Nyt meni hermot totaalisesti tuohon mieheen..

[vittuuntunut]

[QUOTE="loop";23706314]Mitenkäs musta alkaa tuntua että ette ole varsin eron tarpeessa vaan se että oikeasti alatte toimia ja se päteen MOLEMPIIN. Monasti sitä oottaa elämältä sitä ja tätä, kuten puolisoltakin. Äkkiseltään vaan unohtuu että itse tulisi olla se aloitteellinen puoli onnen löytämiseen - ei odottaja. Toisin sanoae tee toiselle niin kuin haluaisit itsellesi tehtävä.

En nyt tiedä mitä miehesi viat ovat tai sinun. Pystyisitkö muuttamaan "yhtä vikaasi" niin että miehesikin huomaa sinun muuttuneen? Meinaas se positiivinen huomaaminen voi synnyttää vastaavanlaisen vastareaktion toisessa.

Entäs kahdenkeskeinen aika? Onko lapsiarki se kun on ajanut teidän yli?[/QUOTE]

Vielä silloin kun meillä meni paremmin, meillä oli kerta kaks kuukauteen ns. oma ilta. Yleensä perjantaina tai lauantaina. Lapset saatu hoitoon silloin. Ja ollaan yhdessä vietetty aikaa, käyty ulkona syömässä, keilaamassa tai sitten ihan kotosalla oltu vällyjen välissä.
Jossain vaiheessa miehellä alkoi menemään omat touhut sitten näiden iltojen edelle. Oli milloin mitäkin poikien keilaus skaboja tai jalkapallomatseja, ja siellä hän ollutkin, ettei tässä ole mistään pettämisestä ollut kyse.

Lapsiarjella on kieltämättä vaikea järjestää sitä yhteistä aikaa. Meillä mies on työmyyrä ja hoitaa työnsä kyllä hyvin, on työmaajohtajana ja urakat ja hommat joskus saattaa venyä iltaan asti. Lapset menee viimeistään meillä 8-9 välillä nukkumaan.

 

["rimpula"]

Me tahkottiin pari vuotta erotakko vaiko eikö. Mitään suuren suurta pahaa ei ollut tapahtunut, mutta asiat eivät olleet hyvinkään. Tilanne oli vaan ajautunut siihen, ettei kumpikaan osattu pitää huolta toisistamme. Ja joku päivä heräsin ajatukseen että yhdessä ollaan vain ja ainoastaan enään sen takia että meillä on yhteiset lapset ja pirskatin iso asuntolaina (ja kämppä joka ei mene helposti kaupaksi).

Olin noihin aikoihin vieläpä kaupanpäällisiksi hieman ihastunut työkaveriini, joka sattumoisin oli eronnut ja olisi ollut hyvinkin saatavilla. Eli oikein suotuisat olosuhteet eroamiselle minun puoleltani.

Kun tajusin että olen yhdessä sillä hetkellä oikeastaan vain lasten (ja asuntolainan) takia, tajusin myös kuinka vähän itsekkin olen tehnyt yhteisen hyvän eteen... Eli kun olin mielessäni listannut kaiken sen mitä mies ei ikinä tee ja mitä aina tekee väärin, huomasin etten itse ole sen kummempi. Ja olin ollut tosi itsekäs ja paskamainen monesti.

Siitä se sitten lähti. Ilmoitin meidät lopulta kataja ry:n parisuhdekurssille ja vaikka kyseessä oli vain viikonloppu, se antoi hyvän alkusysäyksen meille. Ei se mikään autuaaksi tekevä juttu ollut, mutta toimi hyvänä aloituksena jollekkin paremmalle.

Nyt pari vuotta myöhemmin voin sanoa olevani tyytyväinen päätökseeni pysyä suhteessa ja yrittää vielä. Ollaan molemmat kasvettu ihmisinä ja ymmärretään taas vähän paremmin toisiamme. Luulen että jos olisin eronnut, olisin suinpäin rynnännyt uuteen suhteeseen, joka tuskin olisi arkea kestänyt kuitenkaan ja nyt harmittelisin sitä miten hyvän (vaikkakin kovin itseäni erilaisen ja joskus melko tylsänkin) miehen päästin menemään omaa tyhmyyttäni, omissa kasvukivuissani.

