Nyt ymmärrän miksi monet jää väkivaltaiseen suhteeseen.

[ap.]

Minä en usko hetkeäkään, en sadasosasekuntiakaan, että täällä nämä, jotka meuhkaavat: Mä lähtisin heti! oikeasti tekisivät sen tosipaikan tullen.

Jos teillä on kaikinpuolin täydellinen suhde, lapsia, koti ja rakkautta. Teillä on mies, joka ei ole esim. koskaan käyttänyt alkoholia. Sitten tapahtuu jotakin, joka saa miehen juomaan. Ja seuraavaksi paljastuisikin, että mies on humalassa väkivaltainen.

Kyllä aivan satavarmasti te paasaajat yrittäisitte parantaa tilannetta sen ekan lyönnin jälkeen. Tyrkyttäisitte terapiaa ym, ja antaisitte katuvalle miehelle anteeksi. Kukaan ihminen ei jätä koko elämäänsä taakse yhtäkkiä, yhdestä lyönnistä. Turha tulla väittämään, että mä kyllä jättäisin. Ihmisluonne ei vaan toimi niin, että totuttu hyvä ja yltäkylläisyys hylätään noin vain ja astutaan suureen tuntemattomaan yksin.

En väitä, että te lopulta jäisitte suhteeseen. Kun vihdoin huomaatte voimattomuutenne ja sen, että entisiä hyviä aikoja ei todellakaan enää ole, niin silloin voi antaa periksi. Mutta että yksi lyönti ja bye bye, ehei, en usko.

Nimenomaan! Ja se ihana ihminen muuttuu vähitellen. Ei yhtäkkiä, vaan pikkuhiljaa. Minä en aiemmin huomannut tilanteen vakavuutta. Ihmettelin vaan miksi lapsuudenmuistot tuli niin elävästi mieleen. Nyt jälkeenpäin vasta tajuan.

 

["öööö"]

Nimenomaan! Ja se ihana ihminen muuttuu vähitellen. Ei yhtäkkiä, vaan pikkuhiljaa. Minä en aiemmin huomannut tilanteen vakavuutta. Ihmettelin vaan miksi lapsuudenmuistot tuli niin elävästi mieleen. Nyt jälkeenpäin vasta tajuan.

Et huomannut tilanteen vakavuutta jos sua hakataan ja uhataan tappaa...?
Ehkä sä et vaan halunnu huomata tosiasioita.
Sitäpaitsi kirjoitit, että et ois vieläkään lähtenyt ellei sua ois uhattu lastensuojelulla.
Mut hyvä jos lapses on nyt turvassa.

 

[ap.]

Ymmärrän ne syyt miksi jäädään, vaikka en sitä jäämistä hyväksy.

Fyysisen väkivallan lisänä on henkinen väkivalta, joten sitä tuntee itsensä melko arvottomaksi ja uskoo tavallaan ansainneensa lyönnit. "Jos et olisi tehnyt niin ja näin, niin en olisi lyönyt." "Ite aloit aukomaan päätäsi". Lopulta luulee, että oma käytös on se, josta väkivalta johtuu ja yrittää lopettaa väkivallan omaa käytöstään korjaamalla. Luulee, että väkivalta suhteessa johtuu minusta ja että minun on se mahdollista lopettaa olemalla parempi kumppani. Sairastahan se on, mutta siinä tilanteessa kaikki on jotenkin vääristynyttä, eikä sieltä sairaasta kuplasta näe ulos.

Mullekin sanottiin pienenä että kaikki on mun syytä ja että mä oon ansainnut rangaistukset.

 

["öööö"]

Mullekin sanottiin pienenä että kaikki on mun syytä ja että mä oon ansainnut rangaistukset.

Niin mullekin, mutta jotenkin vaan sisimmässäni tiesin että se mitä meillä kotona tapahtu oli väärin...
Mut joo, toisia voi varmaan helpommin manipuloida tai heillä on jotenkin heikompi minuus.

