Olenko ainut jonka äidin rakkaus ei syty heti lapsen synnyttyä?

[ap]

Jos sulla vaan on hitaasti lämpiävä luonne. Tai sitten oot vähän masiksessa, siinähän menee hormoonitkin ihan sekaisin, ku synnyttää. Älä huoli, sä tunnet itsesi ja tiedät mieten toimit ja tunnet, sinulle siis normaalia.

olen hitaasti lämpenevä.... mieskin sai tehdä tuttavuutta pitkään ja nyt hänkin on rakas

 

[Gluteus maximus]

Joo tyttö nyt 14 ja en rakasta sitä vieläkään. Harmittaa että peruin abortti ajan vuonna 95, elämä ois paljon helpompaa ja mukavempaa. Ja ei ole provo

ei tämä voi olla totta. Varmasti rakastat, vaikka et sillä hetkellä niin tuntisikaan.

 

[täällä sama]

Kuulostaa ihan minulta!
Tosin minulla on vasta yksi lapsi, vähän reilu 1-vuotias. Vasta nyt viimeisien kuukausien ajan olen tuntenut oikein suurta rakkautta lastani kohtaan. Toki olen aina hoitanut lapseni kuten kuuluu, enkä ole mitenkään "inhonnut" koskaan lastani. Mutta kaikenkaikkiaan järkytys oli suuri, kun lapsen synnyttyä minulle ei tullutkaan mitään äärettömän rakkauden vyöryä, vaan lapsi tuntui melkein vieraalta.

täällä oli kans ihan ihan samoja tuntemuksia kun esikoispojan sain....synnytys oli tosi rankka ja jollain tapaa traumaattinen. poika jäi olkapäistä kiinni ja hän oli aivan sininen syntyessään, hänet vietiin suoraan happikaappiin ja sain hänet syliini vasta noin tunnin kuluttua syntymästä.
Kesti pitkään ennen kuin aloin tuntea täyttä rakkautta poikaani kohtaan. Tunne kasvoi pikkuhiljaa...nyt poika on 1,6-vuotias ja rakastan häntä enemmän kuin mitään ikinä <3

 

[nyt harmaana]

Joo tyttö nyt 14 ja en rakasta sitä vieläkään. Harmittaa että peruin abortti ajan vuonna 95, elämä ois paljon helpompaa ja mukavempaa. Ja ei ole provo

ei tämä voi olla totta. Varmasti rakastat, vaikka et sillä hetkellä niin tuntisikaan.

Ikävä kyllä on totta. Viimeiset 2 vuotta olleet yhtä helvettiä koska tytöllä kamala murrosikä. On luvatta öitä pois ja kotona ei osallistu mihinkään. Oikeastaan emme juuri puhu mitään, tyttö kulkee omiaan ja minä omia teitäni. Muita lapsiani kyllä rakastan ja joka helvetin ilta toivon pääseväni tosta tytöstä eroon jota isäkään ei voi sietää.

 

[Rinoa]

Mulla oli sama homma myös esikoisen kanssa, rakkaus syveni niinkuin pikkuhiljaa, toki hänestä välitin ja pidin hyvää huolta ensimmäiset kuukaudet mutta se syvä rakkaus kehittyi vasta kun sain vauvalta enemmän vastakaikua, siis muutakin kun itkua ja nukkumista..
tokaan rakastuin ensi silmäyksellä, ehkä kun jo tiesin mitä tuleman pitää..