Tsemppiä teille! Toivottavasti löydätte ratkaisun tilanteeseenne. Aina se ei käy nopeasti,....eli pitkää pinnaa ja jaksamista!

 

[Suzyanne]

Kiitos, lämmitti tuo sinun teksti.
Viimeyönä me pitkään juteltiinkin, melkein yhteen asti. Kyllä siinä kaikkia ajatuksia tuli heiteltyä ilmaan että miten tästä jatkaisimme eteenpäin. Sain miehen vihdoin tajuamaan sen että minun puoleltani eroajatukset on oikeasti tosia, enkä vain puhu niistä. Mies on luullut että tämä minun oloni on vaan hormoneista johtuvaa, ohimenevää. Lupasi taas tuhannen kerran että asiat muuttuisivat, mietin vain itse että kuinka kauan jaksan uskoa tähän lupaukseen? Näitä lupauksia on nimittäin tullut.
Ja tiedän että itsessäni on myös paljon petrattavaa, ei mies ole syyllinen kaikkeen, Tämä on meidän yhteinen suhde ja ollaan annettu tilanteen ajautua tähän yhdessä.

Voin tässä kertoa ihan nimimerkilläni, että meillä on ollut ihan todella paljon samankaltainen tilanne, ja kriisi. Se juonsi juurensa aika pitkälti siitä ettemme olleet tajunneet hoitaa suhdettamme lapsen syntymän jälkeen, kun se ennen sitä pysyi hyvänä hoitamattakin. Mutta pitkään oli minulla paha olo, ja useita kertoja juteltiin.

Tilanne laukesi sitten, kun mulla oli niin paha olo että ihan oikeasti halusin erota. Olin ihan varma siitä. Otin kihlasormuksenikin pois. Kerroin miltä minusta tuntuu, ja kerroin että en enää tunnista itseänikään tässä suhteessa, en mä oikeasti ole sellainen stressaantunut ja kireä motkottaja mitä olen pitkään ollut, mutta kun mulla on niin paha olla. Miehen käytös vaikutti minuun ja sitten taas toisinpäin. Olimme unohtaneet olevamme joskus rakastuneita, ja alkaneet pitää toisiamme itsestäänselvyytenä, emmekä olleet monessa asiassa enää samalla puolella, vaan vastapuolilla.

Tämä eropäätös oli meillä käännekohta. Päätimme kuitenkin jatkaa, tajusimme että jossain piilossa on ne samat tyypit joihin olemme rakastuneet. Ja usko tai älä, meillä menee nyt todella hyvin. Kumpikin pyrimme arvostamaan toisiamme, ja kohtelemaan toisen huomioon ottaen, emme sano mitään sellaista mistä emme itsekään pitäisi. Päivä päivältä rakkaus ja kiintymys jotka olivat "lepäämässä", kasvavat vain sillä että otamme toisemme huomioon kumpikin, emmekä vaan ajattele itseämme ja tiuski menemään. Olen todella toiveikas tällä hetkellä. On ollut puhetta että jos tulee vielä samankaltaista etääntymistä, menemme pariterapiaan, tai ehkä jo aiemminkin. Ehkä siellä olisi hyvä käydä jo ennen kuin mitään viilenemistä tai entiseen menemistä alkaa edes tapahtua. Mies sitä itse ehdotti.

Minusta vaikuttaa jotenkin että teillä on siinä sama tilanne kuin meillä, että rakkaus ei ole minnekään kadonnut, se on vain lomalla, se on kaikonnut pikkuhiljaa kun asiat ovat kasaantuneet. Minä uskon että te voisitte sitä vielä yrittää herätellä. Meille tosiaan auttoi se kun ihan oikeasti mietimme eroa. Huomasimme ettemme haluakaan, mutta että asioita pitää korjata.

Paljon tsemppiä teille!!:hug:

 

["eeee"]

Mua nauratti tää juttu. "Hyviä lapsuusmuistoja" ookoo

 

["Mimmi"]

Voin tässä kertoa ihan nimimerkilläni, että meillä on ollut ihan todella paljon samankaltainen tilanne, ja kriisi. Se juonsi juurensa aika pitkälti siitä ettemme olleet tajunneet hoitaa suhdettamme lapsen syntymän jälkeen, kun se ennen sitä pysyi hyvänä hoitamattakin. Mutta pitkään oli minulla paha olo, ja useita kertoja juteltiin.