 

[yyh]

[QUOTE="öööö";24912870]Et huomannut tilanteen vakavuutta jos sua hakataan ja uhataan tappaa...?
Ehkä sä et vaan halunnu huomata tosiasioita.
Sitäpaitsi kirjoitit, että et ois vieläkään lähtenyt ellei sua ois uhattu lastensuojelulla.
Mut hyvä jos lapses on nyt turvassa.[/QUOTE]

Peesi. Ap ei nt oikein taida vieläkään tajuta tuosta suhteesta sitä totuutta. Lupaathan kuitenkin ettet mene takaisin vaikka mies lupais sulle kuun taivaalta?

 

[ggg]

siis hullu akka hakataan kerta toisensa jälkeen, ja tyhmä ämmä silti päättää tehdä lapsen, ikuisen siteen hulluun ukkoonsa??

kuinka vitun tyhmä voi nainen olla?

turha leikkiä jotain helvetin uhria, kun itse on itsensä sinne lyötäväksi jättänyt, ja vauvan vääntänyt.

mites ap kuvittelet lapsen tapaamiset hoituvan sen ukon kanssa? eikö ole kiva tunne, jättää lapsi väkivaltaiselle isälle viikonlopuksi?
oisko kannattanu tehdä se lapsi terveeseen suhteeseen, eikä kuvitella olevansa niin vitun täydellinen ja ihmeellinen, että saa miehen muuttumaan?

 

[Jellybeany]

Mullekin sanottiin pienenä että kaikki on mun syytä ja että mä oon ansainnut rangaistukset.

Niin myös minulle. Voisin silti väittää, että henkinen väkivalta (haukkuminen, nöyryyttäminen ja mitätöinti) tuntui pahemmalta kuin yksikään lyönti. Itse ainakin uskoin, että se kuuluu asiaan. Pahoja lapsia saa lyödä ja haukkua.

 

[ap.]

[QUOTE="öööö";24912928]Niin mullekin, mutta jotenkin vaan sisimmässäni tiesin että se mitä meillä kotona tapahtu oli väärin...
Mut joo, toisia voi varmaan helpommin manipuloida tai heillä on jotenkin heikompi minuus.[/QUOTE]

No sä olet sitten mua fiksumpi ja vahvempi.

 

[Anatolia]

[QUOTE="miina";24912505]ööh.. väkivallan uhri on yleensä henkisesti sairas..kenties ei uusi tieto sulle jos olet tunneilla ollu.
Sinuna menisin käymään harjoittelussa ensi-ja turvakodilla, suosittelen!!

Elämässä on paljon asioita joita emme voi TERVEENÄ ihmisenä käsittää,mutta kovan henkisen paineen alla psyyke kärsii, ja mielenterveys horjuu.Siksi me näitä kouluja ja harjoitttelua käymme että sote henk.kunta oppisi ymmärtämään ja hoitamaan näitä ihmisiä.
[/QUOTE]
Kyllä minä sen tiedän että tuollaisessa suhteessa elävä ihminen on sairas itsekin - mutta kun joku tuossa totesi että (vain) se väkivallan tekijä on sairas. Mutta missä vaiheessa perheväkivallan uhri sairastuu? Ajan myötä, uskoisin. Siksi se varhainen asiaan puuttuminen onkin tärkeää.

Ensi- ja turvakodilla harjoittelun suorittaminen ei mitenkään sovi mun koulutukseeni, enkä vapaa-aikaanikaan ajatellut sellaiseen uhrata. Lähipiirissä on kyllä entisiä ja nykyisiä perheväkivallan uhreja, joiden tukena olen ollut tai olen yhä. Yhden tukena olin erityisesti. Mutta kun hän kerta toisensa jälkeen söi sanansa, teki mun tekemäni työn turhaksi (olen mm. soittanut useita puheluita, käyttänyt lääkärissä, hankkinut asunnon, jne) ja palasi miehen luo - miehen, joka ei ole edes anellut tulemaan takaisin, vaan nautti vapaudestaan, ja nainen vei lapset itkemään miehen työpaikalle ja painosti miehen palaamaan takaisin - niin otin etäisyyttä. En mä vittu jaksa. Eikä mun kuulu jaksaa - se, että minusta tulee lääketieteellisen kuvantamisen ammattilainen, ei todellakaan velvoita mua olemaan mikään sosiaalityöntekijä tai likasanko jonne saa pahan olonsa oksentaa aina kun siltä tuntuu. Mikä minä olen kieltämään, jos toinen haluaa jatkossakin ottaa turpiinsa. Mutta ls-ilmoituksen tein, sen koin velvollisuudekseni kun lapsiperheessä on väkivaltaa.

