaikka se rakkaus onkin aina paljolti tahdon asia, ja rakkaus todellisena alkaa vasta sen parin vuoden kuluttua (psykologien mukaan "rakkauden" synty vie vähintään tuon ajan, siihen asti ollaan vaan rakastuneita ja silmät ummessa eli käsitteitä käytetään usein väärin muutenkin kuin iskelmissä), niin kaikkeen ei kyllä pidä jäädäkään. Puistele se ukkos kunnolla asiasta. Mutta varo, ettet pamahda puistellessa raskaaksi. Niin ja lapsikeskeisyys ja lapsijohtoisuus ovat perheessä kaksi täysin eri ilmiötä, eka hyvä, jälempi kamala. Myös lapsille jatkoansa ajatellen.

Asiaa puhut. Mutta silti vain vouhkataan, kuinka niitä lapsia kannattaa tehdä joka suhteeseen ja jos alkaa menemään päin seiniä, "erota ei saa, lasten takia"!

 

[miettivä ihminen]

Kuulin mielenterveystyötä tekevältä psykiatriselta sairaanhoitajalta, että ihmiset eivät nykyään kestä tavallisen arjen tylsyyttä. Ei elämän kuulukaan olla pelkkiä vaahtokarkkeja ja shampanjaa.

Jotkut rakastuvat rakastumisen tunteeseen, joka kestää yleensä vain korkeintaan sen 2 vuotta. Sen jälkeen koittaa missä tahansa suhteessa se sama harmaa arki.

Arjen kestäminen on aivan eri asia kuin se että rakkautta ei enää ole. Lähes jokainen varmasti kestää arkea jos rakastaa puolisoaan mutta miksi sitä arkea pitäisi väkisin kestää jos rakkautta ei enää ole. Elämän pitäisi olla yhtä ikuista väkisin vääntämistä ja koskaan ei saisi lähteä nauttimaan elämästään, etsimään sitä ihmistä jota oikeasti rakastaa loppuelämän ajan. Niitäkin suhteita nimittäin on jossa rakkaus säilyy loppuun asti.

Mistä ihmeestä sen erottaa, kummasta on kyse, rakkauden loppumisesta vai arjen olemassaolosta? Samahan se työpaikallakin, mistä tietää onko kyse mielekkyyden loppumisesta vai vain työarjesta?

 

[Maailma on vaikea]

Lisäänpä vielä tuohon viittaukseen psykiatrisesta sairaanhoitajasta, että itse olen työskennellyt pitkään psykiatrisella osastolla vanhusten parissa ja siellä on nähtävissä myös se mitä ihmiselle tapahtuu kun elää vuosia huonossa suhteessa. Joissakin tapauksissa se ihan oikeasti maksaa ihmisen mielenterveyden verran.

Jotkut kirjoittajat täällä tuntuvat nyt sekottavan arjen tylsyyden ja tasaisuuden tähän ap:n tilanteeseen vaikka välttämättä kyse ei ollut lainkaan siitä. Jokainen aikuinen ihminen osaa pitkästyessään lähteä lenkille ja pyytää puolison mukaan. Tai keksiä jotain muuta yhteistä tekemistä. Mutta mitä tehdään silloin kun puolisoa kohtaan ei enää kertakaikkiaan tunne mitään? Lenkillä voi ravata minkä ehtii, mutta jos ero on jatkuvasti mielessä niin onko suhteessa mitään mieltä. Ylä- ja alamäkiä tulee joka suhteessa mutta niistä selvitäänkin juuri rakkauden avulla, ei suinkaan siksi että kaikesta on pakko sinnitellä läpi. Ehkä ihan jokainen tämän palstan kirjoittajista ei ole elänyt ap:n tilanteessa eivätkä siis ymmärrä minkälaisesta suhteesta on kyse silloin kun tunteet ovat kuolleet (jos koskaan kunnolla heräsivätkään.)

Eräälle ystävälleni kävi näin: erosivat lopulta pitkään jahkailtuaan, että mitä pitäisi tehdä. Talot ja autot ja mökit myytiin ja potti puoliksi, lapset jäi äidilleen. Liitto oli ollut jo kymmenisen vuotta kuollut. Vasta kun ero tuli ja arki koitti kummallekin, heräsi kummallakin tunteet uudelleen. Vai heräsikö, vai mitä tunteita ne sellaiset ovat. Vai onko se vaan vanhan kaipuuta. Kumpaa.