Tilanne laukesi sitten, kun mulla oli niin paha olo että ihan oikeasti halusin erota. Olin ihan varma siitä. Otin kihlasormuksenikin pois. Kerroin miltä minusta tuntuu, ja kerroin että en enää tunnista itseänikään tässä suhteessa, en mä oikeasti ole sellainen stressaantunut ja kireä motkottaja mitä olen pitkään ollut, mutta kun mulla on niin paha olla. Miehen käytös vaikutti minuun ja sitten taas toisinpäin. Olimme unohtaneet olevamme joskus rakastuneita, ja alkaneet pitää toisiamme itsestäänselvyytenä, emmekä olleet monessa asiassa enää samalla puolella, vaan vastapuolilla.

Tämä eropäätös oli meillä käännekohta. Päätimme kuitenkin jatkaa, tajusimme että jossain piilossa on ne samat tyypit joihin olemme rakastuneet. Ja usko tai älä, meillä menee nyt todella hyvin. Kumpikin pyrimme arvostamaan toisiamme, ja kohtelemaan toisen huomioon ottaen, emme sano mitään sellaista mistä emme itsekään pitäisi. Päivä päivältä rakkaus ja kiintymys jotka olivat "lepäämässä", kasvavat vain sillä että otamme toisemme huomioon kumpikin, emmekä vaan ajattele itseämme ja tiuski menemään. Olen todella toiveikas tällä hetkellä. On ollut puhetta että jos tulee vielä samankaltaista etääntymistä, menemme pariterapiaan, tai ehkä jo aiemminkin. Ehkä siellä olisi hyvä käydä jo ennen kuin mitään viilenemistä tai entiseen menemistä alkaa edes tapahtua. Mies sitä itse ehdotti.

Minusta vaikuttaa jotenkin että teillä on siinä sama tilanne kuin meillä, että rakkaus ei ole minnekään kadonnut, se on vain lomalla, se on kaikonnut pikkuhiljaa kun asiat ovat kasaantuneet. Minä uskon että te voisitte sitä vielä yrittää herätellä. Meille tosiaan auttoi se kun ihan oikeasti mietimme eroa. Huomasimme ettemme haluakaan, mutta että asioita pitää korjata.

Paljon tsemppiä teille!!:hug:

Samansuuntaisia kokemuksia täälläkin. Nyt olen todella tyytyväinen ettei erottu silloin kun asiaa harkittiin.

Suhteen alussahan usein kilpaillaan siitä, kumpi onnistuu paremmin olemaan hyvä toiselle ja mekin herättiin vasta kun tilanne oli se, että kilpailtiin siitä kumpi voi olla tekemättä mitään toisen eteen... saikohan tuosta nyt mitään selvää?

 

[Suzyanne]

Vielä silloin kun meillä meni paremmin, meillä oli kerta kaks kuukauteen ns. oma ilta. Yleensä perjantaina tai lauantaina. Lapset saatu hoitoon silloin. Ja ollaan yhdessä vietetty aikaa, käyty ulkona syömässä, keilaamassa tai sitten ihan kotosalla oltu vällyjen välissä.
Jossain vaiheessa miehellä alkoi menemään omat touhut sitten näiden iltojen edelle. Oli milloin mitäkin poikien keilaus skaboja tai jalkapallomatseja, ja siellä hän ollutkin, ettei tässä ole mistään pettämisestä ollut kyse.

Lapsiarjella on kieltämättä vaikea järjestää sitä yhteistä aikaa. Meillä mies on työmyyrä ja hoitaa työnsä kyllä hyvin, on työmaajohtajana ja urakat ja hommat joskus saattaa venyä iltaan asti. Lapset menee viimeistään meillä 8-9 välillä nukkumaan.

