moikka!
kaipaisin apua ja kipeästi. Tässä ongelmani: Olemme uusperhe, ollut sitä jo 12 vuotta. Miehelläni on poika edellisestä liitosta, minulla 2 lasta omastani. Yhteisiä lapsia meillä ei ole. Mieheni poika on asunut äitinsä luona, ex-vaimo on ollut riitaisa ja tehnyt kovasti kiusaa pojan kautta, mm yrittänyt estää tapaamisia, valehdellut omituisia juttuja jne jne. mieheni on siis syystäkin ollut aina huolissaan pojasta ja tämän kehittymisestä. Pojasta on nyt kasvanut lähes mies, mukava kaveri ja pidän hänestä, vaikka hän on minulle jäänytkin varsin vieraaksi kun hän ei ole juurikaan meillä äitinsä vuoksi ollut. Nyt aikuisuuden kynnyksellä hän tapaa paljon isäänsä ja viettävät paljon aikaa yhdessä mökillä. Hieno juttu!
En ole koskaan ymmärtänyt omaa reaktiotani, kun pojasta puhutaan tai hän tapaa isäänsä. Olen ärsyyntynyt. Vaikka silloin kun häntä tapaan, meillä on mukavaa ja oikeasti pidän hänestä. Mutta kun hän ei ole läsnä, hän ärsyttää. Olen pohtinut ja miettinyt tätä asiaa vuosikaudet. Asia kiusaa ja vaivaa minua erittäin paljon. Miehelleni en ole asiasta puhunut, se loukkaisi häntä aivan turhaan. Omat tunteeni olen onnistunut pitämään hyvin piilossa.
Eilen pohdin taas pääni puhki, että missä helkkarissa on vika, kun taas nousi niskakarvat pystyyn kun ovat lähdössä kahdestaan mökille. Ja sitten ajattelin, että voiko oikeasti olla totta, että olen mustasukkainen? Lapsesta? Olenko ihan pimeä?? Mutta mitään muutakaan syytä en keksi.
Mietin, mistä asia voisi johtua ja ehkä asia juontaa omasta lapsuudestani; isäni kuoli kun olin 10 ja äitini jätti minut omilleni kun olin 15. Ehkä sieltä löytyy selitys, eli en halua / uskalla / osaa jakaa mieheni rakkautta???
No, en tarvitse haukkuja, niitä minulla riittää omastakin takaa. Tarvitsen neuvoja, kuinka käsitellä tätä todennäköistä mustasukkaisuutta (lisätapaamisista ei ole mitään hyötyä, koska näitä tunteita ei ole koskaan silloin kun poika on paikalla). Kiitos kiitos teille jotka yritätte auttaa!!
(Ai niin. Omien lasteni ja mieheni välit ovat hyvät, eivät kuitenkaan mikään malliesimerkki, vähän etäiset, jos tällä nyt jotain merkitystä asiaan on).
kaipaisin apua ja kipeästi. Tässä ongelmani: Olemme uusperhe, ollut sitä jo 12 vuotta. Miehelläni on poika edellisestä liitosta, minulla 2 lasta omastani. Yhteisiä lapsia meillä ei ole. Mieheni poika on asunut äitinsä luona, ex-vaimo on ollut riitaisa ja tehnyt kovasti kiusaa pojan kautta, mm yrittänyt estää tapaamisia, valehdellut omituisia juttuja jne jne. mieheni on siis syystäkin ollut aina huolissaan pojasta ja tämän kehittymisestä. Pojasta on nyt kasvanut lähes mies, mukava kaveri ja pidän hänestä, vaikka hän on minulle jäänytkin varsin vieraaksi kun hän ei ole juurikaan meillä äitinsä vuoksi ollut. Nyt aikuisuuden kynnyksellä hän tapaa paljon isäänsä ja viettävät paljon aikaa yhdessä mökillä. Hieno juttu!
En ole koskaan ymmärtänyt omaa reaktiotani, kun pojasta puhutaan tai hän tapaa isäänsä. Olen ärsyyntynyt. Vaikka silloin kun häntä tapaan, meillä on mukavaa ja oikeasti pidän hänestä. Mutta kun hän ei ole läsnä, hän ärsyttää. Olen pohtinut ja miettinyt tätä asiaa vuosikaudet. Asia kiusaa ja vaivaa minua erittäin paljon. Miehelleni en ole asiasta puhunut, se loukkaisi häntä aivan turhaan. Omat tunteeni olen onnistunut pitämään hyvin piilossa.
Eilen pohdin taas pääni puhki, että missä helkkarissa on vika, kun taas nousi niskakarvat pystyyn kun ovat lähdössä kahdestaan mökille. Ja sitten ajattelin, että voiko oikeasti olla totta, että olen mustasukkainen? Lapsesta? Olenko ihan pimeä?? Mutta mitään muutakaan syytä en keksi.
Mietin, mistä asia voisi johtua ja ehkä asia juontaa omasta lapsuudestani; isäni kuoli kun olin 10 ja äitini jätti minut omilleni kun olin 15. Ehkä sieltä löytyy selitys, eli en halua / uskalla / osaa jakaa mieheni rakkautta???
No, en tarvitse haukkuja, niitä minulla riittää omastakin takaa. Tarvitsen neuvoja, kuinka käsitellä tätä todennäköistä mustasukkaisuutta (lisätapaamisista ei ole mitään hyötyä, koska näitä tunteita ei ole koskaan silloin kun poika on paikalla). Kiitos kiitos teille jotka yritätte auttaa!!
(Ai niin. Omien lasteni ja mieheni välit ovat hyvät, eivät kuitenkaan mikään malliesimerkki, vähän etäiset, jos tällä nyt jotain merkitystä asiaan on).
