Niin yksin - ketään ei kiinnosta

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja sairas ja yksinäinen
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
S

sairas ja yksinäinen

Vieras
Olen yhden kouluikäisen vilkkaan ja temperamenttisen lapsen äiti. Olen yksinhuoltaja. Lapsen isä ole halunnut olla mukana lapsen elämässä eromme jälkeen. Olen sairastanut koko syksyn, yli 2 kuukautta. Minulla ei ole ääntä, kärsin kivuista ja yleisesti heikentyneestä kunnosta ja sairaasta olosta. Olen käynyt tutkimuksissa, mutta mitään syytä ei ole vielä löytynyt tulehdukselleni (ja miksi se ei parane), odotan kutsua sairaalaan, jonne on tehty lähete. Sairastaminen näin pitkään ja se ettei tiedetä syytä, saatika hoitoa masentaa minua. Välillä on parempia päiviä ja koitan tsempata. Sitten on taas päiviä kun kivut ovat kamalat ja ääntä ei tule pisaraakaan. Vähintään kerran päivässä itken kauhean epätoivoisen ja väsyneen itkun. Tuntuu että romahdan.

Takana on syysloma. Lapseni tekee käytännössä ruokiaan itse, kun olen liian kivuissani. Mitään toimintaa ei ole ollut. En pysty lähtemään tekemään mitään. Hyvinä hetkinä olen pelannut lautapelejä lapsen kanssa. Olen puhekiellossa, mutta välillä on pakko puhua. Lapsen käytös on haastaavaa ja hän aistii masennukseni, huoleni ja pelkoni - vaikea sitä on peittää. Hän surumielinen ja kiukuttelee paljon. Olen kirjoittanut facebookissa avoimesti tilanteestani ja korostanut kuinka vaikeaa minun on selviytyä lapseni kanssa. Ketään ei kiinnosta. Olen tarjonnut siskollenikin jopa rahaa, että hän tulisi auttamaan minua siivoamisessa, mutta sanoo vain ettei tänään ehdi - eikä näköjään koskaan ole tullut päivää, jolloin hän ehtisi.

Soitella en kauheasti voi (kun en voi puhua). Läheiset, kaverit ja tutut ovat kuitenkin suurinosa facebookissa. KUKAAN ei tarjoa apua. Pitääkö sitä anella? Kukaan ei edes kysy miten voit tai miten pärjäät.

Kuinka paljon olisin toivonut ja kuinka paljon olisi ilahduttanut, että joku olisi soittanut ja sanonut että tulisiko lapsesi mukaan uimaan meidän kanssa? Tai tulisiko hän ulkoilemaan meidän mukaan? Tai kysynyt voisiko käydä kaupassa minulle. Tai voisiko joku tulla tekemään kotitöitä silloin kun olen kivuissani.

Ei ketään. Mieleni tekisi kirjoittaa tämä kaikki facebookkiin, mutta se olisi vain nöyryyttävää ja todella säälittävää.

Parasta on että lapseni kummitäti on ehdokkaana seurakuntavaaleissa. Luin hänen "mainospuheitaan" lähimmäisen rakkaudesta ja kuinka läheisiä pitää auttaa. Tuntuu niin tekopyhältä ja pahalta. Eipä ole häntäkään kiinnostanut kummilapsensa vointi tai kuulumiset, vaikka tietää oikein hyvin tilanteeni.

Kynnykseni ottaa yhteyttä lastensuojeluun on suuri, koska olen itse työskennellyt alalla.

Olen niin masentunut. En selviä. En jaksa.
 
Ikävältä kuulostaa. Oletko kysynyt muilta henk. koht. kuin siskoltasi? Siivoamaan tulemisen kynnys voi olla korkea, mutta joku sukulainen / tuttu voisi tuntea piston sydämessään ja keksiä lapsen kanssa vähäksi aikaa jotain tekemistä, jos pyytäisit ja sanoisit että olet kipeä. Vai?
 