Eroaminen ei ole helppoa, ja voi tuntua tosi pahalta erota siitä "muuten hyvästä miehestä", mutta kuka väitti elämän ja aikuisuuden olevan aina kivaa, reilua ja helppoa?

Ei siitäkään mitään sankarittaren viittaa ja kruunua saa, että ah niin empaattisena ymmärtää ja rakastaa sitä väkivaltaista miestään, eikä siksi lähde ajoissa. Kun se on muuten niin hyvä (paskat, ei se ole mitenkään hyvä jos hakkaa). Sitten jossain vaiheessa lähteminen voikin olla jo liian myöhäistä. Siinä pilaa oman elämänsä, mikä sinänsä on mulle ihan ok, aikuinen ihminen saa minusta päättää kuinka elää...mutta kun siinä pilataan lastenkin elämä niin se on väärin.

Ja sitten vielä se että aina näissä ketjuissa mussutetaan että 'te ette voi tietää, te ette oo eläneet väkivaltaisen miehen kanssa', jne. Mistäpä te tiedätte mitä kukin tietää, ja mistä tiedätte että me emme lähteneet heti ekasta väkivallan teosta tai sellaisen uhasta? Saako vain vuosikausia pataansa ottanut nainen olla jotain mieltä perheväkivallasta? Eikö sellaisella, joka ei ole ottanut vuosia pataansa, saa ja voi olla asiaan liittyviä varteenotettavia mielipiteitä?

 

[mietintää]

Tää juttu ja siihen kirjoitetut vastaukset suoraan sanottuna pelottavat minua. Pelottavat siksi, että ilmeisestikin ei ole olemassa mitään keinoa, jolla voisi välttyä väkivaltaiselta suhteelta. Ja että ihmisestä tulee automaattisesti manipuloitavissa oleva "uhri" jonka itsetunto voidaan lyödä maahan, ja joka antaa kohdella itseään miten huonosti tahansa. Siis että itse et pysty tekemään asioille mitään, et lähtemään suhteesta heti kun miehen väkivaltaisuus alkaa ilmetä, etkä mitään muutakaan.

 

[ggg]

Tää juttu ja siihen kirjoitetut vastaukset suoraan sanottuna pelottavat minua. Pelottavat siksi, että ilmeisestikin ei ole olemassa mitään keinoa, jolla voisi välttyä väkivaltaiselta suhteelta. Ja että ihmisestä tulee automaattisesti manipuloitavissa oleva "uhri" jonka itsetunto voidaan lyödä maahan, ja joka antaa kohdella itseään miten huonosti tahansa. Siis että itse et pysty tekemään asioille mitään, et lähtemään suhteesta heti kun miehen väkivaltaisuus alkaa ilmetä, etkä mitään muutakaan.

ei. kyllä se vaatii naisesta ihan tietynlaista typeryyttä, alhaista älykkyysosamäärää sekä marttyyriprinsessan luonnetta. sekä typeriä haihatteluja, miten juuri hän pystyy "parantamaan" miehen ja kaikki on ihqua ja upeeta elämän loppuun asti.

kaikkien näiden naisten kruunaamaton kuningatar typeryydessä on se, joka tekee lapsia tämän väkivaltaisen miehen kanssa.

naisten alinta kastia.

 

["Sirkkeli"]

Aika pitkälti olen samaa mieltä ggg:n kanssa. Kyllä muijan täytyy olla helevetin tyhmä, jos saa toistuvasti turpaansa, ja ajattelee vielä sen jälkeen miehen muuttuvan ja perustaa perheen tämän kanssa. No, sitä saa mitä tilaa. Harmi vaan, että se viaton lapsiparka kärsii, ei ole tuommoisia vanhempia tilannut.

