Q
qp
Vieras
Kaikkialla puhutaan siitä kuinka nykyisin isät ovat niin osallistuvia ja auttavat lasten- ja kodinhoidossa hurjasti ja plaa plaa. Meillä ei ainakaan tilanne ole sellainen.
Meillä on 2 alle 2-vuotiasta, molemmat kotihoidossa ja olen aivan puhki. Lisäksi haluan korostaa, että mieheni oli se, joka alunperin halusi lapsia, ja suostutteli minut siihen (itse olisin halunnut ehkä hieman myöhemmin, mutta olen kyllä tyytyväinen että lapset saimme!) (tuo vain disclaimerina, ettei tule vastauksia että mitäs pakotit ukon hankkimaan lapsia, koska niin ei meillä tilanne ole ollut).
Olisin itse ollut valmis harkitsemaan subj.päivähoito-oikeuden hyväksikäyttöä, ja laittamaan esikoisen osaksi viikkoa tarhaan (esim. 2 puolikasta päivää viikossa) mutta mieheni ei tästä halunnut kuullakaan. Hänen mielestään hyvä äiti kyllä pärjää kahden pienen lapsen kanssa kotona. No, ehkä olisin itsekin tullut tähän tulokseen, mutta ärsyttää kun sitä vaihtoehtoa ei edes suostuttu miettimään.
Lisäksi sain kiinnostavan työtarjouksen joka olisi alkanut kun kuopus 10 kk. Ehdotin miehelleni että mietittäisi, josko tuon voisi toteuttaa, olisn voinut kysellä olisinko voinut tehdä alkuun työtä osa-aikaisena ja etätyönä kotoa (tuossa työssä olisi hyvin voinut onnistuakin) ja jos mieheni olisi voinut jäädä pariksi kuukaudeksi hoitovapaalle, ettei vauvaa olisi tarvinnut niin pienenä laittaa tarhaan. Mieheni ei suostunut edes puhumaan asiasta. Siitä ei vaihdettu sanaakaan sen jälkeen kun sanoin milloin tuo työ alkaisi.
Olisin tuossakin todennäköisesti päätynyt samaan kuin mieheni, en haluaisi laittaa lasta noin pienenä hoitoon, mutta taas ärsyttää kun asiasta ei voi edes neuvotella.
Eipä siinä mitään, mutta nyt sitten olen tosiaan ollut kotona lasten kanssa n. 2 v ja aion olla vielä ehkä toiset 2 v (mieheni toivomuksesta, ettei lasta alle 2v tarhaan). Ja eipä tässä mitään muuten, mieheni käy töissä, mutta hänellä on se asenne, että koska vain hän tienaa tässä perheessä, hänellä on myös suurempi päätösvalta miten rahat käytetään. Mielestäni täysin epäreilua, koska itsekin teen perheen hyväksi työtä, vaikkei siitä maksetakaan juuri mitään. Ja etenkin kun on erityisesti mieheni toive että olisin kotiäitinä!
Joudun häneltä anelemaan rahaa jos tarvitsen jotain itselleni, kuten kampaajalla käyntiä tai uutta paitaa varten. Olen viimeisten kahden vuoden aikana ostanut ehkä kahdet kengät ja yhden takin ja en juuri muuta itselleni. Kampaajalla käyn n. kahdesti vuodessa nykyisin. Näytän aivan variksenpelätiltä, mutta eipä kai silläkään mitään väliä kun mähän olen vain kotona...
Olen myös melkein käytännössä yh arkisin. Mieheni reissaa ja tekee niin pitkää päivää että lapset usein nukkumassa kun hän tulee kotiin. Hän nukkuu aamulla pitkään ja lähtee aika myöhään töihin, ja palaa tosi myöhään. Viikonloppuisin kyllä auttaa lasten kanssa. Hänellä myös omia harrastuksia parina iltana viikosta, jolloin on poissa muutaman tunnin. Mulla ei ole mitään harrastuksia, enkä ole poistunut kotoa vauvan syntymän jälkeen kuin just kampaajalle ja lääkärille pari kertaa. Mies vetoaa siihen että niin kauan kuin imetän, hän ei voi hoitaa vauvaa. En jaksa tapella asiasta. No, kun vauva täyttää vuoden, niin ehkä mä sit pääsen. Tai katsotaan minkä syyn mieheni silloin keksii ettei voi hoitaa vauvaa.
