E
EräsMies
Vieras
Tapaan usein Suomessa alle kolmikymppisiä sinkkunaisia, jotka suhtautuvat elämään kielteisesti, synkeästi ja pelokkaasti, jopa lohduttomasti. Enemmän kyynisesti ja realistisesti kuin naiivin toiveikkaasti ja idealistisesti.
Esimerkki: jos mies on hyväkäytöksinen, hyvin pukeutuva, ihan komea ja miellyttävä, moni nainen alkaa epäillä ettei mies ole "oikeasti" sellainen. Synkät varjot alkavat kerääntyä naisen päähän. "Hetkinen..." Moni ei suo mahdollisuutta, että sisimmässään "hyviä miehiä" ihan oikeasti on olemassa, jotka vieläpä huolehtivat itsestäänkin ja haluavat menestyä, vaan heti aletaan "varautua" pahan päivän ja pettymyksen varalle.
Tuntuma on että naiset voivat yhä huonommin nyky-yhteiskunnassa. Muistaakseni sadat tuhannet naiset söivät pelkästään mielialalääkkeitä. Entisaikaan vastaavaa pahoinvointia ei luultavasti ollut. Ja tuntuu myös, että muissa maissa ei ole vastaavaa pahoinvointia naisilla. Esim. Yhdysvalloissa toiveikkuus ja myönteinen suhtautuminen tulevaisuuteen sekä toisiin ihmisiin on melkein arkipäivää ja luonnollinen asia. Suomessa törmään siihen harvoin, ehkä vielä harvemmin naisilla. Naiset pelkäävät uneksia suuria meillä, miesten tapaan mutta kenties vielä korostuneemmin.
Miksi kypsemmät naiset niin harvoin tuntuvat ajattelevan iloisesti, kauniisti ja myönteisesti elämästä ja parisuhteista? Harva "säkenöi" vaan vaatetus on tumma ja ilme tuiman vakava, olemus hyvin arkinen ja kireä, jutut negatiivisia ja jopa ilkeitä... Jne. Ehkä naiset toteuttavat tässä suomalaiskansallista "perusnegatiivisuutta"? Jonka eräs hiljattain havaitsemani kiintoisa muoto voisi olla, niin miehillä kuin naisilla, hyvän pukeutumisen karsastaminen. Sääli.
Olen huomannut nuorten, max. 20v. naisten pystyvän tähän myönteiseen elinvoimaisuuteen paljon paremmin. Se on ilo silmälle ja antaa helposti lähestyttävän kuvan. Tiedättehän baareissa ne yrmeät, väsyneet ja totisen oloiset miehet? Naiset tosi harvoin kiinnostuvat sellaisesta. Mutta ihan samalla lailla me miehet melkein aina tykätään enemmän pirteistä ja elämänmyönteisistä naisista, joita jollain tasolla yhä vähän "lapsettaa". En tiedä mitä ensimmäisten aikuisvuosien jälkeen oikein tapahtuu. Nuoruuden myönteisyys, "pehmeys" ja peloton avoimuus kuitenkin näyttää monta kertaa häviävän johonkin, ja taas Suomessa enemmän kuin muualla maailmassa.
Ymmärrän jos taustalla on joku huono kokemus. Mutta elämähän on täynnä niitä, ne tulisi vain ottaa vastaan elämään kuuluvina, ei "koko elämänä". Mokailu ja epäonnistuminen on ihan sallittua. Ei ole kovin vahvan tai henkisesti kypsän ihmisen merkki synkistyä suhtautumisessaan ja alkaa pelkäämään "ikiajoiksi", eikä vaikuta älykkäältä toiminnalta yleistää kokemaansa kaikkiin.[1] Molemmat, henkinen vahvuus/lannistumattomuus ja viisaus ja pitkämielisyys, ovat myös isoksi eduksi parisuhteessa. Oma kokemukseni on, että ironisesti ihminen, jolla nämä ominaisuudet ovat, ei helposti löydä mukavaa seuraa, koska ei tule positiivisuudessaan ja vahvuudessaan helposti ymmärretyksi synkemmin ja kyynisemmin vähän kaikesta ajattelevan ja vähän kaikkeen suhtautuvan kanssa.
[1] Tämä on orjamoraalia. Itsekin puhun tietenkin vain omista kokemuksista ja havainnoista arjessa.
