Olen herännyt huomaamaan, että kukaan ei ole kiinnostunut MINUSTA ja mitä minulle kuuluu...

[Öäöäöä]

Olen niin väsynyt nykyään, uniongelmia ja masennustakin varmaan. Ja kyllä, mietin, että pitää lähtä juttelemaan lääkärille. En tiedä johtuuko tästä vaiko mistä, mutta viime aikoina olen "herännyt" siihen, että ketään ei kiinnosta miten voin.

Miehelle jos sanon, että väsyttää, niin hän välittömästi tokaisee, että no niin väsyttää häntäkin. Tai jos jostain koitan puhua, siis ihan valittaa ongelmastani, niin hän panee aina paremmaksi ja mitätöi tunteeni.

Äitini soittaa valituspuheluja miten hänellä on raskasta. Koitan kuunnella ja olla kiinnostunut. Hän vain on niin älyttömän energiasyöppö, että kauan en jaksa. Hän ei ikinä koskaan kysy mitä minulle kuuluu. Kerran sanoin, että väsyn koulun (harjoittelut, tehtävät, tentit) ja lasten hoidon alle ja verenpaine on koholla ja pyörryttää. Hän vain tokaisi, että mikä sulla nyt muka on, ylipainostasi se vain johtuu, laihduttaisit! Enpä ole sitten sen jälkeen taas valitellut väsymystäni hänelle...

Miehelle ei voi sanoa mitään koulun väsyttävyydestä (ja huom, todellakin pidän alasta, jolle opiskelen, mutta välillä sitä vain ei sina jaksa), niin hän heti tokaisee, että no väsyttää häntäkin omat työt. No varmasti väsyttääkin, mutta olisiko liikaa olla hetken aikaa kiinnostunut minun jaksamisestani? Jutellaan sitten hänenkin. Niin kuin ollaankin juteltu. Mutta minä en saa väsyä.

Yhden ystävänikin olen näköjään tässä menettänyt... En oikein ymmärrä mitä tapahtui. Heidän perheensä lähti pariksi vuodeksi ulkomaille miehen työkomennuksen vuoksi. Oltiin niin hyviä ystäviä, mutta nyt hän ei näköjään halua olla yhteydessä. Olen lähettänyt viestin fb:ssa, kommentoinut hänen päivityksiinsä, laittanut tekstarin - ei vastausta. Joidenkin muiden ystäviensä kanssa hän näkyy pitävän yhteyttä. Ilmeisesti hän ei sitten pitänytkään minusta? Vai mitä tässä nyt ajattelisi?! Olen tosi arka nostamaan "kissaa pöydälle" kun hänellä on aina ennenkin ollut tyyli, että saattaa esim. vastata tekstariin parin päivän päästä jo nyt vastaa ollenkaan. Ihan kaikille ystäville siis, ei vain minulle.

Kaiken tämän vuodatuksen tarkoituksena on siis sanoa, että minulla ei ole ketään kelle voisin puhua. Ei ketään, ketä kiinnostaisi. Tuntuu tosi pahalta Kiitos jos jaksoit lukea...

 

["vieras"]

Onko joku ongelma?

 

[mamanas]

Hei, musta tuntuu kans joskus että olen ihan yksin ajatuksieni ja tunteiden kanssa. Miehelleni toki koitan parhaani mukaan avautua, mutta jotkut aiheet vaan on sellaisia että haluais puhua jollekin muulle. Mulla on pari kaveria tällä paikkakunnalla, ja niitäkin näön aika harvoin. Paras ystävä asuu yli 300km päässä

En haluais vaikuttaa nyt mitenkään ilkeältä, mutta paljonko sulla sitten on sitä ylipainoa? Ihan tosi, se laihdutus saattais auttaa. Ylipainohan aiheuttaa väsymystä..

 

["vieras"]

En saa siltikään mitään irti tästä jutusta. Selittäkää

 

["Aloittaja"]

Hei, musta tuntuu kans joskus että olen ihan yksin ajatuksieni ja tunteiden kanssa. Miehelleni toki koitan parhaani mukaan avautua, mutta jotkut aiheet vaan on sellaisia että haluais puhua jollekin muulle. Mulla on pari kaveria tällä paikkakunnalla, ja niitäkin näön aika harvoin. Paras ystävä asuu yli 300km päässä

En haluais vaikuttaa nyt mitenkään ilkeältä, mutta paljonko sulla sitten on sitä ylipainoa? Ihan tosi, se laihdutus saattais auttaa. Ylipainohan aiheuttaa väsymystä..

