E
eksynyt enkeli
Vieras
Hei!
En tiedä kuuluuko tämä teksti tälle palstalle. Etsiskelen ihmisiä joilla on samankaltaisia ongelmia, haluasin kuulla muiden ihmisten tarinoita ja mielipiteitä.
Itse olen 20 vuotias nuori nainen joka on aina tahtonut perheen ja lapsia. Aivan kamala vauvakuume. Mutta ongelmanani on mieheni sairaus. Mieheni on sairastanut kohta 10 vuotta sairautta jolle ei ole tunnistettu, mutta oireet ovat pahanlaatuisia ja sairaus periytyvä. Mieheni eliniästä ei ole tietoa, puhutaan päivistä tai vuosista. Ongelmanani on se että olen aina "odottanut aikuiseksi kasvamista" jotta saisin synnytettyä sen oman enkelini, tuntuu että ainoa asia joka minut oikeasti onnelliseksi tekee on oma lapseni.
Oli minulle todella iso pala kuulla mieheltäni ettei tahdo kanssani lasta. Itkin monta päivää putkeen ja yritin käsitellä asiaa mutta en pystynyt siihen, suru seurasi minua arjen asioissakin, töissä ja vapaa aikanani. Aloin vältellä raskaita olevia ja lapsia, kaupassa käänsin katseeni pois jos näin lapsia koska ensireaktioni oli kyyneleet. Tuntuu/tuntui siltä että ympärilläni kaikki kaverit ja tutut jatkavat elämäänsä ja perustavat perheitä mutta minä poljen paikallani. Joka kerta kun tuttu ilmoitti ilouutisen ja raskaudesta niin itkin kotona tuntikausia koska tuntuu aivan kamalalta että ihmiset saavat sen mitä minä olen koko elämäni tahtonut.
Olen nähnyt paljon unia raskaudesta, omasta raskaudestani ja herätessä on todella surullinen ja haikea mieli kun tajuan että kyseessä oli vain uni. En oikeastaan tiedä miten käsitellä asiaa. Käyn kyllä terapiassa tosin muiden asioiden takia mutta tuntuu etten saa sielläkään puhuttua asiasta.
Ihmiset kommentoivat tilannettani niin että "oletko valmis luopumaan unelmistasi miehen takia? " johon en osaa vastata, En ole vielä naimisissa mieheni kanssa ja seurusteltu vasta 1½ vuotta. 1½ vuoden aikana olen seurannu vierestä kuinka mieheni olotila ja kunto on huonontunut, kaupassakäyntikin tuottaa vaikeuksia rakkaalleni. Olen sanonnut hänelle että olen hänen kanssaan loppuun asti mutta mieheni on sanonnut minulle että jos saa tietää että elinikää ei ole kuin pari kolme kuukautta niin hän tahtoo erota ja muuttaa ulkomaille ja elää täysillä loppuun asti.
Tuo lause raastaa sydämeni. Minä kun niin rakastan miestäni ja haluaisin viettää mahdollisimaan paljon aikaa hänen kanssaan. Tosin ymmärrän tuon että tahtoo elää täysillään mutta ilman minua. Tuossa on kohta joka saa ihmiset sanomaan sen unelmista luopumis lauseen.
Mutta tosiasia on että puhumme joko päivistä, kuukauksista tai jos jumala suo niin vuosista.
Olen ehdottanut keinohedelmöitystä mutta mieheni on sanonnut että elämä niin sekaisin eikä pysty työssäkäymään, ettei tahdo edes harkita lasta. Elikkä tässä kohtaan minulta "riistetään" unelmat. En tiedä mitä tehdä.. olen tunteiden huvipuistossa. Toisaalta olen rakastunut ja tekee aivan kamalan pahaa ajatus siitä että mieheni nukkuisi pois, Olen kuitenkin vasta niin nuori.. ja se ajatus ettei ole missään vaiheessa mahdollisuus olla raskaana murskaa tuhanneiksi paloiksi. Tahtoisin nimenomaan kokea raskauden. Käytän kyllä ehkäisypillereitä mutta huonomuistisuuteni takia unohdan välillä pillerit ja kun jälkeenpäin huomaan niin minussa syttyy pieni valo, toive ja unelma siitä että mitäs jos nyt vahinko on sattunut ja minulle suodaan vauva. Ja olen onnellisin siihen asti kuin teen testin ja joudun pettymään. Tosin pelkään myös sitä että lapseni saa periytyvän sairauden, en halua elää pelossa, pelko että menetän toisen rakkaan elikkä oman lapseni. Ja nimenomaa tahtoisin että mieheni kokee isänä olemisen ja saa perheen ennenkuin täältä lähtee ja minulle jää lapsi joka on samaa lihaa ja verta kuin mieheni.. jota katsoessa muistuu mieheni.. ja minulla on ajatus siitä että mieheni on mukana kasvatuksessa niin kauan kuin pystyy ja loput jatkan itse.