 

["öööö"]

Sen verran vielä, että itsekin tapailin jonkun aikaa väkivaltaista miestä. Ja kyllä mun täytyy sanoa, että semmoinen tilanne, jossa sä oikeesti pelkäät tulevas pahoinpidellyksi/tapetuksi niin mulle se ainakin oli sen verran paha tilanne, että siinä on syytä lähtee lätkimään.
Niin hirvee on se tilanne, kun et tiiä miten sun käy ja oot ihan toisen armoilla.
Että kyllä pitäis siinä vaiheessa lamppu syttyä.

 

["vieras"]

Minusta tavallaan juuri ap:n äidin kaltaiset asenteet "Mene kotiin, se on sun paikka" ovat yksi syy siihen, että väkivaltaisiin suhteisiin jäädään. Oma mummonikin (melkeinpä 90-vuotias ihminen) on niitä, jotka ajattelevat, että naisen tehtävä on kestää mieheltänsä ihan mitä tahansa ja silti rakastaa ja olla tälle niin hyvä, kuin vain pystyy. Sehän on ollut sen ajan henki silloin, kun mummoni on ollut nuori, että sikäli tajuan mummon ajatusmaailman. Itse en vaan tuollaiseen pystyisi.

Sitten on myös se ajatus siitä, että toinen muuttuu. Itse elin suhteessa, jossa koin henkistä väkivaltaa joka sattui melkein pahemmin kuin fyysinen (sitäkin aiemmin koin ollessani suhteessa erään toisen miehen kanssa) mutta koska mies pyyteli aina kaikkea anteeksi ja lupasi muuttua, jaksoin elätellä muutoksesta toivoa. Lopulta tulin raskaaksi ja havaitsin, ettei miehen käytös muutu mihinkään ja lähdin pois. Itsetuntoni oli tuolloin jonkinasteisesti nujerrettu, mutta pystyin vielä nousemaan ja saamaan terveen itsetunnon.

Jotkut väkivaltaisessa suhteessa olevat kuuluvat myös niihin, joiden mielestä hakkaaminen on sama kuin rakkaudenosoitus. Kuulostaa hullulta, mutta niin se vain on. Itse tiedän useampiakin tällaisia ihmisiä; nämä hakatut osapuolet ovat suurimmaksi osaksi naisia ja hakkaajat heidän miehiään. Molempia kuitenkin yhdistää ajatus siitä, että pahoinpitely on rakkaudenosoitus. Että nainen tietää olevansa rakastettu, kun saa turpatällin.

Joitakin pois lähtemästä estää kaiketi pelon ja rakkauden sekoitus. Hakkaavaa puolisoa kaikesta huolimatta rakastetaan jollakin tavoin, vaikka tiedetäänkin, ettei hänen toimintansa ole oikein, ja että jossain muualla voisi elää parempaakin elämää. Tähän liittyy ehkä myös juuri se ajatus muuttumisesta; halutaan uskoa ja yrittää viimeiseen asti - joskus jopa todellakin siihen viimeiseen. Samalla puolisoa pelätään; ehkä tämä on uhkaillut tekevänsä kumppanilleen jotain pahempaa - tai hänen läheisilleen - niin, ettei hakattu osapuoli sitten tosiaan uskalla tai saa aikaiseksi lähteä pois.

 

["Jonna"]

[QUOTE="vieras";24913854]Minusta tavallaan juuri ap:n äidin kaltaiset asenteet "Mene kotiin, se on sun paikka" ovat yksi syy siihen, että väkivaltaisiin suhteisiin jäädään. Oma mummonikin (melkeinpä 90-vuotias ihminen) on niitä, jotka ajattelevat, että naisen tehtävä on kestää mieheltänsä ihan mitä tahansa ja silti rakastaa ja olla tälle niin hyvä, kuin vain pystyy. Sehän on ollut sen ajan henki silloin, kun mummoni on ollut nuori, että sikäli tajuan mummon ajatusmaailman. Itse en vaan tuollaiseen pystyisi.