Paino 78 ja pituus 166. Onhan tuota ylipainoa, mutta samoissa lukemissa on menty vuosia eikä mulla ennen tällaista väsymystä ole ollut. Vitamiinejakin koitan syödä. Tuntuu vain, että on tullut jokin väsähtäminen, josta haluaisi jonkun kanssa jutella. Mutta kukaan ei halua kuunnella. Ei ole KETÄÄN. Joitain ystäviä on, joiden kanssa käydään elokuvissa jne, mutta en vaan pysty heille avautumaan.

Harmi, että sinullakin on tuollainen tilanne Pystytkö puhelimessa juttelemaan parhaan ystäväsi kanssa?

 

["Aloittaja"]

[QUOTE="vieras";27794637]En saa siltikään mitään irti tästä jutusta. Selittäkää [/QUOTE]

En kyllä tiedä miten sinulle tämän paremmin selittäisin En osaa pukea ajatuksiani ehkä sanoiksi kovin hyvin? Siis ongelma on, että minulla ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin jutella syvällisesti ja joka olisi kiinnostunut myös siitä mitä minulle kuuluu.

 

["kukkis"]

Minua kanssa välillä masentaa se, että minä olen meidän perheessä se, jonka täytyy aina jaksaa. Jos joskus olen väsynyt taloushuolista, lastenhoidosta ja työssäkäynnistä ja sanon sen ääneen niin mies ilmoittaa heti että on viime ajat ollut ihan burn-outissa eli on ihan loppu henkisesti ja fyysisesti. Niin käy ihan joka kerta ja se on raivostuttavaa! Noissa tilanteissa mies on näyttänyt minun silmissäni ihan normaalilta ja hänellä on ollut hyvin aikaa nukkua (mies menee töihin vasta klo 9 tai 10, minä klo 7 tai 8 ja minä olen aina se, joka herää lapsen kanssa öisin ja viikonloppuaamuisin, mies nukkuu monesti klo 11 tai 12 asti), mutta se ei kuulemma pidä paikkaansa vaan hän on nukkunut tosi huonosti ja siksi niin väsynyt, ettei kukaan. Eipä tule enää sanottua mitään miehelle, vaikka olisin miten uupunut, niin ei tule enempää pahaa mieltä... Onneksi minulla on rakkaita siskoja ja äiti, jotka eivät pyri panemaan "parastaan" silloin kun minulla on ongelmia! Yleensä en valita kenellekään vaan koitan jaksaa itsekseni, mutta joku keskustelukaveri olisi hyvä jokaisella olla.

Yritä ap vähentää kanssakäymistä äitisi kanssa silloin kun olet väsynyt. Ei sinun ole aina pakko vastata puhelimeen. Pistä tekstari, jos haluat tietää onko äidilläsi oikeasti joku hätä. Omasta hyvinvoinnnistaan kannattaa yrittää pitää huolta sen minkä pystyy. Koita keksiä jotain mukavaa tekemistä tai haaveilemista, mikä saa ajatukset hetkeksi pois kurjasta tilanteesta.

 

[mamanas]

Mä oon vähän sellanen ihminen etten oikein puhelimessakaan osaa keskustella syvällisiä. Nähdään pahaan ystäväni kanssa ehkä pari-kolme kertaa vuodessa kasvotusten ja silloin tulee vaihdettua kaikki asiat kerralla. Mutta onhan se ihan liian harvoin

 

["Stella"]

Mitä jos alkaisit itse parantamaan elämääsi? Olisit tyytyväisempi ja sulla olisi jo omia juttuja, koulun ja lasten lisäksi. Oletko painoosi tyytyväinen? Koetko olevasi parhaimmillasi?

