Olenko hajoamassa?

[auta]

Kirjoitan tätä viestiä tosissani, niin tosissani että silmät itkevät ja pahalle tuntuu.
En kaipaa nyt mitään moralisointia vaan suoranaista apua, apua että jaksaisin ja tietäisin mitä minun tulisi tehdä kun en osaa puhua kenellekään! En kehtaa, en uskalla.

Meillä on pieni vauva. Ja maailman ihanin onkin.
Olen hänen kanssaan päivät kaksin kotona, mies käy töissä.
Kaikki on hyvin silloin kun mies on minun tukenani täällä, kaikki luistaa mainiosti koska koko vastuu ei ole silloin minulla. Sitten kun mies lähtee töihin, minulle tavallaan tulee paniikki. Toivoisin vain että vauva nukkuisi kokoajan jottei minun tarvitsisi hänen kanssaan viettää aikaa. Pelkään sitä huutoa, en jaksaisi aina olla ruokkimassa, vaippaa vaihtamassa, haluaisin omaakin aikaa. Pelkään että satutan vauvaa, jotekin tuntuu että pystyisin siihen, vaikka sitten kun mietin asiaa, se itkettää etten ikinä voisi. Olen huutanut vauvalle kun hänkin huutaa, eihän toinen sille mitään voi, mutta musta tuntuu etten vain jaksa koko ihmistä. Miksi meidän piti tehdä vauva? Miksei kaikki voi olla kuten ennen? Olen niin jumissa täällä kotona, mihinkään en pääse. Mutta silti tuo on minulle maailman tärkein ihminen, koko maailmassa, ikinä. Minä vain toivon että se kasvaisi äkkiä jotten olisi niin kiinne siinä. Olen niin katkera mun miehelleni kun hän on töissä ja näkee muita ihmisiä, voi yhtäkkiä lähteä käymään kaupassa tms. miettimättä onko toinen syönyt tai vastaavaa, minä joudun ajattelemaan kahden edestä nyt. Ja minäkin haluan nähdä ihmisiä! Haluan elää muuallakin kuin täällä kotona...

En tiedä kenelle puhuisin asiasta, en kehtaa neuvolassa kun tämä on niin pieni kunta..

 

[joanna3]

on olemassa auttava puhelin, voi puhua anonyyminä. Mannerheimin lastensuojeluliitolla jotain myös?

 

[Aino]

Oletko puhunut miehellesi tunteistasi? Jos et, niin se ainakin voisi olla alkuaskel. Hienoa, että sait kerrottua täällä palstalla pahasta olostasi.

Et varmasti ole ainoa, joka kokee kuvaamiasi tunteita. Huolestuttavaa on se, jos se on jatkuvaa, etkä pysty nauttimaan lapsestasi ja hänen kanssa olostaan koskaan.

Muistathan, että neuvolan henkilökunnalla on vaitiolovelvollisuus. Sinuna rohkaistuisin ja puhuisin myös siellä tuntemuksista. Samoin, jos sinulla on ystäviä, joilla on lapsia. He varmasti osaisivat auttaa ja antaa vertaistukea.

Myös vauvan kanssa voi ja pitää lähteä kotoa ulos. Onhan se työläämpää kuin yksin lähteminen, mutta aivan varmasti palkitsee. Eli päivittäiset vaunulenkit (sään salliessa), kauppareissut, kyläilyt ym. auttavat jaksamaan sitä vauva-arkea.

Tärkeää on myös, että pääsisit yksin tuulettumaan, esim. lenkille, kahville, ystävien pariin yms. Tästäkin kannattaa jutella miehesi kanssa ja yrittää järjestää aikaa omille menoille. Vauvaahan mies voi ruokkia pullosta joko sinun pumppaamalla maidolla tai korvikkeella. Tai voit myös ehtiä syöttöjen välissä piipahtaa jossain.

Tärkeää on siis, ettet jää yksin murehtimaan.

Kaikkea hyvää toivoen Aino ja Vaavi 3,5 kk

 

[LittleMrs.]