Olen pahoillani puolestasi. Nykyään ihmisillä tuntuu olevan todella kiire. Saattaa tietenkin myös olla se tilanne, että muilla on elämässään yhtä raskaita aikoja, tai kukaan ei vaan tule ajatelleeksi että lastasi voisi ottaa mukaan. Yritä vielä pyytää apua, vaikka sen Facebookin kautta, tai jos sinulla on rahaa maksaa, niin voisitko ehkä jopa ostaa siivouspalveluita? Tai ottaa yhteyttä kunnan/seurakunnan edustajiin jos sieltä saisit apua. Mistä päin Suomea ole?
 
Olisiko sun pojan vilkkaus syynä siihen että lastenhoitoapua ei kauheasti tarjota? Siis tavallaan se on väärin, koska ei se lapsen vilkkaus saisi vaikuttaa, mutta käytännössä olen nähnyt sen vaikuttavan. Onko lapsellasi koulukavereita?

2 kk...no juu, se on pitkä aika sairastaa, mutta se silti saattaa jäädä muilta huomaamatta. Nykyisin on monella pitkittyneitä flunssia ja itsekään ei aina pysy laskuissa että kuinka kauan kukakin on sairastanut. Ehkä sun tilanteesi ei tavoita nyt kaikkien tietoisuutta.

Kuinka kiinnostunut itse olet muiden asioista? Oletko tarjonnut apuasi, ollut tukena?
 
Olen uudeltamaalta etelä-suomesta. Ja kyllä ... autan ja kuuntelen ihmisiä mielestäni kyllä paljon. Sekä siskoani (joka ei tosiaan sitten auta minua). Olen kiltti, minua on kyllä helppo käyttää "hyväkseen", enkä kieltäydykään. Aina kuskaamassa jne.
Tottakai mullakin oma jaksaminen nyt vaikuttaa..esim nyt en tietenkään ole ollut auttamassa hirveästi muita kun hädin tuskin pystyn pitämään huolta edes omista asioistani.
 
Ja joo..on lapsella yksi hyvä kaveri kenen kanssa leikkii. Mutta hänkin vilkas tapaus (adhd). Ovat aina meillä riehumassa...koskaan ei pääse tämän kaverin kotiin (tai niin ainakin väittää). Varsinkin nyt on tuntunut raskaalta ottaa kaksioon (jossa olohuone toimii minun makuuhuoneenani) kaksi vilkasta lasta komennettavaksi kun ei ole ääntä ja on kipuja.
 
Kannattaa kysyä suoraan apua eikä odottaa reagointia. Tietysti pitää myös itse antaa apua muille. Facebook on minusta huono kanava kertoa heikompia kuulumisiaan tai vakavampia juttuja, ei moni ehkä ole edes bongannut viestejä. Itsekin luen silmäillen, kamaa on niin paljon päivittäin.

Suomalaisten kylmyminen auttamisen suhteen on totta vain osittain. Usein ei vaan oikein kehdata puuttua muiden asioihin mutta suoraan kysyttäessä moni antaa apua mielellään.
 
Ja jos minä en nyt saa apua niin kirjoitin ehkä lähinnä senkin vuoksi, että toivottavasti jokainen lukija miettisi (jolla itsellään on voimia) miettisi onko lähipiiirissä yksinhuoltaja äitejä, sairaita tai yksinäisiä. Pienikin teko tai ele voi tehdä paljon. Olenhan minäkin puhunut tilanteestani monelle, mutta monet sanovat vaan "voi ei..voi harmi". Sellainen välittäminen ja yhteisöllisyys tuntuu olevan kadoksissa täällä eteläisemmässä Suomessa. (arvaus..tuntuu välillä että pohjoisemmaksi mentäessä ihmiset muuttuvat auttavaisemmiksi)
 
Olen niin pahoillani, että ihan itkettää. Kaikilla on omat kiireet, mutta luulisi nyt jonkun lähipiiristä heräävän ja tarjoavan apuaan. Voi, kun asuisin lähempänä, meille mahtuis aina riehumaan yksi lisää. Ja vilpittömästi voin sanoa, että omien lisäksi on temmeltäjiä riittänyt. Mutta, kun koti on elämistä ja asumista varten, mahtuisi tänne lisääkin. Enpä taida kyetä auttamaan kuin toivottamalla sulle kaikkea hyvää ja toivomalla, että joku lähelläsi herää auttamaan!
 

Yhteistyössä