 

[vaikeata]

Itsellä on juuri hankala tilanne. Eli päädyttiin eroon koska minusta rakkaus loppui ja ajattelin että olisin todella helpottunut jos erottaisiin. Nyt ollaan oltu asumuserossa reilu kuukausi, ja olen ihastunut uudelleen vanhaan vaikka kuvittelin etten ikinä voisi siihen enään uudelleen ihastua.

Haluaisin yrittää uudelleen - nyt viisaampana - mutta pelkään että kaikki palaa ennalleen ja taas pian on sama ahdistava tunne kuin ennen eroa... Nyt tuntuu että todella rakastan exääni mutta silloin ennen eroa tuntui etten rakasta...

 

[Sivupersoona]

Muuttakaa yhteen, ja kun alkaa ahdistaa, niin viettäkää kumpikin erllinen loma, niin jälleen on kivaa yhdessä ja rakastunut olo.

 

[Jatt-a]

Itsellä on juuri hankala tilanne. Eli päädyttiin eroon koska minusta rakkaus loppui ja ajattelin että olisin todella helpottunut jos erottaisiin. Nyt ollaan oltu asumuserossa reilu kuukausi, ja olen ihastunut uudelleen vanhaan vaikka kuvittelin etten ikinä voisi siihen enään uudelleen ihastua.

Haluaisin yrittää uudelleen - nyt viisaampana - mutta pelkään että kaikki palaa ennalleen ja taas pian on sama ahdistava tunne kuin ennen eroa... Nyt tuntuu että todella rakastan exääni mutta silloin ennen eroa tuntui etten rakasta...

Tyypillistä yksinäisyyden pelkoa ja uuteen tilanteeseen totuttelua. Erosin syksyllä ja kävin läpi saman vaiheen. Nyt 4 kuukautta myöhemmin en mistään hinnasta palaisi samaan lääpsähtäneeseen suhteeseen jossa rakkaus on kuollut. Odota puoli vuotta ja jos sen jälkeen vielä tuntuu, että yhteiselämä voisi olla sitä mitä haluat niin mieti yhteenpalaamista. Mutta siihen asti yritä ottaa kaikki irti sinkkuelämästä ja lähde tapaamaan uusia ihmisiä. Tylsistymisen tai pelon takia ei vanhaan kannata palata.

 

[ainokainen]

Mistä ihmeestä sen erottaa, kummasta on kyse, rakkauden loppumisesta vai arjen olemassaolosta? Samahan se työpaikallakin, mistä tietää onko kyse mielekkyyden loppumisesta vai vain työarjesta?

Erittäin hyvä kysymys!

Minusta on näin: jos ihmisellä on kaikki ok itsensä kanssa, ja osaa tehdä omasta elämästään mielekästä ja hyvää, hänen ei tarvitse roikkua suhteessa jossa odottaa turhaan noita asioita toiselta. Ei ole realistista odottaa saavansa toiselta asioita, joita ei itsekään pysty antamaan itselleen saati toiselle.
Itsestä se lähtee. Jos osaa suoda itselleen niitä asioita joita tarvitsee, ei tarvitse enää toista siihen rooliin.
Tällöin saattaa jopa todeta, että ei tarvitse parisuhdetta lainkaan. Voi olla ihan yhtä hyvä olla yksin.

Sitten jos haluaa esim. perustaa perheen nin se on toinen juttu. Silloin voi todeta, että tarvitsee toista lasten elättäjäksi tms. Mutta turha siihen mitään rakkautta on sotkea. Jos on päätetty perustaa perhe ja pysyä yhdessä, on mielestäni vastuutonta lähteä lätkimään siinä vaiheessa kun romantiikka ja intohimo ei enää kukoistakaan.