 

["Aloittaja"]

[QUOTE="kukkis";27794712]Minua kanssa välillä masentaa se, että minä olen meidän perheessä se, jonka täytyy aina jaksaa. Jos joskus olen väsynyt taloushuolista, lastenhoidosta ja työssäkäynnistä ja sanon sen ääneen niin mies ilmoittaa heti että on viime ajat ollut ihan burn-outissa eli on ihan loppu henkisesti ja fyysisesti. Niin käy ihan joka kerta ja se on raivostuttavaa! Noissa tilanteissa mies on näyttänyt minun silmissäni ihan normaalilta ja hänellä on ollut hyvin aikaa nukkua (mies menee töihin vasta klo 9 tai 10, minä klo 7 tai 8 ja minä olen aina se, joka herää lapsen kanssa öisin ja viikonloppuaamuisin, mies nukkuu monesti klo 11 tai 12 asti), mutta se ei kuulemma pidä paikkaansa vaan hän on nukkunut tosi huonosti ja siksi niin väsynyt, ettei kukaan. Eipä tule enää sanottua mitään miehelle, vaikka olisin miten uupunut, niin ei tule enempää pahaa mieltä... Onneksi minulla on rakkaita siskoja ja äiti, jotka eivät pyri panemaan "parastaan" silloin kun minulla on ongelmia! Yleensä en valita kenellekään vaan koitan jaksaa itsekseni, mutta joku keskustelukaveri olisi hyvä jokaisella olla.

Yritä ap vähentää kanssakäymistä äitisi kanssa silloin kun olet väsynyt. Ei sinun ole aina pakko vastata puhelimeen. Pistä tekstari, jos haluat tietää onko äidilläsi oikeasti joku hätä. Omasta hyvinvoinnnistaan kannattaa yrittää pitää huolta sen minkä pystyy. Koita keksiä jotain mukavaa tekemistä tai haaveilemista, mikä saa ajatukset hetkeksi pois kurjasta tilanteesta.[/QUOTE]

:hug: Minä niiiin ymmärrän mistä puhut miehesi suhteen! Just tuollaista se on! Hyvä, että voit kuitenkin puhua siskoillesi ja äidillesi jos siltä tuntuu. Olen itse miettinyt, että olenkohan ollut aina vahva ja kukaan ei halua edes kuulla, että olen väsähtänyt? Viime aikoina tämä on alkanut ahdistaa myös sen vuoksi, että pinnani on paljon lyhyempi ja olen alkanut tiuskia lapsille pienistäkin kun olen niin turhautunut. Suurimmaksi osaksi sen vuoksi mietin nyt lääkäriin menoa. Jos sieltä jotain juttuseuraa löytyisi. Tai ainakin mielialalääkettä?

Äidin puheluja aloinkin kartella ja siitä vain seurasi se, että sitten isä alkoi soitella ja kertoa äidin ongelmista. Ahdistuin sitten taas itse kovemmin kun mietin miten äidilläni menee :/

 

["Aloittaja"]

[QUOTE="Stella";27794749]Mitä jos alkaisit itse parantamaan elämääsi? Olisit tyytyväisempi ja sulla olisi jo omia juttuja, koulun ja lasten lisäksi. Oletko painoosi tyytyväinen? Koetko olevasi parhaimmillasi?[/QUOTE]

No tässä on sellainenkin juttu, että mies on aloittanut koulun töiden lisäksi. Hänellä on 3-4 kertaa viikossa illat koulua. Sitten hänen on PAKKO päästä rentoutumaan harrastuksiin ainakin kaksi kertaa viikossa. Ja tämä on pyhä asia! Siitä jos edes yrittää keskustella, niin sota on valmis. Kerran viikossa pääsen tuulettumaan. Valitettavasti vain kun olen päivät koulussa ja illat hoidan lapsia, niin koulutehtävien teko ja tenttiin luvut jäävät aina yölle kun lapset nukkuvat tai sitten silloin vapaailtanani otan vaan muistiinpanot mukaan ja menen johonkin kahvilaan lukemaan rauhassa. Kun se ei kotona onnistu :/ Eipä siinä juuri rentoutua ehdi...

Äidillenikin olen tästä joskus puhunut, mutta sanoo vain, että voi voi sellaista se on. Eli eipä voisi vähemmän kiinnostaa.