Olosi kuulostaa tosi raskaalle. Etkä takuulla ole ainoa. Kuulostaa siltä, että äidiksi kasvaminen ja äidin roolin omaksuminen tuottaa kasvukipuja. Ja niinhän se tekee. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Koita olla ottamatta siitä lisäsyyllisyyttä. Se menee ohi. Anna itsellesi aikaa. Onko oikeastaan mikään ihme, että tunnet niin kuin tunnet?

Vaikka juuri nyt tuntuu, että seinät kaatuvat päälle, tilanne muuttuu varmasti vielä. Kun selviät päivän, viikon ja kuukauden eteenpäin, aika tuntuu varmasti jälkikäteen menneen kuin hujaus ja vauvasi on yhtäkkiä iso tyttö/poika. Koita ottaa päivä vaan ja hetki kerrallansa, niinkus sanotaan.

Keksi vauvan unien ajaksi itsellesi jotain pientä nautintoa. Heittäydy vaikka sohvalle lehden kanssa ja syö suklaata. Älä käytä näitä hetkiä siivoiluun tms. "pakolliseen", jos kaipaat "omaa aikaa". Kun vauva on hereillä, pakottaudu liikkelle. Sovi lounastreffejä, käy vaan happihyppelyllä, keksi asiaa kauppaan/pankkiin/postiin, käykää näyttelyssä tai kirjastossa, menkää vauvakahvilaan, ottakaa yhteinen harrastus, kuten muskari tai vauvajumppa.

Ja koita kuitenkin rohkaistua puhumaan olostasi. Miehellesi ja/tai neuvolassa. Ei ole kenenkään etu jos painekattila kerää höyryä ja lopulta räjähtää. Se, ettet "kehtaa", ei voi olla sen arvoista, että annat tilanteen paheta ja huudat pienelle. Älä salli sitä itsellesi.Ei pieni häpeän kirpaisu/täydellisen äidin julkisivun kolaus tms. mitä asiasta kertoessa uskot kokevasi ole lopulta kovin tärkeää vauvan hyvinvoinnin rinnalla, eihän.

 

[Anna]

Minusta tuntui ensimmäiset kolme kuukautta ihan samalta! Tuntui, että olen pilannut elämäni. Vauva tuntui rakkaalta, mutta niin työläältä. En oikein uskaltanut lähteä vauvan kanssa minnekään. Pelkäsin, että vauva rupeaa itkemään julkisella paikalla, enkä saa itkua loppumaan. Laskin tunteja siihen, kun mieheni tulee töistä, koska kahdestaan hoitaminen oli helpompaa.
Vähitellen vauva kasvoi ja alkoi ottaa kontaktia. Itsekin tottui ja sai varmuutta vauvan hoitoon. Vauvan kanssa uskalsi lähteä liikkeelle. Kun vauva oli noin puolivuotias, elämä tuntui taas elämisen arvoiselta.
Joten tsemppiä, uskon, että sinunkin tunteesi muuttuvat vielä! Ei kannata pelätä asiasta puhumista neuvolassa, et todellakaan ole ainoa äiti noine ajatuksinesi.

 

[Kärsivällisyys]

Vahvistaisin edellisen kirjoittajan ajatukset - aika kuluu nopeasti ja alkuhämmennys helpottaa. Omaan asenteeseenkin voi vaikuttaa. Yritä ajatella, että kyseessä on pieni ihminen, joka vasta tutustuu sinuun ja maailmaan, ja kommunikoi omalla tavallaan, itkemällä. Hän tarvitsee sinua ja mitä vahvempi ja kärsivällisempi olet nyt, sitä nopeammin pieni lapsesi tulee sinuiksi maailman kanssa, saa perusturvallisuuden ja alkaa elää omaakin elämäänsä niin, että äidillekin riittää omaa aikaa. Oma vauvani on yli 1/2-vuotias ja nyt tuntuu, että olen saamassa takaisin entisen oman itseni kuitenkin tärkeillä lisämausteilla, joita äitiys on antanut. Minulla oli samanlaisia tunteita kuin sinulla ensimmäisten kuukausien aikana. Nyt ne ovat jo unohtuneet.