Meillä meni tääkin ihan samoin, jossain vaiheessa oli omaa aikaa, mutta se vaan pikkuhiljaa jäi, muutama kerta peruuntui kun lapsi sairastui, hoitaja sairastui tai meistä jompikumpi sairastui tms. esteitä. Sitten emme enää jaksaneet enää niitä edes järjestääkään. Se oli virhe. Sitten kävi kuin teillekin, että miehen omat menot alkoivat tuntua tärkeämmiltä kuin perhe, tai varsinkaan minä. Tunsin itseni henkisesti yksinäiseksi, ja tuntui että vain asumme yhdessä, minä olen tunteellinen ihminen ja kaipaan rakkautta ja läheisyyttä, mutten osannut solmuja avata yksin, eikä mieskään. Mies ei ollut edes tiennyt näistä kaikista ajatuksistani.

Siispä ihan todella avoin puhuminen ja yhdessä eron pohdiskelu ovat minusta pariterapian lisäksi nyt ainoita konsteja laukaista tilanne.

 

[Suzyanne]

[QUOTE="Mimmi";23706508]Samansuuntaisia kokemuksia täälläkin. Nyt olen todella tyytyväinen ettei erottu silloin kun asiaa harkittiin.

Suhteen alussahan usein kilpaillaan siitä, kumpi onnistuu paremmin olemaan hyvä toiselle ja mekin herättiin vasta kun tilanne oli se, että kilpailtiin siitä kumpi voi olla tekemättä mitään toisen eteen... saikohan tuosta nyt mitään selvää? [/QUOTE]

Joo juuri näin. Mitä enemmän mies oli omissa jutuissaan, sen varmemmin minä istuin iltaisin lapsen mentyä nukkumaan koneen ääressä puhumatta mitään.

 

[Sapfo]

Kiitos, lämmitti tuo sinun teksti.
Viimeyönä me pitkään juteltiinkin, melkein yhteen asti. Kyllä siinä kaikkia ajatuksia tuli heiteltyä ilmaan että miten tästä jatkaisimme eteenpäin. Sain miehen vihdoin tajuamaan sen että minun puoleltani eroajatukset on oikeasti tosia, enkä vain puhu niistä. Mies on luullut että tämä minun oloni on vaan hormoneista johtuvaa, ohimenevää. Lupasi taas tuhannen kerran että asiat muuttuisivat, mietin vain itse että kuinka kauan jaksan uskoa tähän lupaukseen? Näitä lupauksia on nimittäin tullut.
Ja tiedän että itsessäni on myös paljon petrattavaa, ei mies ole syyllinen kaikkeen, Tämä on meidän yhteinen suhde ja ollaan annettu tilanteen ajautua tähän yhdessä.

Mitä järkeä on jatkaa jos sinulla ei ole mitään tunteita miestäsi kohtaan? Etkö ole ansainnut miestä jota voisit rakastaa ja joka antaisi sinulle mitä tarvitset? Ei lasten takia kannata olla suhteessa jossa on ongelmia tunnetasolla. Lapset kyllä vaistoavat vaikka eivät näe riitoja. Kuten joku sanoikin, haluatko antaa lapsille sellaisen kuvaan naisen ja miehen välisestä rakkaudesta että hellyyttä ei ole tai mitään muutakaan tunneperäistä.

Kysyn sinulta pystytkö rakastumaan mieheesi uudestaan? Tuleeko tuosta parisuhdetta enää koskaan? Ainahan sitä voi olla vaan suhteessa lasten takia mutta kenen etu se on lopulta?

 

[yhdessä 12v.]

[QUOTE="Mimmi";23706508]Samansuuntaisia kokemuksia täälläkin. Nyt olen todella tyytyväinen ettei erottu silloin kun asiaa harkittiin.

Suhteen alussahan usein kilpaillaan siitä, kumpi onnistuu paremmin olemaan hyvä toiselle ja mekin herättiin vasta kun tilanne oli se, että kilpailtiin siitä kumpi voi olla tekemättä mitään toisen eteen... saikohan tuosta nyt mitään selvää? [/QUOTE]

Tajusin ainakin täällä, koska samantapaista meilläkin oli.

Oli muuten kumma huomata että sillon kun tilanne oli päällä ja asiasta puhuin ystävienkin kanssa, moni eronnut oli automaattisesti sitä mieltä että ei kannata olla yhdessa pelkästään lasten takia. Yritin sitten selittää että tilanne on se että jos yhteisiä lapsia ei olisi - en viitsisi nähdä vaivaa suhteen eteen enempää. Mutta kun yhteisiä lapsia on, pisti se kuitenkin yrittämään loppuun saakka. Ja kannatti lopulta. Matkan varrella kyllä sai nähdä itsestäänkin monia rumia puolia, mutta sekin oli kasvattavaa.