Painooni en ole tyytyväinen ja olen yrittänyt laihduttaa noin miljoona kertaa. Mutta kun ihmisella on niin niin huono itsekuri ja armoton herkkuperse-geeni niin tässä ollaan. Uimassa olen koittanut käydä vapaailtoinani, mutta sitten nuo kouluhommat painavat päälle

 

["Aloittaja"]

Mä oon vähän sellanen ihminen etten oikein puhelimessakaan osaa keskustella syvällisiä. Nähdään pahaan ystäväni kanssa ehkä pari-kolme kertaa vuodessa kasvotusten ja silloin tulee vaihdettua kaikki asiat kerralla. Mutta onhan se ihan liian harvoin

No on kyllä Kyllä ihminen tarvii "sielunhoitoa" useammin.

 

["Aloittaja"]

Kiitos muuten vastanneille! :flower: Oli ihana jutella teidän kanssanne :hug:

 

["Aloittaja"]

Yritin nyt illalla kertoa miehelle tunteistani ja kuinka pahalta tuntuu kun hän ei kuuntele ja suoraan tuli vastaus: " niin minustakin on tuntunut siltä jo kahdeksan vuotta! Ikinä et minua kuuntele itsekään!" Ja sitten tuli silmät ja suut täyteen kaikkea En minä jaksa enää Nytkin sanoin, että voisitko kuunnella mitä tässä koitan sanoa, yritän ojentaa käsivarteni, että ole kiltti ja kuuntele! Niin ei, HÄN on nyt tässä taas kärsinyt suurimman vääryydeen. En ymmärrä miten tämä aina menee näin?! Vaikka mitä sanoisin, niin hän kääntää kaiken niin, että olen tehnyt jotain pahaa.

Ja lapset kuuli koko riidan ja olivat ihan paniikissa kun minä itkin lopuksi makuuhuoneessa... Lapsiparat

 

[NoMother]

Aloittaja, oletko sinä ollut aina se luotettava ja mukava tyyppi, jolle kerrotaan omat ongelmat? Se joka omalla, kenties hiljaisellakin tavalla, pyörittää arkea, huolehtii että kaikki sujuu? Ihmiset tottuvat ja lokeroituvat tosi helposti tiettyihin rooleihin. Kun se jaksaja ja kuuntelija onkin yhtäkkiä eri roolissa ja kaipaisi itse kuuntelijaa tai niin ihmiset eivät osaa asettua toiseen rooliin. Sinulla on oikeus kertoa omista tuntemuksistasi ja sinulla on oikeus olla väsynyt. Löytyisikö opiskelun piiristä jotain mukavaa tai mukavia tyyppejä, joiden kanssa voisit viettää aikaa? En tarkoita, että alkaisit heti vuodattaa heille ikäviä tuntemuksia, mutta voisi olla virkistävää keskustella sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei vielä ole muodostunut rooleja.
Kunhan vähän rauhoitutte, niin puhukaa uudelleen miehen kanssa. Lapset varmasti ymmärtävät, kun sanot että isällä ja äidille tuli riitaa ja äiti itki, koska oli sillä hetkellä surullinen ja väsynyt.

 

[sfinks]

Täällä ihan samanlainen tilanne, mutta huomattavasti enemmän yksin.
Ei ole miestä kenelle voisin edes yrittää puhua. Kaverini eivät koskaan soita tai ota muutenkaan yhteyttä. Itse kyllä otan, mutta se on vähenemään päin, koska ei jaksa olla se ainut osapuoli ystävyyssuhteessa joka tekee asian eteen jotain.
Yhden kaverin, jota olisin halunnut pitää elämässäni, ei vastannut puheluihin 5-6 vuoteen eikä koskaan soittanut takaisin. Totesin, että turhaan soittelen.
Parhaimman kaverin kanssa sama homma. Ei vain vastaa viesteihin, puheluihin yms. Vastaukseksi olen saanut, että hän ei vain jaksa vastata.
Muut kaverit ovat olleet lähinnä yhteydessä silloin ku he tarvitsevat jotain: pitäisi lainata rahaa, tulla ilmaiseksi töihin jne.
Hekään eivät välttämättä vastaa jos soitan tai soita takaisin.

Ainoa, joka joskus kuuntelee mitä sanon on terapeuttini. Ketään muuta ei kiinnosta. Eikä häntäkään toisinaan.