 

[Sirpa]

Minusta tuntui samalta toisen lapsen jälkeen, en hakenut apua kun en ymmärtänyt enkä kehdannut, pelkäsin vain satuttavani vauvaa. Noin vuotta myöhemmin kun tilanne helpotti, ymmärsimme että kysymys olikin ollut synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Nyt meillä on seitsemän viikkoinen vauva ja odotan tuntemuksia, suunnitelma on olemassa, ensin perheneuvolaan ja sitten lääkäriin. Keskustelin asiasta sosiaalityöntekijälle jo kuukausia sitten.

 

[Mi ja bebe 2kk]

Täällä eleltiin aika pitkälti samoissa tunnelmissa. Pahaa oloa purin myös mieheen jatkuvalla mäkätyksellä, joten suhdekin oli kireä... Helpotusta on tuonut, kun aloitin harrastuksen, käyn jumpassa pari kertaa viikossa, on ihana saada kotiin vähän välimatkaa. Silloin jaksaa olla parempi äitikin.

 

[kk]

Haluan vielä korostaa sitä, että hae kuitenkin keskusteluapua. Minäkin olen sitä mieltä, ettet ole mikään kummajainen jne, mutta tärkeintä nyt heti on saada ammattiapua. Ei ole mitään järkeä yrittää rimpuilla yksin, jos apuakin on tarjolla.

Äkkihaulla löysin netistä ainakin tällaisen numeron:
Vanhempainpuhelin 0600 12277
Vanhempainpuhelin päivystää
maanantaisin klo 17-20
tiistaisin klo 10-13 ja 17-20
torstaisin klo 10-13 ja 17-20.

Puhelu maksaa 0,08 eur/min + pvm.

 

[kk vielä]

Tuo numero on siis MLL:n palvelunumero, jossa vastaa "Toinen vanhempi, vapaaehtoinen tehtävään koulutettu päivystäjä" joka "keskustelee kanssasi puhelimessa". Nimettömänä voi soittaa.

 

[Nauku]

Ystävä rakas, älä jää yksin! Saman kokeneita on pilvin pimein ja olet edelleen lapsesi paras äiti. Sinun on vaan hoidettava itsesi kuntoon. Pulliaisen näkökulmasta kuulostaa jonkin asteiselta masennukselta. (Johon muuten sairastuu n. viidesosa suomalaisista elämänsä aikana.) Hurjasti tsemppiä ja ota yhteyttä johonkin tahoon, niin, että saat painolastia sydämeltäsi. Helpottaa varmasti.

 

[Omppu]

Katso äiman sivuilta www.aima.fi. Siella tieto ajan myös auttavapuhelinen tuoreille äideille jotka tarvitsevat purkaa tuntojaan!

 

[ap]

Ihanat, kiitos kovasti. Ette todellakaan usko kuinka kauan minun kesti tännekään asiasta kirjoittaa, kun en tiennyt mikä minulla oikein on. Täällä kotona vain olen itkeskellyt itsekseni ja miettinyt mitä ihmettä minä oikein tekisinkään, miksi olen tällainen?!
Huomenna meillä on yhteinen neuvola ja voisin koittaa puhua siellä asiasta, mutta minulla on tätinä siellä sellainen samanikäinen nuori tyttö kuten minäkin joten epäilen hänen ammattitaitoaan käsitellä asiaa. Meinasin jo viimeksi avata hänelle hieman suutani mutten uskaltanut..en vain uskaltanut. Nyt alkaa olemaan pakko..