 

[ap]

Kuulostaa ihan minulta!
Tosin minulla on vasta yksi lapsi, vähän reilu 1-vuotias. Vasta nyt viimeisien kuukausien ajan olen tuntenut oikein suurta rakkautta lastani kohtaan. Toki olen aina hoitanut lapseni kuten kuuluu, enkä ole mitenkään "inhonnut" koskaan lastani. Mutta kaikenkaikkiaan järkytys oli suuri, kun lapsen synnyttyä minulle ei tullutkaan mitään äärettömän rakkauden vyöryä, vaan lapsi tuntui melkein vieraalta.

täällä oli kans ihan ihan samoja tuntemuksia kun esikoispojan sain....synnytys oli tosi rankka ja jollain tapaa traumaattinen. poika jäi olkapäistä kiinni ja hän oli aivan sininen syntyessään, hänet vietiin suoraan happikaappiin ja sain hänet syliini vasta noin tunnin kuluttua syntymästä.
Kesti pitkään ennen kuin aloin tuntea täyttä rakkautta poikaani kohtaan. Tunne kasvoi pikkuhiljaa...nyt poika on 1,6-vuotias ja rakastan häntä enemmän kuin mitään ikinä <3

Mulla ensimmäinen syntyi imukupilla melkein kahden tunnin ponnistus vaiheen jälkeen ja sitä ennen sattui 17 tuntia niin hel.... toinen sntyi 12 tunnin yrittämisen jälkeen kiireisellä sektiolla. Synnytyksillä saattaa olla osansa, että rakkaus ei syttynyt heti...

 

[jestas]

Mun mielestä on absurdia väittää, että heti ensisilmäyksellä RAKASTAISI jotain tuntematonta olentoa. Minun määritelmieni mukaan se on mahdotonta. Oma rakkaus lapseen syntyi tutustumisen myötä, kuukausien päästä syntymästä.

 

[Heidi]

Mulla oli samanlaista esikoisen kanssa.

Raskautta edelsi keskenmeno ja yli vuoden yrittäminen. En uskaltanut ajatellakaan koko vauvaa raskausaikana, pelkäsin koko ajan että käy huonosti.

Vauva syntyi kiireellisellä sektiolla, näin hänet kunnolla ja sain koskettaa vasta 6h kuluttua.

Ajatukseni eivät kai oikein ehtineet mukaan. Oli todella vaikeaa tajuta että tuo käärö tuossa on minun lapseni..

Kuukausi, pari siinä varmaankin meni ennen kuin aloin "todella" iloita ja uskaltaa nauttia lapsesta. Rakkaus on sittemmin lisääntynyt päivä päivältä :heart:

Nyt lapsi on melkein 2-vuotias, enkä enää osaisi kuvitella elämääni ilman häntä.

 

[ap]

Joo tyttö nyt 14 ja en rakasta sitä vieläkään. Harmittaa että peruin abortti ajan vuonna 95, elämä ois paljon helpompaa ja mukavempaa. Ja ei ole provo

ei tämä voi olla totta. Varmasti rakastat, vaikka et sillä hetkellä niin tuntisikaan.

Ikävä kyllä on totta. Viimeiset 2 vuotta olleet yhtä helvettiä koska tytöllä kamala murrosikä. On luvatta öitä pois ja kotona ei osallistu mihinkään. Oikeastaan emme juuri puhu mitään, tyttö kulkee omiaan ja minä omia teitäni. Muita lapsiani kyllä rakastan ja joka helvetin ilta toivon pääseväni tosta tytöstä eroon jota isäkään ei voi sietää.

Jos yrittäisit tehdä lapsen kanssa kahdestaan jotai tai lähtisitte reissuun? Tutustuisit häneen ihmisenä. Hän varmasti tietää tunteesi ja hakee huomiota äiti on lapselle kuitenkin yksi tärkeimmistä ihmisistä. Minäkin yritän tutustua vauvaan

 

[ap]

Mun mielestä on absurdia väittää, että heti ensisilmäyksellä RAKASTAISI jotain tuntematonta olentoa. Minun määritelmieni mukaan se on mahdotonta. Oma rakkaus lapseen syntyi tutustumisen myötä, kuukausien päästä syntymästä.

