A
Apua?
Vieras
Olen totaalisen sekaisin, en tiedä mitä teen. Vajaa kaksi viikkoa sitten tajusin olevani raskaana, tällä viikolla ultraäänessä varmistui, että viikolla 8 mennään. Olen jo pitkään ollut masentunut, en ole jaksanut hakeutua hoitoon, mutta kun näin positiivisen testituloksen, päätin, että pitää hakeutua hoitoon ja pistää elämä järjestykseen. Se oli ensireaktio, mutta mitä pidemmälle aika on kulunut, sitä vähemmän tunnen iloa raskaudesta.
Viimeinen vuosi on ollut yhtä parisuhdehelvettiä, oltiin nyt vuoden alussa eroamassa, mutta päädyttiin avopuolisoni kanssa kuitenkin vielä yrittämään yhdessäoloa, siis n. viikko ennen kuin tajusin olevani raskaana. Uutinen tuli siis mahdollisimman huonoon aikaan. Aluksi mies oli sitä mieltä, että päätös lapsesta tai abortista on minun, ja hän kunnioittaa päätöstäni ja tukee sitä, kummin tahansa päätänkin. Parisuhteessamme on lukuisia ongelmia, henkistä ja fyysistä väkivaltaa (vaikkakin lievää tyyliin hiuksista repimistä ja suun tukkimista), liiallista alkoholin käyttöä + pilven polttelua, kaikki kotityöt ovat minun harteillani eikä meillä ei ole yhteistä aikaa miehen työn ja lukuisten harrastusten ja ystävien takia. Itse koen olevani täysin yksin ja tilanne on sietämätön, miksi erosta päädyttiinkin taannoin puhumaan. Kuitenkin mies vakuuttaa rakastavansa minua ja laittavansa elintapansa uuteen järjestykseen, mutta nyt kun olen alkanut epäröidä päätökseni kanssa, tilanne on kääntynyt niin, että mies haluaa pitää lapsen ehdottomasti ja sanoo, että jos teen abortin, se tarkoittaa eroa, hän ei halua jatkaa suhdetta enää siinä tapauksessa.
Tuntuu painostavalta. Eilen piti olla 1. neuvola-aika, mutta peruutin sen viime tipassa, kun takana oli aamuviidestä alkanut riita päihteidenkäytöstä. Illalla saatiin puhuttua asioita halki ja sovittua riita jotenkin, mutten pysty luottamaan, että niitä muutoksia, joita lapsen hankkiminen väistämättä vaatisi, todella tulee tapahtumaan. En pysty puhumaan miehelleni epävarmuudestani, koska hän kokee sen loukkaavana luottamuksenpuutteena (mitä se tietysti onkin) ja on luonnollisesti hänkin äärimmäisen stressaantunut epävarmasta tilanteestamme. Tänään varasin ajan lääkärille aborttilähetettä varten, varmuuden vuoksi, koska aika alkaa kulua vähiin. En vain tiedä mitän tekisin. Kaikki järkisyyt puoltavat aborttia, en usko omaan jaksamiseeni enkä saa mieheltäni missään määrin tarpeeksi tukea. Mutta tunnesyyt taas vastustavat sen tekemistä. En pidä aborttia eettisesti vääränä tässä kohtaa raskautta: mielestäni on eettisesti oikeampi teko jättää lapsi tekemättä, jos ei ole vakuuttunut siitä, että pystyy hänelle hyvän elämän tarjoamaan. Miten voisin sellaisen elämän tarjota, kun itsekään en ole onnellinen?
Yksinhuoltajuus ei ole millään muotoa vaihtoehto, en kykene vanhemmuuteen yksin. Tuntuu pahalta, etten kykene näkemään tätä mahdollisuutena uuteen alkuun ja aikuiseksi kasvamiseen vaan mietin vain pahimpia mahdollisia vaihtoehtoja. Arveluttaa myös, että olen kuitenkin jo kolmikymppinen, eikä lastensaanti ole itsestäänselvyys myöhemmin, jos joskus tulenkin siihen tulokseen, että kykenisin äidiksi. Olen käynyt juttelemassa psykologilla, mutten ole saanut sieltä yhtään selvyyttä ajatuksiini, ennemminkin päinvastoin. Jos päädymme pitämään lapsen, ehtonani on, että menemme mieheni kanssa pariterapiaan, mutta voiko tällaista päätöstä jättää senkään varaan?