 

[Jansku]

Olen tällä hetkellä jo toipumassa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Reilu kuukausi sitten otin yhteyttä neuvolaan. Meilläkin pieni paikkakunta ja vaikeinta oli se avun pyytäminen ja sairauden tunnustaminen. Olin aina ajatellut, että minähän pärjään ja että keskustelen miehen kanssa asioista niin se auttaa. Mutta kyllä se loppupeleissä on eri juttu puhua ammatti ihmiselle enkä halua pitää miestäni terapeuttina. Mutta tietysti jos et ole puhunut vielä miehelle ajatuksistasi niin kannattaa kokeilla auttaisiko se. Meillä on ollut miehen kanssa koko ajan hyvät välit ja hän on tukenut ja kestänyt kiukkuilut. Takana on nyt 3 psykologin käyntiä ja olo on jo huomattavasti parempi. Olen tajunnut miten vääristyneesti sitä on oikein ajatellut ja ajatukset oli silloin jotenkin niin jumissa, että ei päässy mihinkään. Ja tuntu että ei osaa nauttia ja iloita asioista kuin pintapuolisesti, sisällä ne ei tuntunu miltään.Minulla myös ihan samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla ja lopussa se meni siihen että en uskaltanut olla tytön kanssa kahden vaan tarvitsin viikon verran lapsenvahdin, mutta siinä vaiheessa olin jo hakenut apua. Oman ajan ottaminen oli itselleni ainakin yks tärkeimmistä oivalluksista. Tilanteeni on nyt aika hyvä, mutta päätin silti aloittaa lääkityksen. Lääkkeet mitä käytetään synnytyksen jälkeiseen masennukseen tasapainottavat vähän mielialaa ja ovat mietoja, joten ajattelin että ei siitä mitään haittaakaan ole.Ja kun minulla tämä pimeä aika on yleensä vaikeampaa niin tepsii myös siihen. Pyydä vaikka miestä soittamaan neuvolaan niin sieltä neuvovat eteenpäin. Kun itselle se soittaminen oli vaikeaa kun itketti ja hävetti.

 

[ap]

Jansku...Täytyy puhua tänään miehen kanssa, ihan tosissaan.
Onhan toinen huomannut että mun on paha olla joskus, siksi onkin hoidellut välillä tyttöä ja antanut minun vain nukkua. On sanonut että mene kävelylle yksin mutten ole kuunnellut sillä aina on huoli että onko maitoa kaapissa pumpattuna kun en ole suostunut vielä korviketta antamaan (tyttö 2vkoa)..Tuntuu pahalle syytää hänen niskoilleen tämä vauvan hoito vielä töidenkin lisäksi. Mutta ihanasti hän on jaksanut lohdutella kun on itkettänyt, mutta koskaan en ole vielä sanonut miksi itkettää, kun en edes aina itsekään tiedä...Joskus taas ahdistaa aivan älyttömästi ja haluaisin ajan ennen vauvaa takaisin. Oman mieheni ja minut, meidän ihanat yhteiset hetket.
Mutta kun katson taas miestäni ja lastani niin voisiko enempää toivoa, ne rakastavat toisaan ehdoitta, sen näkee..

 

[Sanni]

Haluaisin sanoa omasta kokemuksesta sen, että itsellä oli ihan sama tilanne. Vaavi vielä valvotti yöt, niin en osannut itsekään eritellä onko tämä nyt sitä synnytyksenjälkeistä masennusta vai vain väsymystä ja uuteen elämään oppimista.
Itseäni taas ahdisti vielä enemmän se, että kun neuvolassa puhuin ja tein sen masennustestin (josta tuli "liikaa" pisteitä), niin heti oltiin tyrkyttämässä lääkkeitä. En niitä suostunut ottamaan, koska itse järkeilin niin, että tuskin on masennuksesta kysymys, kun kuitenkin jaksoin ajoittain iloita lapsesta ja tiesin että rakastan häntä. Niinpä tosiaan kieltäydyin lääkkeistä (yksi syy siihen oli myös imetys), ja hyvä niin, koska tuo olo kesti tosiaan sen pari kuukautta ja sitten jo helpotti....
Mun mielestä nykyisin tarjotaan vähän turhan herkästi noita pillereitä vaivaan kun vaivaan, ja sitten kun ite on vähän pihalla niin helposti saattaa suostua mihkä vaan että sais paremman olon ja mielen...
Koita puhua paljon sun miehen kanssa, ja jonkun tutun ja läheisen. Ja sitten tietty ammattiauttajan jos oikeesti tuntuu että teet lapselle jotain...
Niin, ja tuo "miksi meidän piti tehdä vauva" käy varmasti jokaisen mielessä silloin alussa, kun tajuaa kuinka sitovaa ja vastuullista pienen hoitaminen on. Kyllä muistan itsekin kaivanneeni kovasti sitä vapautta mikä oli ennen lasta, mutta niin sekin vain väistyi kun oppi enemmän hoitamaan, ja oppi mitä mikäkin itku tarkoittaa jne...