Totta

 

[meah]

Ei mulla ole ollut mitään varsinaisen negatiivisia tunteita, mutta en mä myöskään ole kokenut mitään ylitsepursuavaa hillitöntä äidinrakkautta ja vuodattanut litrakaupalla onnenkyyneleitä heti synnärillä. Tai kotonakaan.
Ensimmäiset viikot ja jopa kuukaudet on aina mennyt tutustuessa ja lähinnä positiivisen uteliaalla mielellä: millainen tämä uusi tyyppi nyt sitten oikein on?

Jos se nyt jonkun mielestä on suorastaan merkki hoidon tarpeesta, niin voi voi. Samasta paskasta tulee varmaan tämä neljäskin kärsimään :kieh:

 

[Tukka Tötteröllä]

Kuulostaa ihan minulta!
Tosin minulla on vasta yksi lapsi, vähän reilu 1-vuotias. Vasta nyt viimeisien kuukausien ajan olen tuntenut oikein suurta rakkautta lastani kohtaan. Toki olen aina hoitanut lapseni kuten kuuluu, enkä ole mitenkään "inhonnut" koskaan lastani. Mutta kaikenkaikkiaan järkytys oli suuri, kun lapsen synnyttyä minulle ei tullutkaan mitään äärettömän rakkauden vyöryä, vaan lapsi tuntui melkein vieraalta.

Täysin juuri niinkuin minä tunsin. Oikea äidin rakkaus syttyi vasta 3 kk jälkeen. :heart: Jo ap, älä huoli et ole mitenkään outo taikka paha :hug:

 

[vieras]

toivottavasti puhut noista tunteista neuvolassa, tosi tärkeää vauvalle ne ensi kuukaudet äidin kanssa, vuorovaikutus ja läheisyys, vaikuttaa lapsen kehitykseen hyvin pitkälle, et varmasti ole ainut joka noin tuntee, mutta se, että olisit voinut kävellä sairaalasta pois ilman vauvaa ja et tunne mitään häntä kohtaan, ei ole normaalia, voisiko sulla olla synnytyksen jälkeinen masennus? toivon siun ja vauvan vuoksi et tosiaan puhut noista tunteista neuvolakäynnillä... tsemppiä vauva-aikaan :hug:

Mun mielestä on normaalia, mäkin olisin voinut esikoisen jättää ilman sen kummempia tunnontuskia sairaalaan kun kotiin läksin. En todellakaan alkanut rakastaa vauvaa samantien, en vaikka se mun syliini heti synnyttyään lykättiinkin. Meni muutama kuukausi, ennen kuin aloin ajatella lastani rakkaudella ja tunsin todella olevani hänen äitinsä. Joskus tosiaan siinä vaiheessa, kun vauva alkoi hymyillä mulle ja oli silminnähden iloinen mut nähdessään, alkoivat lämpimät tunteet kehittyä.

Ap, kyllä se siitä. Ihan normaalia on.

 

[ammah]

Oon itsekin miettinyt samanlaista keskustelunavausta tänne, mutten ole uskaltanut. Mulla siis sama juttu, synnytyksen jälkeen olisin voinut kävellä sairaalasta ulos ilman vauvaa, mutta pitihän se nyt oma lapsi ottaa mukaan. Ja siis olihan se jotenkin söpö jne, mutten tuntenut mitään järjettömiä rakkauden tunteita. Enkä ollut masentunut.

Ensi kertaa vauvan nähtyäni ajattelin, että nyt tuli väärä vauva, ei se ton näkönen voi olla.

 

[asiaa tosissaan pohtinut]

Esikoisen aikana olin todella huolissani, koska olin niiiin väsynyt ja erittäin tietoinen varhaisenvuorovaikutuksen tärkeydestä. Nyt jälkeenpäin ihan naurattaa muistella kuinka öisin syötin vauvaa hymyhuulilla vaikka olisin voinut vaan itkeä ja kuolla just siihen paikkaan. Vauva oli minulle aivan kaikki kaikessa, enkä olisi voinut kuvitella sekunttiakaan erossa oloa.

