Nelikymppisen murrosikä

[miäh]

Minnuu vaivaa, kun tuntuu, että kaikki ovat niin sukurakkaita ja hyvissä väleissä vanhmepiensa kanssa, paitsi mie. Olen yksinhuoltajaäidin lapsi - lapsuuteni oli mielestäni onnellinen. 10-vuotiaana sain isäpuolen, joka oli ja on oikein mukava. Olin kiltti tyttö, joka kapinoi salassa äidiltään: poltin esim. tupakkaa 15 vuotta äitini tietämättä. Aina jaksoin hehkuttaa, miten hyvä lapsuuteni oli, vaikka isäni oli kuollut.

Kunnes sitten sain omat lapset 34- ja 35-vuotiaana. Yhtäkkiä kaikki tuntui kääntyvän päälaelleen: äitini hysteerinen siivousvimma, hygieenisyys, jatkuva valitus pikkuasioista, lähes anoreksianomainen laihuuden ihannointi saivat minut raivoihini. Sain sellaisia raivareita, että alta pois.

No, ok, äitiys ja läpikäymättä jäänyt murrosikä...mutta, mutta...Nyt tilanne on tasoittunut: käymme normaalisti kylässä ja he hoitavat lapsiamme pari kertaa vuodessa. Kuitenkaan en voi sille mitään, etten usko surevani, jos hän kuolisi. Mietin isoa asuntolainaamme ja sitä, että hänellä on jonkin verran säästöjä. Kun hän sairastui syöpään, ajattelin, että vihdoin tämä ahdistus loppuu, mutta ei. Mikäs pahan tappais.

Enkä edes ymmärrä, miksi yhtäkkiä inhoan äitiäni niin paljon. Lapsena hän oli kaikkeni: olin harvinaisen äitisidonnainen ihminen. Olen aikas varma, että minulle käy samalla tavoin, kun lapseni aikuistuvat .

 

[Onpas tuttua]

Hei,

olen kyllä niin samoilla linjoilla kanssasi ...
Eli tein lapseni , ainokaiseni vielä hieman myöhemmin - ja haastavammissa olosuhteissa, lyhyesti sanottuna.
Äitini ei tullut ristiäisiin, eikä muutenkaan oikein ollut mukavana saatika tukena tai muuta...
Kaikenlaista tuli sanottua - ja näen nyt oman äitini ihan eri valossa kuin ennen omaa äitiyttäni....

Mun tulkinta taasen on nse , että itse olen ollut niin lojaali vanhemmilleni - äidilleni - ja sinisilmäinen , etten ole häntä (halunnut) nähdä aiemmin oikeassa valossa.

Toki osa hänen 'virheistään' johtuu erilaisesta ajasta , kun esim itse olin lapsi.
Osa aika tunnekylmästä luonteesta.
Ja iso osa ihan ihmeellisestä asenteesta - 'potut pottuina' 'annan pahan kiertää' 'ei kukaan minuakaan aikanaan auttanut' - 'hähhähhää' ... tätä tulee rivien välistä ihan solkenaan.
Kehua, kannustusta, myötäntuntoa - rakkautta -'Mitä se sellainen rakkaus on?' - tuumaa 'äitini'.

Samalla tapaa aiemmin oli aika kiinni tai kuvittelin olevani läheinenkin äitinikin kanssa - olin itse aloitteellinen. soittelija , keskustelija yms .
Monella tapaa olen perheemme ainoa tunneihminen - loput elossa olevista 'perheemme' jäsenistä ovat kylmäkiskoisia.

Oma äitys kyllä aukaisee silmät.
Onneksi ainakin tähän asti olen osannut ja jaksnaut olla toisenmoinen äiti kuin omani.
Samaa toivon jatkossakin.
Minusta lapselle tai läheiselle ei tuli kovin tiuhaan toitottaa tai näyttää sitä, miten ko henkilö on rasite - olipa asia niin tai näin...

Ja samoja syöpähommia on käyty läpi , sun muuta ...

Voisin kuvitella , että joku tunnekylmiö tai tyhjiö sultakin sieltä takaa löytyy ...

 

["vieras"]

Oman lapsen saaminen ja hoitaminen nostavat esiin tunnemuistoja omasta varhaislapsuudesta ja lapsuudesta. Minä jouduin joitain asioita käymään läpi psykologin kanssa. Paras lohtu tuli siellä siitä, että psykologi totesi, että kaikki vanhemmat eivät ole aina pelkästään hyviä, ja antoi mulle oikeuden olla kiukkuinen äidilleni joistain kokemistani jutuista. Esim. mun äidin suosikkiajatus oli, että hän ei koskaan kysellyt lapsiltaan mikä on tai mitä kuuluu, ei halunnut puuttua lasten asioihin. Tällä oikein ylpeilee. Arvatkaa vain, onko meillä mitenkään läheiset välit.

 

["popp"]

Mulla on vähän vastaavaa, jos hoksasin oikein, mitä tarkoitat. Ristiriitoja ei ollut oikeastaan koskaan äidin kanssa lapsena ja nuorena. Enkä tajunnut mitään edes kotoa muuttaessani. Huomasin kuitenkin ajautuneeni väärälle opintoalalle ja vaihdoin, äidin mielipidettä kysymättä. Tuli sellainen tunne, että nyt on tehtävä päätös ensin ja kerrottava vasta kun asia on totta. Sen jälkeen ymmärsin paljon ja lapsen synnyttyä paljon enemmän.

Vahdin kuin haukka, ettei äiti tee lapselleni "samaa kuin teki minulle", vaikka olisin ennen pannut vaikka pääni pantiksi väittäessäni, että mulla oli ihana lapsuus. Sitä se sikäli olikin, ettei siinä ollut vikaa silloin, mutta sen vaikutukset aikuisuuteen ovat perseestä. Koen nyt, että mua on manipuloitu. Erittäin hienovaraisesti, mutta kuitenkin pinnan alla on ollut aina se, että pitää täyttää tietyt normit ollakseen ok. Äidin asettamat normit. Ja sitä aivopesua, koskien ammattia, puolisoa, kodin siisteyttä, hoikkaa ulkonäköä on harrastettu niin, että kesti todella kauan hoksata, mitä ITSE ajattelen. Siksi niitä ristiriitoja ei tietysti ollutkaan, kun omaa ajatteluakaan ei ollut. Osasin myötäillä hyvin ja sain aina positiivisen palautteen "oikeasta" tavasta ajatella ja "järkevyydestäni."

Nyt huomaan heti ja olen karvat pystyssä, kun äiti syöttää samaa moskaa lapselleni. asian ymmärrettyään huomaa, miten virittynyeitä ne lauseet ovat. Inhottavaa.