 

[Marja]

Mulla oli myös samanlaisia tuntemuksia kun lapsi oli vauva (nyt 1-v). Itkin ja oli tosi sekava olo. Mietin juuri samanlaisia asioita että apua jos teenkin vauvalle jotain pahaa kun olin niin väsynyt ja ahdistunut vaikka tiesin etten koskaan tekisi. Ne on kuule aika normaaleja ajatuksia kun on masentunut ja väsynyt+hormonit sekaisin. Itse en hakenut apua, en kehdannut kun häpesin ajatuksiani ja luulin olevani ainut joka niin ajattelee. Kuten huomaat, meitä on aika monta joilla on ollut samalaisia tuntemuksia!

 

[Sanni]

Niin, ja kun lapsesi on noin pieni, niin todellakin hormoonitkin heittelee vielä niin paljon, että ei mitään rajaa...

 

[Jansku]

Mieki alussa aattelin että jos vaan lepäilen tuossa sohvalla ja olen sitten tarvittaessa apuna, mutta ei se oo sama kun lähtee kokonaan pois ja saa sit ajatukset vähä pois sieltä kotoa. Mietin että en halua, että miehellä on myös yhtä raskasta, mutta niin kun mies ja psykologikin sanoi että ei mies koe sitä niin raskaana kun hänellä on sosiaalinen elämä siellä töissä ja odottaa ihan kotiin pääsyä ja on mielellään tytön kanssa kahdestaankin. Mieki tavallaan syytin tyttöä elämäni ryöstämisestä ja kun oli lukossa ajatustensa kanssa niin aattelin että saan seuraavan kerran omaa aikaa ja nukkua pitkään sitten 18 vuoden päästä, mutta nyt on tajunnu että eihän se pidä paikkaansa. Voimia sinne!

 

[Sanni]

Juu, se on totta että on ihan eri asia lähteä pois kotoa, kuin olla jossain soffalla köllimässä, koska itse en vaan osannut olla reagoitumatta vauvaan, vaikka mies ois kuinka kotona ja "vahtivuorossa". Toisaalta en kyllä kyennyt jättämään vauvaakaan kenellekään pitkään aikaan synnytyksen jälkeen, jotenkin siitäkin tuli huono omatunto. Mutta oikeesti, jo pelkkä kaupassa käynti yksin oli sitten juhlaa

 

[Mary]

Täällä lyöttäytyy joukkoon samoin ajatteleva. Kirjoittelin ahdistuksestani palstalle kolmisen viikkoa sitten ja sain apua kanssakumppaneilta. Nyt pojalla ikää melkein neljä kuukautta ja tilanne alkaa pikku hiljaa helpottamaan. Jotkin päivät ovat parempia ja toiset huonompia. Olen miettinyt, että oman ahdistukseni sai aikaiseksi tunnollisuuteni - en vain voi mennä nukkumaan ennenkuin rästissä olevat työt on tehty. Ja siitähän sitten alkoi melkoinen väsymyskierre joka ei siis ole vieläkään loppunut. Nyt täytyy siis mennä torkuille kun poikakin nukkuu Jaksamista!