 

[tsumi]

[QUOTE="jahas";23705967]Okei, lasten takia yhdessä. Hohhoijaa. Tuossa sitten yksi osatulos, joka on seurausta siitä kuningasajatuksesta. Seuraavaksi varmaankin väität, että arki sujuu teillä hienosti, eivätkä lapset huomaa mitään skismaa teidän välillään. Eivät varmaan joo, kuten itsekin sanoit, edes arkihellyyttä ette ole puoleen vuoteen harrastaneet. Siinäpä oiva kuva ja malli parisuhteesta lapsillenne. Herää nyt nainen, ette te noin voi jatkaa!! Kyllä tuosta tilanteesta kärsii teidän koko perhe, ennenkaikkea ne lapset![/QUOTE]

Olen samaa mieltä. Ratkaisuna on joko ero tai se, että kummatkin sitoutuvat parantamaan suhdetta yhdessä. Jos suhteessa ei ole mitään vakavaa vikaa, niin kyllä itsekin siinä kohta yrittäisin kaikkeni, jotta perhe saataisiin pidettyä kasassa. Yksinään ei kukaan tietystikään voi tehdä mitään, mutta yhdessä ongelmat saattavat hyvinkin olla ratkaistavissa.

Pikkulapsiperheessä usein voi tulla vaihe, jolloin tuntuu siltä, että eletään (siis kumppanit keskenään) kuin kämppikset. Mulla oli tuollainen vaihe toisen lapsemme syntymän jälkeen (olimme olleet mieheni kanssa yhdessä silloin noin 7 vuotta. En kuitenkaan antanut periksi ja oikeasti aloin nähdä mieheni lopulta samoin kuin silloin aikanaan. Vatsanpohjaan hiipi taas se tietty positiivinen "muljahduksen tunne", kun mieheni katsoi minua sellaisella tietyllä tavallaan. :heart: Mä olen onnellinen, etten antanut tuolloin periksi, meillä on nyt niiiin hyvä yhdessä taas. Lapsia on nyt kolme ja yhteisiä vuosia takana tähän mennessä reilut 14.

Tsemppiä teille, mihin ikinä sitten päädyttekin! Ratkaisu siitä, mitä teette (eroatteko vai yritättekö tosissanne parantaa parisuhdettanne) kannattaa tehdä varmaan suht nopeasti. Kuten jahas-nikki totesi, eihän tilanne tuollaisena voi jatkua.

 

[chrissy]

Minusta ajatus siitä että ero tekisi ihmisistä onnellisia tai onnellisempia, on lähtökohtaisesti jo tosi absurdi.
Tähän ajattelutapaan törmää turhan usein. "haluan erota jotta tulen onnelliseksi" "lähden etsimään uutta onnea".

Tottakai ihminen voi onnellisempi eron jälkeen kuin huonossa suhteessa. Ystäväni on HUOMATTAVASTI onnellisempi päästyään huonosta suhteesta pois. On tilaa hengittää, ei tarvitse potea pahaa oloa jatkuvasti. Hänestä huomasi sen helpotuksen mikä ero toi tullessaan. Hän nauroi, hymyili ja oli kuin tuhannen kilon taakka olisi nostettu harteilta.

Nyt löysi miehen ja meni naimisiin ja hän on kuin uusi ihminen! Ihanaa nähdä ystävä joka on onnellinen! Tässä tapauksessa voi sanoa että ero teki onnelliseksi.

 

["rimpula"]

Joo juuri näin. Mitä enemmän mies oli omissa jutuissaan, sen varmemmin minä istuin iltaisin lapsen mentyä nukkumaan koneen ääressä puhumatta mitään.

Jeps, ilmiö oli tuttu täälläkin.

Meille teki tosi hyvää parisuhdekurssi jossa keskityttiin löytämään hyvät puolet toisistamme ja samalla kertomaan toiveista ja tarpeista toiselle. Siellä ei nimenomaan saanut alkaa listaamaan huonoja ominaisuuksia ja se oli hyvä, koska niitä osattiin listata kotonakin eikä se oikein edistänyt asioita mihinkään suuntaan.