Kakkonen syntyi suunnitellulla sektiolla..Suurin murheeni oli se kuinka esikoinen pärjää ilman äitiä muutaman yön! Heräämössä makoilin vailla huolen häivää, ei kiirettä osastolle.. Vauvaa katsellessa koin olevani maailman paskin äiti, kun en rakastunut häneen heti. En nyt ihan olisi voinut sairaalaankaan jättää, mutta hoitelin kyllä ajatuksella " Hoidettava se on, kun tuli tehtyä" Kuulostaa kamalalta ja tuntui myös.. Juttelin hänelle ihan yhtä nätisti kuin esikoiselle ja pidin hyvänä.. Pikku hiljaa aloin lämmetä ja viimeistään ne ensimmäiset hymyt osuivat sydämeen. Nyt nappula on vajaat 8kk ja äidin mussu.

Uskon että aika moni kokee vastaavaa, on vaan jotenkin noloa myöntää. Voisi auttaa uusia ja uudelleen synnyttäviä äitejä, jos asiasta puhuttaisiin enemmän. Meidän neuvola onneksi osasi kysyä ja jutella asiasta ennenkuin edes koin noita negatiivisia tunteita..

 

[Kotilohikäärme]

Mullakin hieman samaa ollut esikoisen kanssa. Sain hänet syliini vasta tunnin ikäisenä. Synnytys olisi voinut olla paljon hankalampi, mutta silti niin kivulias että olin lähinnä onnellinen että se oli vihdoin ohi. Vauvallakaan ei todellisuudessa mitään hätää ollut, mutta häntä tarkkailtiin varmuuden vuoksi. Tunnen vieläkin syyllisyyttä etten osannut silloin olla huolesta soikeana kun hänet vietiin synnytyssalista.
Jokunen aiemmin kommentoinut ei tunnu ymmärtävän ongelmaa. Kyse ei siis ole heitteillejätöstä tai siitä että vauvan kanssa ei vuorovaikutettaisi tai hän olisi huonolla hoidolla, vaan ainakin minun kohdallani siitä että hän ei tuntunut omalta. Todellisuus ei olekaan sitä mitä on ensin 9kk tai vaikka vuosia kuvitellut.
"Tunnollisena" äitinä kannoin aluksi huolta myös siitä että juttelenko lapselleni tarpeeksi. Eipä taida vastasyntynyt kaivata taukoamatonta lässytystä kuitenkaan.
Kiitokset vielä neuvolalle joka etukäteen minulle kertoi että näinkin voi olla että ei heti maailmat kaadu rakkauden määrästä. Nyt poika on jo 6kk ja rakkaampaa ei voisi olla. Ollaan siis kasvettu yhteen :heart: :heart: :heart:

 

[Rötvis]

Ei mulla ole ollut mitään varsinaisen negatiivisia tunteita, mutta en mä myöskään ole kokenut mitään ylitsepursuavaa hillitöntä äidinrakkautta ja vuodattanut litrakaupalla onnenkyyneleitä heti synnärillä. Tai kotonakaan.
Ensimmäiset viikot ja jopa kuukaudet on aina mennyt tutustuessa ja lähinnä positiivisen uteliaalla mielellä: millainen tämä uusi tyyppi nyt sitten oikein on?

Jos se nyt jonkun mielestä on suorastaan merkki hoidon tarpeesta, niin voi voi. Samasta paskasta tulee varmaan tämä neljäskin kärsimään :kieh:

Peesi. Esikoinen tulee luultavasti olemaan rakkain vielä monta kuukautta vauvan syntymän jälkeen. Häntä opin rakastamaan vasta joskus vajaan vuoden vanhana ja se rakkaus vain kasvaa edelleenkin :heart:

Ensi kuukausina pystyin ihan tunnon tuskitta jättämään esikoisen äidilleni hoitoon ja lähteä kauppaan yms, ei tuntunut missään. Olisin voinut lähteä vaikka viikoksi etelään ilman häntä, nykyään yhden päivän hoitoon jättö tekee pahaa.
Samalla kuitenkin oli kova huoli vauvan terveydestä ja kätkyt kuoleman mahdollisuudesta, että jokin alitajuntainen huolenpitovietti oli kuitenkin olemassa.