Mieheni on sanonnut minulle että kuvittelen vain olevani tai tulevani onnelliseksi lapsen takia, pitää minua jonkin asteen materialistina. Mutta en itse pidä itseäni materaialistisena, olen valmis ottamaan vastuun lapsesta ja eikö unelmat tee aina onnelliseksi? Tämä on ollut lapsuudesta haaveeni ja unelmani.
Tahdon vielä tarkentaa ettei tulisi mieleen jättää tahalteen pillereitä ottamatta, jos lapsi päätetään tehdä niin se on yhteinen päätöksemme ei yksinään minun. Halusin vain kirjoittaa ajatuksiani jonnekkin.
Niinkuin alussa sanoin, kirjoitan tänne sinä toivossa että kuulen muiden tarinoita ja mielipiteitä asiasta, Yritän kovasti käsitellä asiaa ja pieni toivo siitä että ehkö maailmassa on muitakin ihmisiä jotka kokevat "saman " kuin minä, tietävät ja ovat käyneet/ käyvät tunteiden sotaa. Etten ole mitenkään hullu kuin ajattelen tuollaisia..
Vaikkette minua tunne niin toivoisin että jos joku ilta rukoilette jumalalta jokapäiväistä leipäämme niin rukoilkaa miehenikin puolesta, ikinä ei voi rukoilla liikaa.
Kiitän lämpimästi viesteistänne ja kirjoitelkaa ihan rohkeasti vain.
Jumalan siunausta jokaiselle.
En tiedä kuuluuko tämä teksti tälle palstalle. Etsiskelen ihmisiä joilla on samankaltaisia ongelmia, haluasin kuulla muiden ihmisten tarinoita ja mielipiteitä.
Itse olen 20 vuotias nuori nainen joka on aina tahtonut perheen ja lapsia. Aivan kamala vauvakuume. Mutta ongelmanani on mieheni sairaus. Mieheni on sairastanut kohta 10 vuotta sairautta jolle ei ole tunnistettu, mutta oireet ovat pahanlaatuisia ja sairaus periytyvä. Mieheni eliniästä ei ole tietoa, puhutaan päivistä tai vuosista. Ongelmanani on se että olen aina "odottanut aikuiseksi kasvamista" jotta saisin synnytettyä sen oman enkelini, tuntuu että ainoa asia joka minut oikeasti onnelliseksi tekee on oma lapseni.
Oli minulle todella iso pala kuulla mieheltäni ettei tahdo kanssani lasta. Itkin monta päivää putkeen ja yritin käsitellä asiaa mutta en pystynyt siihen, suru seurasi minua arjen asioissakin, töissä ja vapaa aikanani. Aloin vältellä raskaita olevia ja lapsia, kaupassa käänsin katseeni pois jos näin lapsia koska ensireaktioni oli kyyneleet. Tuntuu/tuntui siltä että ympärilläni kaikki kaverit ja tutut jatkavat elämäänsä ja perustavat perheitä mutta minä poljen paikallani. Joka kerta kun tuttu ilmoitti ilouutisen ja raskaudesta niin itkin kotona tuntikausia koska tuntuu aivan kamalalta että ihmiset saavat sen mitä minä olen koko elämäni tahtonut.
Olen nähnyt paljon unia raskaudesta, omasta raskaudestani ja herätessä on todella surullinen ja haikea mieli kun tajuan että kyseessä oli vain uni. En oikeastaan tiedä miten käsitellä asiaa. Käyn kyllä terapiassa tosin muiden asioiden takia mutta tuntuu etten saa sielläkään puhuttua asiasta.
