nykyään hössötetään liikaa äidin jaksamisesta

[joopa joo]

kun lapsia kerran tehdään, äidin tehtävähän on hoitaa lapsensa, sitä vartenhan hän on kotona. nykyäidit eivät osaa asennoitua äitiyteen, vaan haluavat kaiken, omaa aikaakin pitäisi olla. sitten kaiken maailman perhetyöntekijät tulee hoitamaan lasta, että äiti pääsee vähän tuulettumaan. älkää hankkiko lapsia, jos ette pysty niistä huolehtimaan! lapset on täysipäiväinen työ, ei siitä mihinkään pääse. vastuuta vähän asioihin.

Anteeksi vaan mutta ei se lastenhoito kyllä minusta ole mikään työ. Ainakin musta on ihanaa saada olla lasteni kanssa ja saada hoitaa heitä! Ei se silti sitä muuta että se VOI OLLA raskasta joskus. Ja silloin se on mielestäni merkki siitä että nyt tarvii jotakin apua/ tukea jollain tavalla tai ihan lepoa (tilanteesta riippuen). Se on kaikkien (lastenkin) parhaaksi. Miksi ei saisi edes valittaa, sehän on parasta terapiaa. Ja kyllä sen isänkin kuuluu niitä lapsia hoitaa silloin kun ei ole töissä. Ei se äidiksi tuleminen muuta sitä "ihmisyyttä" miksikään. Ei muututa kaikkivoiviksi roboteiksi ei. Eikä niitä muuten olla ennen lapsiakaan (vaikka joku näin taitaa luulla). Ehkä ap ei sitä tiedä. Nimenomaan se avun vastaanottaminen (jos sitä suinkin on saatavilla) kertoo siitä että haluaa pitää perheestään ja kaikkien jaksamisesta huolta. Ennen oli sitä yhteisöllisyyttä. Toisin on nykyään.

 

[MargeSimpson]

No jaa... Toisaalta olen samaa mieltä. Jos heti ekan lapsen ollessa muutaman kuukauden, on päästävä "tuulettumaan", ja siitä eteen päin pari kertaa kuussa, niin jossain on kyllä vikaa...

Mutta jos vuosia hoitaa lapsia kotona, niin esim. oma harrastus kerran viikossa tai kahdenkeskinen ilta miehen kanssa 1x/kk on kyllä oikein fiksua ja luksusta..!

Joillakin naapurit, kaverit ja isovanhemmat hoitavat lapsia joka ikinen viikonloppu. Tai sitä ainoaa lasta. Joillakin ei ole ketään avuksi edes muutamaksi tunniksi hyvin satunnaisesti.

 

[Se on niiiin helppoo]

helppoo olla mustavalkoinen ajatusmaailmaltaan. Enemmän se vaatii jos meinaa osata asennoitua toisen asemaan ja elämäntilanteeseen. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus; kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun ei tiedä toisen ihmisen elämänhistoriaa on turha mennä aukomaan päätään tai ottaa ongelmia toisten ongelmista.

Aloittajan tekstistä näkee, ketkä sinne kotiin unohtuu; sivistymättömät koulunsa kesken jättäneet tunnevammaiset.

 

[Jaa-a]

Se on sitten melko varma asia että kotiin kun hautaa miehensä ja itsensä, se suhde kuolee aikas pian. Vaimo hukkaa kykynsä pitää hauskaa ja nauttia elämästä kuin myös kykynsä pitää itsestään huolta - sitä myöten mies kyllästyy pirttihirmuunsa ja ainaiseen kotona kökkimiseen ja alkaa katselemaan ympärilleen kodin ulkopuolella; tuo työpaikan tai kahvilan Maija se on iloinen ja elämänmyönteinen ihminen, jospa lähdenkin sen kanssa joku ilta vaikka leffaan, ja siitä se lähtee. Uuden elämän alku ja toisen loppu.

Lapsilähtöisesti saa ja pitääkin perheessa ajatella ja toimia vaan itseään ja parisuhdetta ei saisi hukata. Kun vanhemmat voivat hyvin, lapsetkin voivat hyvin.

Me ollaan kaikki erilaisia, erilaisia myös tarpeiltamme - yllätysyllätys - joten jos ap ja nää perässähiihtäjät on kotihiiriä ei se tarkoita että kaikkien pitäisi sitä olla ja siitä nauttia.

Elämästä saa ja pitää nauttia, lapsilla tai ilman. Siihen meillä kaikilla on oikeus.

Mutta: en ymmärrä niitä äitejä tai isiä, jotka vauvan synnyttyä alkavat menemään yksinään ja elävät kuin olisivat sinkkuja siellä kodin ulkopuolella. Se osoittaa kypsymättömyyttä ja siinä olisi ollut se lapsen teko hyvä siirtää myöhemmäksi. Jos ei vauva-aikaa pysty lapselle omistautumaan (ekat muutaman kuukauden) on jotain pielessä. Mutta kukin tekee omat ratkaisunsa, emme me voi toisen elämää elää heidän puolestaan tai sanoa miten heidän tulisi elää. Kukin tekee niinkuin parhaaksi näkee, niin kauan kuin ei lastaan satuta.

 

[kolme lasta]

En lukenut koko ketjua, mutta kommentoin kuitenkin. Esikoinen täyttää talvella 6v, hänen syntymän jälkeen ollaan miehen kans oltu kaks kertaa yhdessä ilman lapsia yö pois kotoa. Tukiverkkoa ei ole, mummu on joka joskus katsoo kyllä osaa lapsia, mutta ei jaksa kaikkia yhtä aikaa. Lapset on villejä, nahistelevat, tappelevat, pienin roikkuu puntissa, yövalvomisia... Naapureita ei ole kun asutaan metsässä, kerhoissa käydään jossa tavataan muita ihmisiä. Omia harrastuksia mulla ei ole, täältä on niin pitkä matka joka paikkaan. Mies kyllä hoitaa lapsia iltaisin. Yksin pääsen joskus kauppaan, syömään, kuten myös mies, mutta emme yhdessä.

Hermot on kireällä, musta tuntuu että mä olen niin yksin, niin yksin... Masennusta. Huomenna menenkin mielenterveystoimistoon juttelemaan, jos löytyis apua ja jaksaisi paremmin. Mieheni lisäksi kukaan muu ei siitä tiedä, ulospäin kaikki näyttää olevan ihan hyvin. Nyt tarvii apua, ennenkuin äiti pimahtaa.

Voi kuinka mielelläni menisinkin mieheni kanssa kahdestaan syömään, mutta kuka lapsia hoitaisi sitten? Ja harrastaisin jotain ihan yksinkin... Tämä on nyt meidän elämää. Ehkä sittenkun lapset on isompia niin niitä voi ripotella hoitoon yhden tuonne ja toisen tuonne, niin vanhemmat voi päästä joskus johonkin. Ja minä kyllä lapsiani rakastan yli kaiken, enkä koskaan koskaan yhtäkään antaisi pois.

 

[.]

Luen vain ap:n tekstin ja kysyn että missä ISÄN rooli taas yllättäen on??