 

[ajatuksia ap]

Tässä viestiketjussa on tullut ihan hyviä ajatuksia ja osa varmasti sopii myös meidän suhteeseen. Omalla kohdallani on juuri niin, että ns. omaa elämää, harrastuksia, ystäviä, matkustelua ym. yhdessä ja erikseen on ihan riittävästi. Minun ei tarvitse elää mitenkään mieheni kautta ja se lieneekin hyvä asia. Miestä en tarvitse itseäni viihdyttämään, mutta jos se mies kerran on, niin kait siitä saman katon alla asumisesta jotain iloa täytyy olla. Suhteelta kaipaisin romantiikkaa, huumoria ja seksiäkin ja mieluummin hyvää sellaista. Perheekin kait haluaisin joskus ja siihenkin sitä miestä tarvitaan. Nyt olen ajatellut panostaa hiukka enemmän meidän suhteeseen... kuulostella tunteita. Jotain muutosta täytyy kuitenkin tapahtua puoleen taikka toiseen. Loppuviimein tästä meidän suhteesta on kadonnut se romantiikka, muuten menee ihan hyvin ja sitä romantiikkaa yritän herätellä uudelleen henkiin. Toivottavasti onnistuu... =).

 

[8898]

Yritä vain ottaa asiaa puheeksi miehesi kanssa. Voit ajatella niin, että etkö sinä haluaisi suhdetta, jossa voidaan puhua myös ikävistä asioista? Omien syvimpien tunteiden paljastaminen on osoitus luottamuksesta. Jos miehesi jostakin syystä tuomitsisi sinun mielipiteesi väljehtyneestä suhteesta, niin eikös se riski kannattaisi ottaa, vaikka siitä sitten ero tulisikin? Mietipä itse, että etkö sinäkin haluaisi tietää, että jos miehesi olisi tyytymätön tylsään seksiin ja siihen, että kaikki on ennalta-arvattavaa, niin etkö haluaisi tietää miehesi ajatuksista hyvissä ajoin, kun vielä jotakin on tehtävissä? Vai haluaisitko, että miehesi miettisi tällaisia asioita vuosikausia ennen kuin sitten päättäisi erota, jolloin sinulla ei olisi enää mitään mahdollisuutta tehdä suhteellenne enää yhtään mitään?

Minä itse tein juuri sen virheen, että en uskaltanut puhua tyytymättömyydestäni miehelleni. Meni vuosia. Lopulta en enää edes halunnut yrittää, vaan haluisin eron. Se oli kauhea järkytys miehelleni, joka ei ollut edes tajunnut, että olin niin tyytymätön. Mies olisi ollut valmis näkemään vaivaa suhteessamme, mutta siinä vaiheessa omat tunteeni olivat jo kuolleet. Tästä erosta oppineena olen seuraavissa suhteissa ollut avoimempi ja sanonut suoraan, jos on ollut tylsää eikä ole ollut suhteessa enää säpinää. Olen ilokseni myös huomannut sen, että ei miehenkään tarvitse olla ajatustenlukija. Mies on yleensä tyytyväinen, kun saa suhteen hyvistä ja huonoista asioita palautetta. Turhat mykkäkoulut ja kiukunpuuskat jäävät pois.

 

[Mielenkiintoinen tutkimus]

Maanantain iltalehdessä kerrottiin amerikkalaistutkimuksessa, jossa oli todettu, että pitkään (20v) naimisissa olleet parit voivat tuntea yhtä suurta intohimoa ja rakkautta toisiaan kohtaan kuin tuoreet parit joilla alkuhuuma on vielä meneillään. Siis päinvastainen tulos kuin mitä aiemmat ovat olleet. Aiemminhan väite on ollut että alkuhuuma haalistuu ja "arki astuu kuvaan" kuten tälläkin palstalla on moneen kertaan toitotettu. Mutta entäpä jos tämä tuore tutkimus on oikeassa. Jos kyse onkin vain oikean kumppanin löytämisestä, mutta ihmiset eivät lähde etsimään sitä oikeaa vaan mieluummin jäävät turvalliseen arkeensa uskotellen itselleen, että suhteeen väistämättä kuuluukin tuntua "ei miltään". Ajattelemisen arvoinen seikka kuitenkin jokaiselle joka tyytyy kulahtaneeseen suhteeseensa arjen varjolla.