Y
yks tyttö vaan
Vieras
Kuten otsikostakin näkyy, olen vähän huolissani siitä, miten minun ja poikaystäväni suhteelle tulisi käymään, jos ihan oikeasti päättäisimme lyödä hynttyyt yhteen ja hankkia lapsia jne. Minusta nimittäin tuntuu, että olen päätynyt yhteen peter pan -syndroomaisen miehen kanssa, joka haluaa vain elää jotain päättymätöntä opiskelijahaahuiluelämää vaikka on jo paria vuotta vaille kolmekymppinen. Hänen opintonsa edistyvät erittäin hitaasti eikä hän ole kovin halukas tekemään töitäkään, vaan mieluiten hän vain harrastaisi ja matkustelisi, eli pitäisi hauskaa. Hän ei osaa ollenkaan pitää kotia kunnossa eikä laittaa muuta kuin mikroruokaa. Eikä hän vaikuta mitenkään innostuneelta edes oppimaan. Kun olen ottanut tulevaisuuden puheeksi, hän ei tunnu välittävän ollenkaan elämästä opiskelun jälkeen, sillä se on "sitten joskus" ja suunnitelmat kuulemma vain rajoittaisivat ja ahdistaisivat häntä.
Eli lyhyesti sanottuna hän vaikuttaa vähän tyhjäntoimittajalta, jos täällä netissä sopii käyttää noin karkeaa ilmausta.
No sitten ne hyvät puolet, eli se miksi olemme ylipäätään yhdessä. Henkisesti, tunnepuolella, meillä menee todella hyvin. Keskustelemme asioista, myös "suhteen ongelmista". Olemme samaa mieltä monista tärkeistä elämänarvoista. Viihdymme samojen harrastusten parissa ja myös opiskelualamme (joka minulle on jo pian myös ammatti) ovat niin lähellä toisiaan, että voimme keskustella syvällisesti siitäkin. Ja vaikka hän tuollainen vastuuton pikkupoika onkin, hän on myös erittäin lämmin ja rehellinen ihminen ja minulla on tunne, että hän rakastaa minua vilpittömästi eikä ikinä tahallaan satuttaisi minua. Varmaan tämä hänen empaattisuutensa on se syy, miksi alunperinkin häneen ihastuin, sillä minulla on kokemuksia miehistä, jotka kyllä vetoavat järkeen joka tavalla ja ovat seksikkäitäkin, mutta joiden rakkaus on kovaa ja vaativaa, enemmän tukahduttavaa kuin suojelevaa vaikka hekin varmasti ovat parhaansa yrittäneet niin sanotusti.
Viime aikoina poikaystäväni on ruvennut puhumaan "ajatusleikkinä" yhteisestä asunnosta ja koirasta, ja vilautellut lastenkin mahdollisuutta. Sydämeni sanoisi että kyllä, pystyisin elämään loppuelämäni hänen kanssaan. Toisaalta olen kauhuissani, että päätyisin kuitenkin hänelle äidin korvikkeeksi ja elämämme olisi todellisuudessa sitä, että hermostuisin hänen saamattomuuteensa ja pahimmassa tapauksessa tuhlaisin parhaat vuoteni yrittämällä elättää sekä lasta että miestä. Pitäisikö tässä olla varovainen ja järkevä ja unohtaa koko mies vai ottaa riski? Aikuistuuko tuollainen mies koskaan? Älyä ja ymmärrystä ja "sydämen sivistystä" hänellä kyllä on riittämiin ja siksi hänestä pidänkin, mutta käytännöllisyyttä ja realismia puuttuu pahasti.
Eli lyhyesti sanottuna hän vaikuttaa vähän tyhjäntoimittajalta, jos täällä netissä sopii käyttää noin karkeaa ilmausta.
No sitten ne hyvät puolet, eli se miksi olemme ylipäätään yhdessä. Henkisesti, tunnepuolella, meillä menee todella hyvin. Keskustelemme asioista, myös "suhteen ongelmista". Olemme samaa mieltä monista tärkeistä elämänarvoista. Viihdymme samojen harrastusten parissa ja myös opiskelualamme (joka minulle on jo pian myös ammatti) ovat niin lähellä toisiaan, että voimme keskustella syvällisesti siitäkin. Ja vaikka hän tuollainen vastuuton pikkupoika onkin, hän on myös erittäin lämmin ja rehellinen ihminen ja minulla on tunne, että hän rakastaa minua vilpittömästi eikä ikinä tahallaan satuttaisi minua. Varmaan tämä hänen empaattisuutensa on se syy, miksi alunperinkin häneen ihastuin, sillä minulla on kokemuksia miehistä, jotka kyllä vetoavat järkeen joka tavalla ja ovat seksikkäitäkin, mutta joiden rakkaus on kovaa ja vaativaa, enemmän tukahduttavaa kuin suojelevaa vaikka hekin varmasti ovat parhaansa yrittäneet niin sanotusti.
Viime aikoina poikaystäväni on ruvennut puhumaan "ajatusleikkinä" yhteisestä asunnosta ja koirasta, ja vilautellut lastenkin mahdollisuutta. Sydämeni sanoisi että kyllä, pystyisin elämään loppuelämäni hänen kanssaan. Toisaalta olen kauhuissani, että päätyisin kuitenkin hänelle äidin korvikkeeksi ja elämämme olisi todellisuudessa sitä, että hermostuisin hänen saamattomuuteensa ja pahimmassa tapauksessa tuhlaisin parhaat vuoteni yrittämällä elättää sekä lasta että miestä. Pitäisikö tässä olla varovainen ja järkevä ja unohtaa koko mies vai ottaa riski? Aikuistuuko tuollainen mies koskaan? Älyä ja ymmärrystä ja "sydämen sivistystä" hänellä kyllä on riittämiin ja siksi hänestä pidänkin, mutta käytännöllisyyttä ja realismia puuttuu pahasti.