 

[vittuuntunut]

Voin tässä kertoa ihan nimimerkilläni, että meillä on ollut ihan todella paljon samankaltainen tilanne, ja kriisi. Se juonsi juurensa aika pitkälti siitä ettemme olleet tajunneet hoitaa suhdettamme lapsen syntymän jälkeen, kun se ennen sitä pysyi hyvänä hoitamattakin. Mutta pitkään oli minulla paha olo, ja useita kertoja juteltiin.

Tilanne laukesi sitten, kun mulla oli niin paha olo että ihan oikeasti halusin erota. Olin ihan varma siitä. Otin kihlasormuksenikin pois. Kerroin miltä minusta tuntuu, ja kerroin että en enää tunnista itseänikään tässä suhteessa, en mä oikeasti ole sellainen stressaantunut ja kireä motkottaja mitä olen pitkään ollut, mutta kun mulla on niin paha olla. Miehen käytös vaikutti minuun ja sitten taas toisinpäin. Olimme unohtaneet olevamme joskus rakastuneita, ja alkaneet pitää toisiamme itsestäänselvyytenä, emmekä olleet monessa asiassa enää samalla puolella, vaan vastapuolilla.

Tämä eropäätös oli meillä käännekohta. Päätimme kuitenkin jatkaa, tajusimme että jossain piilossa on ne samat tyypit joihin olemme rakastuneet. Ja usko tai älä, meillä menee nyt todella hyvin. Kumpikin pyrimme arvostamaan toisiamme, ja kohtelemaan toisen huomioon ottaen, emme sano mitään sellaista mistä emme itsekään pitäisi. Päivä päivältä rakkaus ja kiintymys jotka olivat "lepäämässä", kasvavat vain sillä että otamme toisemme huomioon kumpikin, emmekä vaan ajattele itseämme ja tiuski menemään. Olen todella toiveikas tällä hetkellä. On ollut puhetta että jos tulee vielä samankaltaista etääntymistä, menemme pariterapiaan, tai ehkä jo aiemminkin. Ehkä siellä olisi hyvä käydä jo ennen kuin mitään viilenemistä tai entiseen menemistä alkaa edes tapahtua. Mies sitä itse ehdotti.

Minusta vaikuttaa jotenkin että teillä on siinä sama tilanne kuin meillä, että rakkaus ei ole minnekään kadonnut, se on vain lomalla, se on kaikonnut pikkuhiljaa kun asiat ovat kasaantuneet. Minä uskon että te voisitte sitä vielä yrittää herätellä. Meille tosiaan auttoi se kun ihan oikeasti mietimme eroa. Huomasimme ettemme haluakaan, mutta että asioita pitää korjata.

Paljon tsemppiä teille!!:hug:

Juttusi kuulostaa kyllä aika paljon samanlaiselta, samoja ajatuksia minun pään sisällä.

Lasten takia tässä juuri haluaisin yrittää vielä, jos löytyisikin joku pieni yhteinen kipinä. Kyllä kipinä voi myös liekin saada aikaan, sen eteen pitää vain tehdä töitä. Minä jaksaisin tehdä töitä suhteen eteen jos mies tajuaa myös osallistua oikeasti. Miehelläni on tapana jättää asiat ihan viime tinkaan.
Tiedän kyllä että jos meille eron paikka tulee niin viimeistään silloin omassa päässäni hälytyskellot huutaa ja itkettää. Ollaan kuitenkin todella pitkä aika oltu yhdessä.

 

[Suzyanne]

Juttusi kuulostaa kyllä aika paljon samanlaiselta, samoja ajatuksia minun pään sisällä.

Lasten takia tässä juuri haluaisin yrittää vielä, jos löytyisikin joku pieni yhteinen kipinä. Kyllä kipinä voi myös liekin saada aikaan, sen eteen pitää vain tehdä töitä. Minä jaksaisin tehdä töitä suhteen eteen jos mies tajuaa myös osallistua oikeasti. Miehelläni on tapana jättää asiat ihan viime tinkaan.
Tiedän kyllä että jos meille eron paikka tulee niin viimeistään silloin omassa päässäni hälytyskellot huutaa ja itkettää. Ollaan kuitenkin todella pitkä aika oltu yhdessä.