 

[saman kokenut]

Koin aivan kuin sinä alussa! Oloa ja ahdistusta kesti noin 2-3kk kunnes olo helpotti. Neuvolas huomattiin mun olo, en puhunut siitä itse. Muuta kuin miehelle. Pelkäsin etten koskaan tunne enää eri tavalla, mut nyt vauva jo yli puoli vuotta ja tuo ahdistus on poissa. Todella uskon että kyse oli babybluesista, koska meni ajallaan ohi. Vieläkin kuitenkin musitan tuon olon elävästi...ja edes toisen lapsen miettiminen pelottaa.

Voi, sun tekstis on kuin minun tekstiäni 4kk sitten....

Tsemppia ja voimia! Ota asia esille neuvolassa!

 

[maija]

Meillä on 2kk vanha tyttö. En tiedä milloin tämä helpottaa, mutta minulla on aivan järjetön ikävä entistä elämääni. Pikku hiljaa tähän alkaa turtumaan, että tätä tämä elämä vastaisuudessa on. Kun vein vauvamme ensi kertaa mummille yöhoitoon, minua ahdisti suunnattomasti hakea hänet pois sieltä. Jos anoppi olisi kysynyt, että voisiko saada pitää vauvaa toisenkin yön, niin olisin kiljunut riemusta.Nyt osaan jo silloin tällöin olla onnellinen vauvasta, mutta jos olisi mahdollista kääntää kelloa vuosi taaksepäin niin sen tekisin ja miettisin toisen kerran. Meillä on ihan ihana pikku perhe, mutta muuta minulla ei sitten enää olekaan ja se ahdistaa. Kerkesimme mieheni kanssa olla kahden 8 vuotta, matkustella ja nauttia elämästä ja luulin, että nyt olisin valmis perustamaan perheen, mutta en olisi ikinä voinut kuvitella, että mitä tämä todellisuudessa on. Elinkautista tässä kärsitään.
Jos minulta kysytään, että kannattaako hankkia vauva, niin vastaukseni on, että jos yhtään rakastat nykyistä elämääsi, niin ei todellakaan! Onhan tuo sängyllä tuhiseva nyytti ihana, mutta en suosittele...
Huomaan kyllä että päivä päivältä pikku hiljaa tämä fiilis helpottaa, mutta sitä en tiedä pystynkö koskaan varsinaisesti vauvasta nauttimaan, ehkä sitten kun hän on isompi..
Et siis ap suinkaan ole ainoa tuntemuksissasi. Luotetaan siihen, että tämä joskus helpottaa. Miksei näistä fiiliksistä puhuta synnytysvalmennuksissa yms. kun kuitenkin hyvin yleistä tuntuu olevan.. Pahinta tässä nimittäin on syyllisyys, jota tuntee omista fiiliksistään. Tietenkään en ikinä satuttaisi vauvaa tai antaisi sitä pois, mutta minulla näköjään kestää vähän kauemmin oppia rakastamaan. Kaikille äitiyden ihanuus ei kolahda samanlailla ja siitä pitäisi enemmän tulevia äitejä informoida. Enkä tiedä tajuanko ikinä, mikä äitiydestä tekee niin ihanaa..

 

[ap]

maija...aivan, tunnen todellakin samalla tavalla kuin sinä.
mutta erona se että tämä vauva oli meille totaalinen yllätys, sitä ei missään vaiheessa suunniteltu mutta sitä haluttiin heti siitä tiedettyämme. Nyt aina joskus syyllistää että pitikö sun nyt tulla pilaamaan kaikki tämä? Tuntuu että paljon jää kokematta miehen kanssa tämän vauva takia...

 

[Pahvi]

AP: Mä olin ekat varmaan 5 viikkoa ihan pihalla! Ja aivan paniikissa kun mies vain uskalsikin kaupassa käydä. Onneksi mieheni oli kotona lomilla 8 viikkoa joten saatiin rutiini rullaamaan ennen kun jäin yksin.
Ekan parin-kolmen viikon aikana on hormonit todella niin sekasin, että ei kait masennuksesta voi edes puhua. Koita jaksaa huomiseen ja relaa! Kun totutte vauvan kanssa toisiinne, niin arkikin helpottuu.
Olisiko miehelläsi mahdollisuus jäädä isyyslomalle???