 

[kanelisokeri77]

Mulla oli sama homma myös esikoisen kanssa, rakkaus syveni niinkuin pikkuhiljaa, toki hänestä välitin ja pidin hyvää huolta ensimmäiset kuukaudet mutta se syvä rakkaus kehittyi vasta kun sain vauvalta enemmän vastakaikua, siis muutakin kun itkua ja nukkumista..
tokaan rakastuin ensi silmäyksellä, ehkä kun jo tiesin mitä tuleman pitää..

Tää vois olla sanasta sanaan mun kirjoittamani.

 

[Linneat]

En mäkään väitä, että olisin samantien synnytyksen jälkeen tuntenut suurta rakkautta vauvaan, mutta kyllä mä olin aivan järjettömän onnellinen ja rupesin itkemään nähtyäni vauvan. Totta kai ekojen viikkojen aikana vasta ne tunteet syveni rakkaudeksi.

Itsestä tuntuu hassulta, että joillain äideillä syntyy vasta kuukausien kuluessa ne tunteet, mutta kyllä lähipiiristäkin löytyy samanlaisia kokemuksia, joten se on kai aika yleistä.
Itselle ei olis tullut mieleenkään jättää vauvaa sairaalaan, kyllä se pieni ihminen siellä sairaalassaoloaikana jo niin tärkeäksi kuitenkin tuli ja äidin tunteet heräsivät.

Mutta onneksi ne kaikilla normaaleilla äideillä kuitenkin jossain vaiheessa syntyvät ne tunteet

 

[kanelisokeri77]

Kuulostaa ihan minulta!
Tosin minulla on vasta yksi lapsi, vähän reilu 1-vuotias. Vasta nyt viimeisien kuukausien ajan olen tuntenut oikein suurta rakkautta lastani kohtaan. Toki olen aina hoitanut lapseni kuten kuuluu, enkä ole mitenkään "inhonnut" koskaan lastani. Mutta kaikenkaikkiaan järkytys oli suuri, kun lapsen synnyttyä minulle ei tullutkaan mitään äärettömän rakkauden vyöryä, vaan lapsi tuntui melkein vieraalta.

täällä oli kans ihan ihan samoja tuntemuksia kun esikoispojan sain....synnytys oli tosi rankka ja jollain tapaa traumaattinen. poika jäi olkapäistä kiinni ja hän oli aivan sininen syntyessään, hänet vietiin suoraan happikaappiin ja sain hänet syliini vasta noin tunnin kuluttua syntymästä.
Kesti pitkään ennen kuin aloin tuntea täyttä rakkautta poikaani kohtaan. Tunne kasvoi pikkuhiljaa...nyt poika on 1,6-vuotias ja rakastan häntä enemmän kuin mitään ikinä <3

Mulla ensimmäinen syntyi imukupilla melkein kahden tunnin ponnistus vaiheen jälkeen ja sitä ennen sattui 17 tuntia niin hel.... toinen sntyi 12 tunnin yrittämisen jälkeen kiireisellä sektiolla. Synnytyksillä saattaa olla osansa, että rakkaus ei syttynyt heti...

Mulla oli molemmat synntyket vaikeita ja traumaattisia, mutta toista aloin rakastaa välittömästi. Ehkä siinä oli se, että en odottanut mitään enkä kasannut itselleni paineita asiasta. Tiesin, että ei hätää vaikka rakkaus ei heti sytykään. Kyllä se siltä tulee

 

[Morris]

[Ensi kuukausina pystyin ihan tunnon tuskitta jättämään esikoisen äidilleni hoitoon ja lähteä kauppaan yms, ei tuntunut missään. Olisin voinut lähteä vaikka viikoksi etelään ilman häntä, nykyään yhden päivän hoitoon jättö tekee pahaa.
Samalla kuitenkin oli kova huoli vauvan terveydestä ja kätkyt kuoleman mahdollisuudesta, että jokin alitajuntainen huolenpitovietti oli kuitenkin olemassa.