Miehet ei usein tajua asioiden todellista laitaa riidoista, etäisyydestä tai siitä että nainen ilmaiseen selvästi että on paha olla. Miehet tarvitsevat suoraa puhetta. Mitä jos sanoisit määrätietoisesti että sulla on todella paha olla tässä suhteessa, ja että harkitset vakavasti eroamista. Jos miehellä on tunteita sinua kohtaan, hän ottaa asian vakavasti ja oikeasti alkaa tehdä asioita sen eteen että sinulla olisi parempi olla. Se ei auta jos vain sinä yrität skarpata, tiedän kokemuksesta. Silloin sinä yrität olla ihana, rakastava vaimo ja mies jatkaa entiseen malliin eikä mikään muutu. Jos mies alkaa muuttaa käyttäytymistään ratkaisevasti kun tajuaa että muuten ihan oikeasti menettää sinut, silloin sinäkin voit alkaa taas tuntea rakkautta miestä kohtaan, kun huomaat hänessä niitä samoja piirteitä taas, joihin aikoinasi rakastut. Ja pikku hiljaa tuon uuden kiintymyksen myötä seksuaalisuuskin voi palata mukaan kuvioihin.

Eli totaalinen pysähtyminen, tienristeys olisi mielestäni teillekin nyt paikallaan. Jos mies ei ole valmis tulemaan vastaan, voit mielestäni ihan hyvillä mielin erota, koska silloin hän ei rakasta sinua tarpeeksi, sellainen ihminen saakin mennä joka ei osaa ajatella asioita kuin omalta kantiltaan.

Puhun tosiaan kokemuksesta, koska me olemme tämän kaiken käyneet aika hiljattain läpi. Ja usko tai älä, tuon totaalisen pysähdyksen jälkeen on ollut parempi olla, ja kumpikin on alkanut nähdä toisessa niitä piirteitä joihin rakastui. Ja hellyyskin on tullut taas mukaan kuvioihin ihan luonnostaan. Sitä yhteistä aikaa vaan pitää järjestää, se on osa suhteen hoitamista, ilman sitä lapsiperheessä vanhempien parisuhde tuskin kauaa voi hyvin.

Paljon se vaatii molemmilta, mutta jos molemmat ovat valmiit puhaltamaan suhdetta uuteen liekkiin, vain taivas on rajana. Ja läpikäyty kriisi voi vain lujittaa suhdetta.

 

["vieras"]

mä en ymmärrä sitä miksi niin innokkaasti kaikki on patistamassa eroon jos suhde ei ole huipputoimiva.. toki pelkästään lasten takia yhdessä pysyminen on ehkä huono peruste (eikä lastenkaan kannalta välttämättä paras), mutta kyllä sitä suhdetta kannattaa koittaa hoitaa eikä suinpäin rynnätä eroamaan kun mutkia tulee matkaan (edes vaikka olisi asiaa pidempään harkinnut)! Uskaltaisin väittää että lähes kaikisa parisuhteissa on vaiheita (varsinkin kun lapset on pieniä), jolloin toisesta huolen pitäminen ja läheisyys saattaa unohtua. Tuntuu myös kummalta että tunteet, joita kuitenkin joskus on miestä kohtaan on ollut, katoaisi kuin tuhka tuuleen.. ehkä ne on vaan jääneet arjen ja velvollisuuksien varjoon?

Menkää ap vaikka jollekin parisuhdekurssille niin saatte niitä ongelmia avattua ja puitua yhdessä, jos tuntuu ettei asia edisty omin avuin! Me käytiin yksi kurssi miehen kanssa, vaikkei mitään suurempia ongelmia edes ollut. Saatiin kuitenkin juteltua asioista, joita tuskin olisi muuten tullut edes otettua esiin.. saatiin myös mahdollisuus "tutustua" toisiimme uudelleen, kun keskustelu pyöri muissakin kuin arkisissa asioissa. Varsinkin jos mies on hiljainen eikä tunnu tekevään aloitetta suuntaan tai toiseen niin jutteluun saan hyvin kimmoketta kun se on selkeästi ohjelmassa.