Nyt REHELLISESTI: Mitä on arki kahden pienen kanssa?

["Mansikka"]

Joku tuolla sanoi että asenne vaikuttaa siihen onko hankalaa vai ei. Olen samaa mieltä, vaikka mulla ei olekaan kuin yksi 1,5-vuotias.

Mun mielipiteeni perustuu empiiriseen tutkimustietoon tuolla puistoissa, kerhoissa ja kavereiden luona. Karkeasti sanottuna ja melkoisen kärjistetysti on äitejä (ja isiä, mutta enemmän äitejä), jotka ovat ns. kyrpä ottassa koko aika; sille 2v esikoiselle huudetaan, tiuskitaan, uhkaillaan samalla kun koitetaan veivata vaunuja joissa vauva kiljuu. Sitten on äitejä joilla kuulostaa olevan lehmän hermot ja asenne sellainen että homma hoituu vaikka itse joutuukin vähän enemmän persettään liikuttamaan.

Esimerkki elävästä elämästä: "Pekka, älä mene siihen kiipeilytelineeseen kun äiti ei voi tulla sinne (äiti istuu penkillä ja hytkyttää vaunuja" Pekka kuitenkin haluaisi kiipeilla ja äitillä menee pälli heti "Pekka nyt pois sieltä et saa mennä kun äiti kieltää nyt me Pekka lähdetään kun et tottele äiti ei kyllä enää koskaan lähde sun kanssa puistoon jne" ja äiti tempaisee itsensä ja vaunut ja menee hakemaan kiukkuavan pojan kiipeilytelineeltä. No sitten esimerkki tuosta toisesta äidistä; "Pekka, odota äiti ottaa vaunut mukaan ja tulee sinne telineen luo." Ja äiti menee varmistamaan ettei esikoinen putoa. Ja kaikki ovat hyväntuulisia.

Tämä pitkä sepustus sen takia, että itse olen todellakin ihmetellyt miksi ihmeessa jotkut haluavat ne lapset noin peräjälkeen, jos ei oikeasti pää kestä? Ei meinaan ole mitää yksittäisiä huonoja päiviä nuo vaan joka ainoa kerta kun näkee niin samat äidit on helisemässä. Joskus ne muutkin, totta kai, mutta ero on kuitenkin selvä.

Viestistäsi saa sen käsityksen, että jos joku sanoo, että kahden pienen kanssa on rankkaa, on hän automaattisesti tuommoinen lapsilleen tiuskiva pyllyyn ammuttu karhu.

Minulla on ollut äärimmäisen rankkaa, mutta en minä nyt kuitenkaan noin käyttäydy. Eikä se asennekaan aina kauheasti vaikuta. Huumorilla on yritetty usein mennä, mutta aina sekään ei auta.

Anyways... olen myös törmännyt kuvailemiisi otuksiin puistoissa, mutta niissä on selvästi jotain muutakin vikaa, kun että olis rankkaa ja asenne vinksallaan.

 

[lissukka.]

No ei ainakaan niin raskasta etteikö voisi kolmannen tehdä samaan syssyyn =D

 

[kyllä]

se oli todella helppoa, kun siihen oli asennoitunut. Se hetki, kun ne on oikeasti pieniä, on ihan ohikiitävä hetki elämässä. Nyt molemmat leikki-ikäisiä, olen edelleen kotona ja arki on pääosin luksusta. Leikkivät paljon yhdessä ja aina on kaveri vieressä. Jos mun pitäs nyt aloittaa vaipparalli, niin paljon raskaampaa olis. Meidän muksut on tehty ja saadaan keskittyä niiden kanssa jo muihin kuin vauva-asioihin.

 

[Lispetti]

Monet ystävistäni ovat tehneet kaksi lasta ns. putkeen, ja ovat selittäneet, että kun kaikki on sitten niin paljon helpompaa, kun on kaksi, eikä tarvitse itse sitä yhtä koko ajan leikittää. Se ei kyllä mun silmin ole niiiin helpolta näyttänyt, mitä ovat antaneet ymmärtää, siinähän on kuitenkin se yksi leikitettävä ainakin vuoden, plus vauva, ja kahdessa pienessä on paljon työtä.

Eli, miten toisen lapsen syntymä on muuttanut teidän arkea? jääkö itselle enää yhtään omaa aikaa?

Meillä on yksi lapsi, ja nautin kovasti kun hänen kanssaan touhuillaan, saa vielä hetki vierähätää ennen kuin hänelle ruvetaan sisarusta yrittämään

Aika kultaa muistot?
Arki sujui todella hyvin kun oli rutiinit. Ystävistä ja heidän lapsista oli seuraa. Kerhoissa oli kiva käydä.
Oli raskaita päiviä myös, mutta en niitä edes muista sen kummemin enää.

Ikäeroa lapsilla on pikkasen reilu vuos. On erottamattomat. Toistensa puolia pitää ja kyllä äidin sydän sulaa kun katselee niitä viipettelemässä tuolla ulkona, välillä jopa käsikädessä Riitoja tietysti on ollut, mustasukkaisuutta ja kilpailua mutta se on elämää. Säännöt ja johdonmukaisuus jeesaa kummasti

 

[Anatolia]

Arki juuri 2 v täyttäneen & pienen vauvan kanssa oli mukavaa. Joskus väsyttävää (molemmilla lapsilla korvatulehduskierre, mulla useita korkean kuumeen nostattaneita rintatulehduksia, mies kävi kotona vain nukkumassa jos sitäkään ehti tehdä) mutta hyvin pärjättiin ja useimmiten myös nautittiin.

Nyt on kokemusta myös pidemmästä ikäerosta. Aikaisemmat kaksi pientä on nyt kaksi isoa; koulussa ja eskarissa. Ja miniherra 3 kk on perheen keskipiste, itseoikeutettu hallitsija, Hänen Kuninkaallinen Pienuutensa :heart:. Juuri tänä aamuna aamupalaa laittaessani totesin, että olen nauttinut joka ikisestä hetkestä tämän vauvan kanssa. Myös niistä hetkistä, kun väsyttäisi ihan sikana, ja toinen ähisee ja tuhisee ja porsastelee vieressä tissiä haluten tai ilmoittaen että on aamu ja aika nousta. Siitä, nautinko noista hetkistä ihan yhtä paljon kun keskimmäinen oli vauva, en ole varma. Mutta siitä olen varma, että arki oli silloinkin pääasiassa kivaa, ja hyvin sujuvaa. Muistan olleeni väsyneempi mitä nyt, mutten mitenkään yliväsynyt silloinkaan.

Keskimmäisen vauva-ajoista kaipaan leikkipuisto- ja perhekerhokäyntejä sekä sitä, että kello ei koskaan herättänyt aamuisin. Nyt kello herättää joka aamu (ellei vauva ole ehtinyt ekana), puistoissa ei tule käytyä kuin tosi harvoin (isommat ulkoilevat yksin/keskenään/kamujen kanssa), eikä vauvan kanssa ole oikein järkeä perhekerhoonkaan mennä kun ei ole taaperoa jonka siivellä sinne pääsisi. Siinäkin suhteessa pienehkö ikäero oli kätevä.