Jos haluan omaa aikaa, niin se on sitten sitä, että otan vauvan mukaan. Se on siis mulle sitä "omaa" aikaa! Eli että mies hoitaa yhtä lasta ja mä toista...
Olen niin väsynyt tähän. Aamusta iltaan raadan, siivoan, kokkaan ja pyykkään ja hoidan lapset. Mietin joskus että oikeasti yh:na olisi ehkä jopa helpomaa kun ei tarvitsisi miehellekin kokata ja pyykätä, ja kukaan ei valittaisi kaikesta mitä en ole tehnyt. Jos esim. en ole kaupassa ehtinyt käydä ja miehellä ei ole jotain suosikkileipäänsä niin kauhea valitus. Tai jos en ole imuroinut vaikka lapset on tuoneet hiekkaa sisään. Tai jos lasten lelut lojuu lattialla. Itseä ei pikkusotkut kauheasti haittaisi mutta miehen takia pitää siivota aina tip top kuntoon kämppä joka päivä. Jos olisin oikea yh niin saisin tinkiä näistä just niin kuin itse tykkään.
Myös viikonloppuaamuisin mä herään lasten kanssa aina. olen ehdottanut että mies heräisi toisena aamuna ja mä toisena mutta hän on kuulemma niin väsynyt töistä että kaipaa lepa tai ei jaksa! Hänellä on niin vaativa ja stressaava työ (jota hän vihaa) että hänen on pakko saada levätä viikonloppuisin. Mä en saa edes koskaan kiitosta mistään kotihommista, vaan aina löytyy jotain huomautettavaa. Vaikka herään kuudelta keittämäään puurot, sen jälkeen tiskit ja vaippa- ja pukemisruljanssi, ulkoilut, sen jälkeen imuorointi hiekan takia ja lounaan laitto ja siivous, sitten nukutukset ja taas siivoukset. Pyykit ja päivällisen valmistaminen. Syönti ja taas ulos, taas siivousta ja muksut unille. Aina joku paikka on jäänyt siivoomatta (esim. vessassa paskasta, pyykit pesemättä, pölyt pyyhkimättä, en oo käynyt hakee kaupasta leipää tms) Jos edes sais tunnustusta siitä miten hyvin tekee hommansa. Mutta kun ei. Onneksi lapset ihania ja motivoivat mua jaksamaan.
Ja vielä valituksen aihe on se, jos mulla menee liikaa rahaa ruokaan tai ylipäätään kaikkeen. Esim jos oon ostanut itselleni suklaata tai jotain muuta ylimääräistä. Kun mähän en siis tienaa mitään niin meillä ei ole rahaa suklaaseen mutta miehen kalliisin erikoisruokiin on, koska hänhän se tienaa.
Lisäksi mies on jatkuvasti pahalla päällä ja valittaa siitä että seksiä on liian vähän. No miksihän? Ei ole tosiaan seksi päällimmäisenä mielessä tällaisten päivien jälkeen vaan meen yleensä samantien nukkumaan kun lapsetkin. Usein mäkin oon nukkumassa jo kun mies tulee töistä.
Tiedän toki että olen onnellisessa asemassa kun on ihanat lapset eikä miehessäkään MUUTEN mitään vikaa ole, ja on hyvä että perhe on koossa jne jne ja meillä molemmilla työpaikat ja koti on ja kaikki periaatteessa hyvin mutta rasittaa vain kun tuntuu että mä saan tehdä kaiken ja lisäksi sitä ei arvosteta paskaakaan.
Onko muillakin tällaista? Kaipaan vertaistukea.
Meillä on 2 alle 2-vuotiasta, molemmat kotihoidossa ja olen aivan puhki. Lisäksi haluan korostaa, että mieheni oli se, joka alunperin halusi lapsia, ja suostutteli minut siihen (itse olisin halunnut ehkä hieman myöhemmin, mutta olen kyllä tyytyväinen että lapset saimme!) (tuo vain disclaimerina, ettei tule vastauksia että mitäs pakotit ukon hankkimaan lapsia, koska niin ei meillä tilanne ole ollut).