Sitten on myös se ajatus siitä, että toinen muuttuu. Itse elin suhteessa, jossa koin henkistä väkivaltaa joka sattui melkein pahemmin kuin fyysinen (sitäkin aiemmin koin ollessani suhteessa erään toisen miehen kanssa) mutta koska mies pyyteli aina kaikkea anteeksi ja lupasi muuttua, jaksoin elätellä muutoksesta toivoa. Lopulta tulin raskaaksi ja havaitsin, ettei miehen käytös muutu mihinkään ja lähdin pois. Itsetuntoni oli tuolloin jonkinasteisesti nujerrettu, mutta pystyin vielä nousemaan ja saamaan terveen itsetunnon.

Jotkut väkivaltaisessa suhteessa olevat kuuluvat myös niihin, joiden mielestä hakkaaminen on sama kuin rakkaudenosoitus. Kuulostaa hullulta, mutta niin se vain on. Itse tiedän useampiakin tällaisia ihmisiä; nämä hakatut osapuolet ovat suurimmaksi osaksi naisia ja hakkaajat heidän miehiään. Molempia kuitenkin yhdistää ajatus siitä, että pahoinpitely on rakkaudenosoitus. Että nainen tietää olevansa rakastettu, kun saa turpatällin.

Joitakin pois lähtemästä estää kaiketi pelon ja rakkauden sekoitus. Hakkaavaa puolisoa kaikesta huolimatta rakastetaan jollakin tavoin, vaikka tiedetäänkin, ettei hänen toimintansa ole oikein, ja että jossain muualla voisi elää parempaakin elämää. Tähän liittyy ehkä myös juuri se ajatus muuttumisesta; halutaan uskoa ja yrittää viimeiseen asti - joskus jopa todellakin siihen viimeiseen. Samalla puolisoa pelätään; ehkä tämä on uhkaillut tekevänsä kumppanilleen jotain pahempaa - tai hänen läheisilleen - niin, ettei hakattu osapuoli sitten tosiaan uskalla tai saa aikaiseksi lähteä pois.[/QUOTE]


Aika samaa mieltä. Mutta ap:n äitihän on ymmärtääkseni myös parisuhdeväkivallan uhri, joten hänen kehoituksensa mennä takaisin miehen luo on siitä johtuva. Mikä mun mielestä on uskomatonta, luulisi tyttärelleen haluavan parempaa kuin itselleeb ja väkivallatonta elämää! Ja sitten, eihän väkivaltainen ihminen rakasta, eikä siihen jäävä. Uhri uskottelee, että toinen rakastaa. Kysehän on riippuvuudesta, uhri on läheisriippuvainen ja hakkaaja on riippuvainen uhristaan joka antaa mahtavan vallan ja kontrollin tunteen.

Voimia ap:lle! Surullista tässä on se, että et itse ymmärtänyt lapsen parasta, vaan lähdit koska sinut "pakotettiin" siihen...

 

[edellinen Jonna jatkaa]

Niin siis uhri uskottelee itselleen, että hakkaaja rakastaa häntä vaikka hakkaa.

 

["eee"]

Mutta ap, jäithän sinä. Yhdeksäksi vuodeksi.

 

["vieras"]

Mä en ymmärrä sitä kun näistä tapauksista puhuttaessa sanotaan aina, että se on niin hankala lähteä kun se puoliso on pikkuhiljaa saanut itsetunno murrettua henkisellä väkivallalla. Niin, miksi ei lähdetty jo silloin kun se henkinen väkivalta alkoi? Miksi odottaa edes siihen ensimmäiseen lyöntiin asti? Kyllä pitäisi hälytyskellojen soida jo siinä vaiheessa kun mies huorittelee tai on sairaaloisen mustasukkainen tai eristää naisen omista ystävistä ja sukulaisista.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";24913854]Minusta tavallaan juuri ap:n äidin kaltaiset asenteet "Mene kotiin, se on sun paikka" ovat yksi syy siihen, että väkivaltaisiin suhteisiin jäädään. Oma mummonikin (melkeinpä 90-vuotias ihminen) on niitä, jotka ajattelevat, että naisen tehtävä on kestää mieheltänsä ihan mitä tahansa ja silti rakastaa ja olla tälle niin hyvä, kuin vain pystyy. Sehän on ollut sen ajan henki silloin, kun mummoni on ollut nuori, että sikäli tajuan mummon ajatusmaailman. Itse en vaan tuollaiseen pystyisi.