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia, neuvoja, uusia näkökulmia?
Viimeinen vuosi on ollut yhtä parisuhdehelvettiä, oltiin nyt vuoden alussa eroamassa, mutta päädyttiin avopuolisoni kanssa kuitenkin vielä yrittämään yhdessäoloa, siis n. viikko ennen kuin tajusin olevani raskaana. Uutinen tuli siis mahdollisimman huonoon aikaan. Aluksi mies oli sitä mieltä, että päätös lapsesta tai abortista on minun, ja hän kunnioittaa päätöstäni ja tukee sitä, kummin tahansa päätänkin. Parisuhteessamme on lukuisia ongelmia, henkistä ja fyysistä väkivaltaa (vaikkakin lievää tyyliin hiuksista repimistä ja suun tukkimista), liiallista alkoholin käyttöä + pilven polttelua, kaikki kotityöt ovat minun harteillani eikä meillä ei ole yhteistä aikaa miehen työn ja lukuisten harrastusten ja ystävien takia. Itse koen olevani täysin yksin ja tilanne on sietämätön, miksi erosta päädyttiinkin taannoin puhumaan. Kuitenkin mies vakuuttaa rakastavansa minua ja laittavansa elintapansa uuteen järjestykseen, mutta nyt kun olen alkanut epäröidä päätökseni kanssa, tilanne on kääntynyt niin, että mies haluaa pitää lapsen ehdottomasti ja sanoo, että jos teen abortin, se tarkoittaa eroa, hän ei halua jatkaa suhdetta enää siinä tapauksessa.
Tuntuu painostavalta. Eilen piti olla 1. neuvola-aika, mutta peruutin sen viime tipassa, kun takana oli aamuviidestä alkanut riita päihteidenkäytöstä. Illalla saatiin puhuttua asioita halki ja sovittua riita jotenkin, mutten pysty luottamaan, että niitä muutoksia, joita lapsen hankkiminen väistämättä vaatisi, todella tulee tapahtumaan. En pysty puhumaan miehelleni epävarmuudestani, koska hän kokee sen loukkaavana luottamuksenpuutteena (mitä se tietysti onkin) ja on luonnollisesti hänkin äärimmäisen stressaantunut epävarmasta tilanteestamme. Tänään varasin ajan lääkärille aborttilähetettä varten, varmuuden vuoksi, koska aika alkaa kulua vähiin. En vain tiedä mitän tekisin. Kaikki järkisyyt puoltavat aborttia, en usko omaan jaksamiseeni enkä saa mieheltäni missään määrin tarpeeksi tukea. Mutta tunnesyyt taas vastustavat sen tekemistä. En pidä aborttia eettisesti vääränä tässä kohtaa raskautta: mielestäni on eettisesti oikeampi teko jättää lapsi tekemättä, jos ei ole vakuuttunut siitä, että pystyy hänelle hyvän elämän tarjoamaan. Miten voisin sellaisen elämän tarjota, kun itsekään en ole onnellinen?
Yksinhuoltajuus ei ole millään muotoa vaihtoehto, en kykene vanhemmuuteen yksin. Tuntuu pahalta, etten kykene näkemään tätä mahdollisuutena uuteen alkuun ja aikuiseksi kasvamiseen vaan mietin vain pahimpia mahdollisia vaihtoehtoja. Arveluttaa myös, että olen kuitenkin jo kolmikymppinen, eikä lastensaanti ole itsestäänselvyys myöhemmin, jos joskus tulenkin siihen tulokseen, että kykenisin äidiksi. Olen käynyt juttelemassa psykologilla, mutten ole saanut sieltä yhtään selvyyttä ajatuksiini, ennemminkin päinvastoin. Jos päädymme pitämään lapsen, ehtonani on, että menemme mieheni kanssa pariterapiaan, mutta voiko tällaista päätöstä jättää senkään varaan?
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia, neuvoja, uusia näkökulmia?