Mulla oli ihan sama juttu. Musta oli ihan helppoa jättää vauva pariksi tunniksi äidilleni tai tädilleni ja käydä kapungilla, kampaajalla, lääkärissä jne. Eikä vauvakaan näyttänyt mitenkään kärsivän, se oli aina ihan rauhallinen ja tyytyväinen vaikka olisi ollut kenen sylissä tahansa. Lähinnähän se söi ja nukkui.

Samaan aikaan olin kuitenkin kauhean huolissani vauvan terveydestä, pelkäsin kätkytkuolemaa ja vauvan nukkuessa kuulostelin aina hengitystä.

Asia alkoi muuttua siinä vaiheessa kun vauvalta alkoi saada myönteistä palautetta, kun se alkoi hymyillä ja nauraa minulle. kaikkein ihaninta oli, kun vauva konttaamaan opittuaan alkoi kontata luokseni ja nostaa kätensä: äiti, ota syliin! Silloin tiesin että hänkin rakastaa minua.

 

[Kiin]

Kuten jo vastausten määrästä näkyy niin et ole ainoa Miekään en tuntenu oikeestaan muuta kuin velvollisuudentuntoa poikaani kohtaan kun hän syntyi. Olihan se sulonen ja kiva sitä oli pitää sylissä, mutta en mie kokenu mitään ylitsevuotavan rakkauden tunnetta. Rakkaus tuli vasta myöhemmin, joskus kun poika oli 2kk. Hirveän mustasukkainen olin kyllä Muut ei olis saanu pitää poikaa sylissä kun mie vaan. Kai sekin oli jonkulaista rakkautta

 

[Nipsu]

Joo, et tosiaankaan ole ainoa. Harvemmat kai vaan uskaltaa tunnustaa asiaa. Tai ainakaan puhua siitä ääneen, kun yleinen mielipide tuntuu olevan tuo "rakkautta ensisilmäyksellä, jos ei, niin kelvoton olet äidiksi"... En ole koskaan ollut mikään nopea rakastuja ja muutenkin ihmissuhteissa tarvitsen aikaa tutustua ennen kuin avaudun. Nyt pian 3-vuotias esikoiseni oli melkein vuodenikäinen, kun vasta huomasin rakastavani häntä. Nyt vuodenikäinen kuopukseni puolestaan oli melkein puolivuotias ennen kuin rakkauteni heräsi. Tunsin toimivani enemmänkin vaiston kuin rakkauden varassa, mutta nyt kyllä rakastan molempia ja lujaa.

 

[ap]

Kiitos vastauksistanne ja helpottavaa huomata, etten ole ainoa. Niinkuin olen jo todennut niin esikoinen on nyt nelivuotiaana päivä päivältä rakkaampi (ollut tietysti jo pitkän aikaa, vaikka alussa olisin hänetkin voinut vaikka jättää sairaalaan ja lähteä itse kotiin ) Kun tätä vauvaa olin tekemässä sairaalassa oli minulla ihan hirveä ikävä esikoista, iltaisin katselin hänen kuvaansa ja itkin ikävääni, vauva ei tuntunut miltään. Mutta annetaan ajan kulua kyllä vauvakin varmasti rakkaaksi tulee, se vaan vie oman aikansa

 

[Esikoisen kanssa yleistä]

Kaikki on niin uutta ja ihmeellistä, se vauvakin, hoidot ja muut on opettelua. Toisen lapsen kohdalla jo tapahtui syvä rakastuminen heti alussa, kun tiesi mitä tuleman pitää