Sitten on myös se ajatus siitä, että toinen muuttuu. Itse elin suhteessa, jossa koin henkistä väkivaltaa joka sattui melkein pahemmin kuin fyysinen (sitäkin aiemmin koin ollessani suhteessa erään toisen miehen kanssa) mutta koska mies pyyteli aina kaikkea anteeksi ja lupasi muuttua, jaksoin elätellä muutoksesta toivoa. Lopulta tulin raskaaksi ja havaitsin, ettei miehen käytös muutu mihinkään ja lähdin pois. Itsetuntoni oli tuolloin jonkinasteisesti nujerrettu, mutta pystyin vielä nousemaan ja saamaan terveen itsetunnon.

Jotkut väkivaltaisessa suhteessa olevat kuuluvat myös niihin, joiden mielestä hakkaaminen on sama kuin rakkaudenosoitus. Kuulostaa hullulta, mutta niin se vain on. Itse tiedän useampiakin tällaisia ihmisiä; nämä hakatut osapuolet ovat suurimmaksi osaksi naisia ja hakkaajat heidän miehiään. Molempia kuitenkin yhdistää ajatus siitä, että pahoinpitely on rakkaudenosoitus. Että nainen tietää olevansa rakastettu, kun saa turpatällin.

Joitakin pois lähtemästä estää kaiketi pelon ja rakkauden sekoitus. Hakkaavaa puolisoa kaikesta huolimatta rakastetaan jollakin tavoin, vaikka tiedetäänkin, ettei hänen toimintansa ole oikein, ja että jossain muualla voisi elää parempaakin elämää. Tähän liittyy ehkä myös juuri se ajatus muuttumisesta; halutaan uskoa ja yrittää viimeiseen asti - joskus jopa todellakin siihen viimeiseen. Samalla puolisoa pelätään; ehkä tämä on uhkaillut tekevänsä kumppanilleen jotain pahempaa - tai hänen läheisilleen - niin, ettei hakattu osapuoli sitten tosiaan uskalla tai saa aikaiseksi lähteä pois.[/QUOTE]

Viisasta puhetta!

 

[EJK]

Minä en edelleenkään ymmärrä, mikä osa naisen aivoissa sallii miehen kohdella häntä kaltoin ja laittaa palaamaan kerta toisensa jälkeen väkivaltaisen miehen luo. Mikä on se juttu, joka ei laita naista lähtemään heti kun ensimmäinen lyönti osuu; mikä vaientaa järjen äänen. Miksi nainen antaa lyödä itseään.

Yksi syy on varmasti se ihanan ihanan honeymoon, joka tulee aina katumuksen ja anteeksiannon jälkeen. Silloin luvataan kuut taivaalta ja vannotaan rakkautta ilman hakkautta. Toinen syy on läheisriippuvuus. Ei ole helppo irroittautua ihmisestä johon on voimakas riippuvuussuhde. Kolmas on rakkaus. Kukaan ei rakasta julmia tekoja, mutta he rakastavat ihmistä niiden tekojen takana. Sitä on varmasti vaikea ymmärtää meidän sellaisten, joiden ei onneksemme ole tarvinut väkivaltaisesta parisuhteessa elää ja siitä irrottautua. Neljäs syy on ihan käytännön ja taloudelliset syyt. Ja näitä syitä on ihan yhtä monta kuin pariakin.

 

[njgsg]

Miten aina löytyykin näitä naisia jotka väkisin haluaa levittää hullujen miesten väkivaltaisia geenejä, ts. tehdä tarkoituksella miehelle lapsia vaikka mies on jo ollut vuosia väkivaltainen!

 

[Jellybeany]

'

 

[ap.]

Tulin pyytämään anteeksi tätä juttua. Liioittelin aika paljon asioita. Tultiin takaisin kotiin.