Olisin itse ollut valmis harkitsemaan subj.päivähoito-oikeuden hyväksikäyttöä, ja laittamaan esikoisen osaksi viikkoa tarhaan (esim. 2 puolikasta päivää viikossa) mutta mieheni ei tästä halunnut kuullakaan. Hänen mielestään hyvä äiti kyllä pärjää kahden pienen lapsen kanssa kotona. No, ehkä olisin itsekin tullut tähän tulokseen, mutta ärsyttää kun sitä vaihtoehtoa ei edes suostuttu miettimään.
Lisäksi sain kiinnostavan työtarjouksen joka olisi alkanut kun kuopus 10 kk. Ehdotin miehelleni että mietittäisi, josko tuon voisi toteuttaa, olisn voinut kysellä olisinko voinut tehdä alkuun työtä osa-aikaisena ja etätyönä kotoa (tuossa työssä olisi hyvin voinut onnistuakin) ja jos mieheni olisi voinut jäädä pariksi kuukaudeksi hoitovapaalle, ettei vauvaa olisi tarvinnut niin pienenä laittaa tarhaan. Mieheni ei suostunut edes puhumaan asiasta. Siitä ei vaihdettu sanaakaan sen jälkeen kun sanoin milloin tuo työ alkaisi.
Olisin tuossakin todennäköisesti päätynyt samaan kuin mieheni, en haluaisi laittaa lasta noin pienenä hoitoon, mutta taas ärsyttää kun asiasta ei voi edes neuvotella.
Eipä siinä mitään, mutta nyt sitten olen tosiaan ollut kotona lasten kanssa n. 2 v ja aion olla vielä ehkä toiset 2 v (mieheni toivomuksesta, ettei lasta alle 2v tarhaan). Ja eipä tässä mitään muuten, mieheni käy töissä, mutta hänellä on se asenne, että koska vain hän tienaa tässä perheessä, hänellä on myös suurempi päätösvalta miten rahat käytetään. Mielestäni täysin epäreilua, koska itsekin teen perheen hyväksi työtä, vaikkei siitä maksetakaan juuri mitään. Ja etenkin kun on erityisesti mieheni toive että olisin kotiäitinä!
Joudun häneltä anelemaan rahaa jos tarvitsen jotain itselleni, kuten kampaajalla käyntiä tai uutta paitaa varten. Olen viimeisten kahden vuoden aikana ostanut ehkä kahdet kengät ja yhden takin ja en juuri muuta itselleni. Kampaajalla käyn n. kahdesti vuodessa nykyisin. Näytän aivan variksenpelätiltä, mutta eipä kai silläkään mitään väliä kun mähän olen vain kotona...
Olen myös melkein käytännössä yh arkisin. Mieheni reissaa ja tekee niin pitkää päivää että lapset usein nukkumassa kun hän tulee kotiin. Hän nukkuu aamulla pitkään ja lähtee aika myöhään töihin, ja palaa tosi myöhään. Viikonloppuisin kyllä auttaa lasten kanssa. Hänellä myös omia harrastuksia parina iltana viikosta, jolloin on poissa muutaman tunnin. Mulla ei ole mitään harrastuksia, enkä ole poistunut kotoa vauvan syntymän jälkeen kuin just kampaajalle ja lääkärille pari kertaa. Mies vetoaa siihen että niin kauan kuin imetän, hän ei voi hoitaa vauvaa. En jaksa tapella asiasta. No, kun vauva täyttää vuoden, niin ehkä mä sit pääsen. Tai katsotaan minkä syyn mieheni silloin keksii ettei voi hoitaa vauvaa.
Jos haluan omaa aikaa, niin se on sitten sitä, että otan vauvan mukaan. Se on siis mulle sitä "omaa" aikaa! Eli että mies hoitaa yhtä lasta ja mä toista...
Olen niin väsynyt tähän. Aamusta iltaan raadan, siivoan, kokkaan ja pyykkään ja hoidan lapset. Mietin joskus että oikeasti yh:na olisi ehkä jopa helpomaa kun ei tarvitsisi miehellekin kokata ja pyykätä, ja kukaan ei valittaisi kaikesta mitä en ole tehnyt. Jos esim. en ole kaupassa ehtinyt käydä ja miehellä ei ole jotain suosikkileipäänsä niin kauhea valitus. Tai jos en ole imuroinut vaikka lapset on tuoneet hiekkaa sisään. Tai jos lasten lelut lojuu lattialla. Itseä ei pikkusotkut kauheasti haittaisi mutta miehen takia pitää siivota aina tip top kuntoon kämppä joka päivä. Jos olisin oikea yh niin saisin tinkiä näistä just niin kuin itse tykkään.