Ihmiset kommentoivat tilannettani niin että "oletko valmis luopumaan unelmistasi miehen takia? " johon en osaa vastata, En ole vielä naimisissa mieheni kanssa ja seurusteltu vasta 1½ vuotta. 1½ vuoden aikana olen seurannu vierestä kuinka mieheni olotila ja kunto on huonontunut, kaupassakäyntikin tuottaa vaikeuksia rakkaalleni. Olen sanonnut hänelle että olen hänen kanssaan loppuun asti mutta mieheni on sanonnut minulle että jos saa tietää että elinikää ei ole kuin pari kolme kuukautta niin hän tahtoo erota ja muuttaa ulkomaille ja elää täysillä loppuun asti.
Tuo lause raastaa sydämeni. Minä kun niin rakastan miestäni ja haluaisin viettää mahdollisimaan paljon aikaa hänen kanssaan. Tosin ymmärrän tuon että tahtoo elää täysillään mutta ilman minua. Tuossa on kohta joka saa ihmiset sanomaan sen unelmista luopumis lauseen.
Mutta tosiasia on että puhumme joko päivistä, kuukauksista tai jos jumala suo niin vuosista.
Olen ehdottanut keinohedelmöitystä mutta mieheni on sanonnut että elämä niin sekaisin eikä pysty työssäkäymään, ettei tahdo edes harkita lasta. Elikkä tässä kohtaan minulta "riistetään" unelmat. En tiedä mitä tehdä.. olen tunteiden huvipuistossa. Toisaalta olen rakastunut ja tekee aivan kamalan pahaa ajatus siitä että mieheni nukkuisi pois, Olen kuitenkin vasta niin nuori.. ja se ajatus ettei ole missään vaiheessa mahdollisuus olla raskaana murskaa tuhanneiksi paloiksi. Tahtoisin nimenomaan kokea raskauden. Käytän kyllä ehkäisypillereitä mutta huonomuistisuuteni takia unohdan välillä pillerit ja kun jälkeenpäin huomaan niin minussa syttyy pieni valo, toive ja unelma siitä että mitäs jos nyt vahinko on sattunut ja minulle suodaan vauva. Ja olen onnellisin siihen asti kuin teen testin ja joudun pettymään. Tosin pelkään myös sitä että lapseni saa periytyvän sairauden, en halua elää pelossa, pelko että menetän toisen rakkaan elikkä oman lapseni. Ja nimenomaa tahtoisin että mieheni kokee isänä olemisen ja saa perheen ennenkuin täältä lähtee ja minulle jää lapsi joka on samaa lihaa ja verta kuin mieheni.. jota katsoessa muistuu mieheni.. ja minulla on ajatus siitä että mieheni on mukana kasvatuksessa niin kauan kuin pystyy ja loput jatkan itse.
Mieheni on sanonnut minulle että kuvittelen vain olevani tai tulevani onnelliseksi lapsen takia, pitää minua jonkin asteen materialistina. Mutta en itse pidä itseäni materaialistisena, olen valmis ottamaan vastuun lapsesta ja eikö unelmat tee aina onnelliseksi? Tämä on ollut lapsuudesta haaveeni ja unelmani.
Tahdon vielä tarkentaa ettei tulisi mieleen jättää tahalteen pillereitä ottamatta, jos lapsi päätetään tehdä niin se on yhteinen päätöksemme ei yksinään minun. Halusin vain kirjoittaa ajatuksiani jonnekkin.
Niinkuin alussa sanoin, kirjoitan tänne sinä toivossa että kuulen muiden tarinoita ja mielipiteitä asiasta, Yritän kovasti käsitellä asiaa ja pieni toivo siitä että ehkö maailmassa on muitakin ihmisiä jotka kokevat "saman " kuin minä, tietävät ja ovat käyneet/ käyvät tunteiden sotaa. Etten ole mitenkään hullu kuin ajattelen tuollaisia..
Vaikkette minua tunne niin toivoisin että jos joku ilta rukoilette jumalalta jokapäiväistä leipäämme niin rukoilkaa miehenikin puolesta, ikinä ei voi rukoilla liikaa.
Kiitän lämpimästi viesteistänne ja kirjoitelkaa ihan rohkeasti vain.
Jumalan siunausta jokaiselle.