Suurimman osan päivästä vietän netissä. Joskus olen kotona selkeästi liian kauan, koska kauppaan lähteminen pelottaa.
Vaikka on jotain 300 fb-kaveria, ketään ei kiinnosta oikeasti. Minä kyllä viestittelen muiden profiileihin.
Uskon, että lähimpien kavereideni kanssa kestäisi monta kuukautta, ehkä jopa puoli vuotta, ennen kuin he huomaisivat minun kuolleen.

Olen 27-vuotias, lapseton, parisuhdeton (koskaan ei ole ollutkaan), työtön ja sairastanut masennusta viimeiset 10vuotta. Tiedän, että masennuksen takia en ole välttämättä vitun hauska 24/7, mutta kuka on?
Minuun kyllä otetaan joskus yhteyttä silloin, kun ihmisillä on omat asiat sekaisin ja tarvitsevat kuuntelijaa.
En ole aina ole linnoittautunut kotiin ja ollut harmaa hiirulainen. Olen kolunnut festarit, baarit, ravintolat, keikkapaikat, harrastanut erilaisia juttuja, ollut vaikka missä työpaikoissa, parissa koulussakin lukion jälkeen eli en ole tarkoituksella työntänyt ihmisiä pois elämästäni.
Nyt ei vaan jaksaisi enää tapella, että ihmisiä, jotka kutsuvat itsejään ystävikseni, jaksaisivat edes kerran vuodessa kysyä mitä minulle kuuluu. Mutta kun se vaikuttaa olevan niin raskasta.

(Siksi mäkin olen päätynyt lukemaan näitä vauvafoorumeita )

 

[vierailija]

Itse olen aikalailla nuorempi kuin te muut, olen 17 v ja menossa lukion toiselle luokalle. Itsekin tunnen oloni tosi yksinäiseksi, en ole kovin sosiaalinen (pystyn olla sosiaalisissa tilanteissa, en ole hiljainen hiirulainen mutta en todellakaan nauti kaikista sosiaalisista tilanteista), joten en ole lukiosta vielä vuodenkaan jälkeen löytänyt sellaista kaveria, jonka kanssa olla vapaa-ajalla. Minulla on yksi hyvä ystävä, joka juuri viime vuonna menetti perheen jäsenen ja tietenkin olen yrittänyt olla tukena. Kuitenkin sen jälkeen kun aloin viettämään aikaa enemmän surevan kaverini kanssa, yksi parhaista kavereistani alkoi vetäytymään pois. Rakastan perhettäni, mutta muuttohässäkän ja vanhempien työasioiden takia tuntuu että kukaan ei kuuntele. Ja kun yritän jostain asiasta puhua, itselle vaikeistakin asioista, äiti jolle ennen pystyin kertomaan kaiken, vastaa joko “hm” tai “sellaista se on”. Suomeksi, “mene pois, ei kiinnosta”. Siskoni on usein kiltti minulle kun haluaa jotain. Isä ei ole koskaan osannut kuunnella.
Päätin vain avautua, kiitos jos luit

 

[vierailija]

Itse olen aikalailla nuorempi kuin te muut, olen 17 v ja menossa lukion toiselle luokalle. Itsekin tunnen oloni tosi yksinäiseksi, en ole kovin sosiaalinen (pystyn olla sosiaalisissa tilanteissa, en ole hiljainen hiirulainen mutta en todellakaan nauti kaikista sosiaalisista tilanteista), joten en ole lukiosta vielä vuodenkaan jälkeen löytänyt sellaista kaveria, jonka kanssa olla vapaa-ajalla. Minulla on yksi hyvä ystävä, joka juuri viime vuonna menetti perheen jäsenen ja tietenkin olen yrittänyt olla tukena. Kuitenkin sen jälkeen kun aloin viettämään aikaa enemmän surevan kaverini kanssa, yksi parhaista kavereistani alkoi vetäytymään pois. Rakastan perhettäni, mutta muuttohässäkän ja vanhempien työasioiden takia tuntuu että kukaan ei kuuntele. Ja kun yritän jostain asiasta puhua, itselle vaikeistakin asioista, äiti jolle ennen pystyin kertomaan kaiken, vastaa joko “hm” tai “sellaista se on”. Suomeksi, “mene pois, ei kiinnosta”. Siskoni on usein kiltti minulle kun haluaa jotain. Isä ei ole koskaan osannut kuunnella.
Päätin vain avautua, kiitos jos luit

Huomasin vasta että tänne viimeksi kirjoiteltu 2013