Olen masentunut ja..

[purkaudun]

masennukseni johtuu aika suuresti vaikeista elämäntilanteista.. ja osin siitä että olen hyvin yksinäinen ja minulla ei ole ketään saman henkistä jonka kanssa voisin viettää aikaa ja jutella.

Olen ihan älyttömän yksinäinen vaikka minulla on kaksi lasta ja avopuoliso.

Turhautunut olen usein kun näille elämäntilanteille en hirveästi mahda mitään. Lisäksi minulla ei ole ketään ymmärtäjää tai ketään joka hieman kannustaisi ja ymmärtäisi mun ongelmat. Joillekkin en edes kehtaa ongelmistani puhua koska häpeän, en edes avopuolisolleni.. Olemme jotenkin päässyt erkaantumaan toisistamme ja tuntuu että avopuolisolla on vain pahoja ajatuksia minusta tai ainakaan en osaa vastata hänen odotuksiin.

Välillä on niin ahdistava olo ja tahtoisi itkeä mutta se itku vaan ei enää tule... Ihan kuin olisin aivan "tukossa"....

 

["niin"]

esim. psykiatriselle sairaanhoitajalle olisi hyvä puhua..tai etsiä lapsi-äiti kerhosta kavereita tms.

 

["vieras"]

Miksi ajattelet, että avopuolisosi ajattelee sinusta pahaa? Tuskin hän olisi kanssasi jos näin olisi. Ehkä se on vain oman mielesi kuvitelmaa. Ja ehkä hän aavistaa, että sinulla on paha olla, mutta ei tiedä miksi ja se luo välillenne kireyttä. Minusta sinun olisi hyvä puhua puolisollesi. Hän voi olla tukenasi ja auttaa löytämään ratkaisuja. Sinun olisi varmaan hyvä hakea jostain apua rohkeasti.

Olen itsekin sairastanut masennusta, ahdistusta ja olen kärsinyt yksinäisyydestä, joten tiedän, että avun hakeminen tai ihmisille puhuminen voi olla todella vaikeaa, mutta lopulta päädyin siihen pisteeseen, että vaihtoehtoja ei enää ollut. Eikä se avun hakeminen loppujen lopuksi ollutkaan niin kamalaa kuin olin mielessäni kuvitellut vuosikausia. Harmittaa vain, että en tehnyt mitään asian eteen aiemmin.

 

["a.p"]

Ehkä mä sitten kuvittelen että hän ajattelee minusta pahaa. Ärsyttää vain kun hän puhuu ja kohtelee minua välillä kuin lasta. Siitä en ole kovin vakuuttunut että hän olisi minun kanssaan jos ei pitäisi minusta. Hän voi olla kanssani myös sen takia että saa olla siten lähellä omaa lastaan. Jos eroaisimme min muuttaisin takaisin omalle kotiseudulleni ja välimatka isän ja lapsen välillä olisi pitkä. Hän ei koskaan kerro pitävänsä minusta eikä ole koskaan sanonut rakastavansa.

Puhuminen on vaikeaa. Vaikeaa myöntää jollekin olevansa masentunut("mielisairas")....

 

["vieras"]

[QUOTE="a.p";26585403]Ehkä mä sitten kuvittelen että hän ajattelee minusta pahaa. Ärsyttää vain kun hän puhuu ja kohtelee minua välillä kuin lasta. Siitä en ole kovin vakuuttunut että hän olisi minun kanssaan jos ei pitäisi minusta. Hän voi olla kanssani myös sen takia että saa olla siten lähellä omaa lastaan. Jos eroaisimme min muuttaisin takaisin omalle kotiseudulleni ja välimatka isän ja lapsen välillä olisi pitkä. Hän ei koskaan kerro pitävänsä minusta eikä ole koskaan sanonut rakastavansa.

Puhuminen on vaikeaa. Vaikeaa myöntää jollekin olevansa masentunut("mielisairas")....[/QUOTE]

Minusta omalle puolisolle puhuminen on tärkeää. Monet eivät puhu ja vain olettavat asioita, mutta silloin suhde on varmasti tuomittu epäonnistumaan. Et saa olettaa, mitä miehesi ajattelee tai tuntee. Voit olla oikeassakin, mutta voit olla myös ihan väärässä. Miten pitkään tällainen on jatkunut suhteessanne? Jos haluatte, voitte varmasti korjata asiat.

Avun hakeminen masennukseen on vaikeaa, mutta olet jo myöntänyt itsellesi olevasi masentunut. Se on tärkein askel. Masennus ei ole sen kummempi sairaus kuin mikään fyysinen vaivakaan (ja masennuksen ja aivokemian välillä on yhteys, joten se on myös fyysistä). Kokemuksesta tiedän, että se on vaikeaa, koska mielenterveysongelmiin liittyy yhä negatiivisia assosiaatioita, mutta en tunne ketään, joka ajattelisi pahaa jos joku läheinen hakee apua. Se voi jopa muuttaa aiempia negatiivisia käsityksiä. Varaa vain rohkeasti aika lääkärille. Ajattele miten avunhakeminen parantaa elämääsi, käytä sitä motivaationa. Päätä, että aiot parantua ja muuttaa elämäsi niin hyväksi kuin voit. Kaikkeen ei voi tietenkään vaikuttaa, mutta moniin asioihin voi vaikeassakin elämäntilanteessa.

 

["a.p"]

[QUOTE="vieras";26585737]Minusta omalle puolisolle puhuminen on tärkeää. Monet eivät puhu ja vain olettavat asioita, mutta silloin suhde on varmasti tuomittu epäonnistumaan. Et saa olettaa, mitä miehesi ajattelee tai tuntee. Voit olla oikeassakin, mutta voit olla myös ihan väärässä. Miten pitkään tällainen on jatkunut suhteessanne? Jos haluatte, voitte varmasti korjata asiat.

Avun hakeminen masennukseen on vaikeaa, mutta olet jo myöntänyt itsellesi olevasi masentunut. Se on tärkein askel. Masennus ei ole sen kummempi sairaus kuin mikään fyysinen vaivakaan (ja masennuksen ja aivokemian välillä on yhteys, joten se on myös fyysistä). Kokemuksesta tiedän, että se on vaikeaa, koska mielenterveysongelmiin liittyy yhä negatiivisia assosiaatioita, mutta en tunne ketään, joka ajattelisi pahaa jos joku läheinen hakee apua. Se voi jopa muuttaa aiempia negatiivisia käsityksiä. Varaa vain rohkeasti aika lääkärille. Ajattele miten avunhakeminen parantaa elämääsi, käytä sitä motivaationa. Päätä, että aiot parantua ja muuttaa elämäsi niin hyväksi kuin voit. Kaikkeen ei voi tietenkään vaikuttaa, mutta moniin asioihin voi vaikeassakin elämäntilanteessa.[/QUOTE]

Kyllähän tää puhumattomuus ongelma suhteessa on ollut jo 2-3vuotta..
Pelottaa että mies ei enää kohtele mua kuin normaalia ihmistä jos kerron olevani masentunut.. Alkaa entistä enemmän kohtelemaan mua kuin lasta ja vajaata ihmistä...

Miten lääkäri voi sitten auttaa minua?? Pelkään että sielä vaan lykätään lääkkeet käteen ja se on siinä... Lääkärille meno kynnys on myös siksi suuri koska terveyskeskuksen lääkärit ovat tuttuja. Asumme niin pienellä paikkakunnalla... En tiedä ehkä mun on sitten käytävä lääkärissä jossain yksityisellä vieraalla paikkakunnalla...