Myös viikonloppuaamuisin mä herään lasten kanssa aina. olen ehdottanut että mies heräisi toisena aamuna ja mä toisena mutta hän on kuulemma niin väsynyt töistä että kaipaa lepa tai ei jaksa! Hänellä on niin vaativa ja stressaava työ (jota hän vihaa) että hänen on pakko saada levätä viikonloppuisin. Mä en saa edes koskaan kiitosta mistään kotihommista, vaan aina löytyy jotain huomautettavaa. Vaikka herään kuudelta keittämäään puurot, sen jälkeen tiskit ja vaippa- ja pukemisruljanssi, ulkoilut, sen jälkeen imuorointi hiekan takia ja lounaan laitto ja siivous, sitten nukutukset ja taas siivoukset. Pyykit ja päivällisen valmistaminen. Syönti ja taas ulos, taas siivousta ja muksut unille. Aina joku paikka on jäänyt siivoomatta (esim. vessassa paskasta, pyykit pesemättä, pölyt pyyhkimättä, en oo käynyt hakee kaupasta leipää tms) Jos edes sais tunnustusta siitä miten hyvin tekee hommansa. Mutta kun ei. Onneksi lapset ihania ja motivoivat mua jaksamaan.
Ja vielä valituksen aihe on se, jos mulla menee liikaa rahaa ruokaan tai ylipäätään kaikkeen. Esim jos oon ostanut itselleni suklaata tai jotain muuta ylimääräistä. Kun mähän en siis tienaa mitään niin meillä ei ole rahaa suklaaseen mutta miehen kalliisin erikoisruokiin on, koska hänhän se tienaa.
Lisäksi mies on jatkuvasti pahalla päällä ja valittaa siitä että seksiä on liian vähän. No miksihän? Ei ole tosiaan seksi päällimmäisenä mielessä tällaisten päivien jälkeen vaan meen yleensä samantien nukkumaan kun lapsetkin. Usein mäkin oon nukkumassa jo kun mies tulee töistä.
Tiedän toki että olen onnellisessa asemassa kun on ihanat lapset eikä miehessäkään MUUTEN mitään vikaa ole, ja on hyvä että perhe on koossa jne jne ja meillä molemmilla työpaikat ja koti on ja kaikki periaatteessa hyvin mutta rasittaa vain kun tuntuu että mä saan tehdä kaiken ja lisäksi sitä ei arvosteta paskaakaan.
Onko muillakin tällaista? Kaipaan vertaistukea.
Hän siis kokee itsensä etuoikeutetuksi minuun nähden, koska hänellä ylipäänsä on työpaikka, kun taas minä olen mielelläni toistaiseksi kotona, kunnes töitä saan. Tällä hetkellä kaikki sujuu siis mainiosti.
Meillä on kohta kaksi vuotta vanhat kaksoset ja kyllä riittää päivissä huutoa ja kiukuttelua myös. Toki niitä mukaviakin hetkiä on paljon, mutta kyllä se silti työstä käy. Jos esim. vertaa johonkin kevyeseen sisähommaan, jossa monet "siirtelevät papereita" ja juovat kahvia (en nyt siis yleistä että kaikki sisähommat olisivat kevyitä, mutta jotkut toki ovat). Hyvä päivä on, jos saa lastenhoidon ohella pyykkikoneen ja astianpesukoneen päälle ja jossain välissä ruoat tehtyä. Kaikki muu (esim. siivoaminen, hetken aikaa istuminen sohvalla ja kirjan lukeminen) on satunnaista herkkua. Usein pyykit odottavat vielä koneessa, kun mies tulee kotiin ja ne saa roikkumaan vasta illalla. Puhumattakaan siitä kun mennään ulkoilemaan, draama usein seuraa draamaa eikä ole ihan helppoa kanniskella kiukuttelevia taaperoita ympäri pihamaata.. Ehkä meillä on jotenkin erityisen vaativat lapset