PS. Kommentoin vastauksia kun ehdin (tänään tai huomenna), mutta en ehdi kommentoida kuin itse olennaisiksi katsomiini vastauksiin.
Esimerkki: jos mies on hyväkäytöksinen, hyvin pukeutuva, ihan komea ja miellyttävä, moni nainen alkaa epäillä ettei mies ole "oikeasti" sellainen. Synkät varjot alkavat kerääntyä naisen päähän. "Hetkinen..." Moni ei suo mahdollisuutta, että sisimmässään "hyviä miehiä" ihan oikeasti on olemassa, jotka vieläpä huolehtivat itsestäänkin ja haluavat menestyä, vaan heti aletaan "varautua" pahan päivän ja pettymyksen varalle.
Tuntuma on että naiset voivat yhä huonommin nyky-yhteiskunnassa. Muistaakseni sadat tuhannet naiset söivät pelkästään mielialalääkkeitä. Entisaikaan vastaavaa pahoinvointia ei luultavasti ollut. Ja tuntuu myös, että muissa maissa ei ole vastaavaa pahoinvointia naisilla. Esim. Yhdysvalloissa toiveikkuus ja myönteinen suhtautuminen tulevaisuuteen sekä toisiin ihmisiin on melkein arkipäivää ja luonnollinen asia. Suomessa törmään siihen harvoin, ehkä vielä harvemmin naisilla. Naiset pelkäävät uneksia suuria meillä, miesten tapaan mutta kenties vielä korostuneemmin.
Miksi kypsemmät naiset niin harvoin tuntuvat ajattelevan iloisesti, kauniisti ja myönteisesti elämästä ja parisuhteista? Harva "säkenöi" vaan vaatetus on tumma ja ilme tuiman vakava, olemus hyvin arkinen ja kireä, jutut negatiivisia ja jopa ilkeitä... Jne. Ehkä naiset toteuttavat tässä suomalaiskansallista "perusnegatiivisuutta"? Jonka eräs hiljattain havaitsemani kiintoisa muoto voisi olla, niin miehillä kuin naisilla, hyvän pukeutumisen karsastaminen. Sääli.
Olen huomannut nuorten, max. 20v. naisten pystyvän tähän myönteiseen elinvoimaisuuteen paljon paremmin. Se on ilo silmälle ja antaa helposti lähestyttävän kuvan. Tiedättehän baareissa ne yrmeät, väsyneet ja totisen oloiset miehet? Naiset tosi harvoin kiinnostuvat sellaisesta. Mutta ihan samalla lailla me miehet melkein aina tykätään enemmän pirteistä ja elämänmyönteisistä naisista, joita jollain tasolla yhä vähän "lapsettaa". En tiedä mitä ensimmäisten aikuisvuosien jälkeen oikein tapahtuu. Nuoruuden myönteisyys, "pehmeys" ja peloton avoimuus kuitenkin näyttää monta kertaa häviävän johonkin, ja taas Suomessa enemmän kuin muualla maailmassa.
Ymmärrän jos taustalla on joku huono kokemus. Mutta elämähän on täynnä niitä, ne tulisi vain ottaa vastaan elämään kuuluvina, ei "koko elämänä". Mokailu ja epäonnistuminen on ihan sallittua. Ei ole kovin vahvan tai henkisesti kypsän ihmisen merkki synkistyä suhtautumisessaan ja alkaa pelkäämään "ikiajoiksi", eikä vaikuta älykkäältä toiminnalta yleistää kokemaansa kaikkiin.[1] Molemmat, henkinen vahvuus/lannistumattomuus ja viisaus ja pitkämielisyys, ovat myös isoksi eduksi parisuhteessa. Oma kokemukseni on, että ironisesti ihminen, jolla nämä ominaisuudet ovat, ei helposti löydä mukavaa seuraa, koska ei tule positiivisuudessaan ja vahvuudessaan helposti ymmärretyksi synkemmin ja kyynisemmin vähän kaikesta ajattelevan ja vähän kaikkeen suhtautuvan kanssa.
[1] Tämä on orjamoraalia. Itsekin puhun tietenkin vain omista kokemuksista ja havainnoista arjessa.
PS. Kommentoin vastauksia kun ehdin (tänään tai huomenna), mutta en ehdi kommentoida kuin itse olennaisiksi katsomiini vastauksiin.