Oletteko koskaan ajatellut tätä näkökantaa, koskien sitä jos tuntuu että ystävät katoaa lapsen saannin jälkeen?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "pullava"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
P

"pullava"

Vieras
Itse olen paljon pohtinut tuota, varsinkin kun nyt odottaa omaa lasta. Juuri tuota, että sitten tyyliin osa ystävistä katoaa lapsen saannin jälkeen.

Toki on sellaisiakin, jotka ilman syytä katoavat tai eivät halua olla enään ystäviä..
Mutta oletteko koskaan miettineet, että se voisi myös johtua äidistä itsestäänkin?

En toki väitä, etteikö vauva olisi vaikeaa ja väsyttävää, mutta miksi pitää aina nähdä vaan ja silloin kuin toinen haluaa ja jaksaa? Olen auttanut erästä tuttuani paljon, mutta nyt kun itse odottaa ja kärsii ties mistä vaivoista, sitä ei vaan jaksa. En myöskään ymmärrä sitä, miksi pitää linnoittautua kotiin ja olettaa että ystävät jaksaisivat aina tulla juuri silloin kun itse haluaa. Minusta joskus voisi ihan hyvin itse ottaa ja lähteä lapsen kanssa kyläilemään, kun kerta tietää että ystävän luota saa sielläkin apua vauvan kanssa.

Kyllä minua ainakin harmittaa tuollainen, vaikka koitan kyllä ymmärtää. Tuttuni ei koskaan käy meillä, aina minä heillä.. minulla ei ole autoa ja julkisella ajelu maksaa.. Ja asun vielä harmi vaan ihan toisessa päässä kaupunkia.. Tutullani on auto ja pääsisi silläkin liikkumaan. Kyllähän se pistää harmittamaan jos toinen haluaisi kahvitella ja pyydät häntä vuorostaan ja vastaus on aina ettei jaksa tulla. Vai oletteko sitä mieltä että ystävien pitäisi aina mennä sen lapsen saaneen ehdoilla?

Tämä oli vain tälläinen pähkäily, kun yleensä ollaan aika syyllistäviä niitä kohtaan keiden kanssa ne välit vaan jää, mutta mun mielestä voisi joskus katsoa peiliinkin. Ja tämä ei tietenkää loukkauksena ketään kohtaan. :)
 
En ole kauheasti miettinyt asiaa. Mulle on ollut itsestään selvää että näen edelleen vaivaa ystävien eteen, vaikka vauvan sainkin. Tosin joudun jonkun verran ottamaan vauvaa mukaan enkä joka viikkoa välttämättä pääse yksin illalla menemään. Meillä oli koliikki vauva ja edelleenkin on erittäin huono nukkumaan, se ei silti ikinä ole ollut syynä miksi en olisi nähnyt kavereita.

Luulen, että ne jotka eivät "jaksa" lähteä mihinkään, eivät muutenkaan ole niin vuoron-perään-ajattelun kannattajia.

Mielestäni lapsi muuttaa tilannetta ja ystävien on pakko joustaa, koska kuka äiti pienen vauvan kanssa pääsisi vaikka joka viikonloppu jonnekin, jos siihen on aiemmin totuttu. Kuitenkin tuore äitikin voi nähdä kavereita välillä heidän luonaan ja pitää oma-aloitteisesti yhteyttä.
 
Aivan. Tuttavan lapsi on kuukauden päästä 1-vuotias jo ja nukkuu yöt kuulemma hyvin. Kyllä minä mielestäni olen joustanut, käynyt aina heillä, hoitanut lasta, lähtenyt kauppoihin sun muihin kantoavuksi. Ja luulisi että hänkin voisi joustaa, kun tiedostaa myös miten raskasta se on jos on hirveä raskauspahoinvointi. Ja kyse ei ole siitä mihin vauvan voisi viedä, kun aina on ollut lapsi tervetullut mukaan ja tulee olemaan.

Mutta olisi kiva jos tulisi keskustelua asiaan, kun tämäkin aika puhuttu aihe. :)
 
En tietenkään muiden ihmisten kokemuksista voi sanoa, joten kirjoitan nyt vain ja ainoastaan omistani: Ensiksi kyläily oli hankalaa pitkään kestävän jälkivuodon ja alapään aristelun vuoksi, lähes 8 viikkoa meni tuohon. Sitten oli hetki helppia, lapsi oli 2kk-4kk. Mutta. Lapsettomien ystävien luona oli aika hankala käydä vähänkään isomman vauvan kanssa. Lasta pitää kokoajan vahtia ettei riko mitään tai syö jotain sopimatonta. Lapsella oli aika tiukka unirytmi eikä kaverin luona välttämättä ollut paikkaa mihin vauvaa nukuttaa. Jos nukutinkin niin sitten vauva olisi voinut posottaa kolme tuntia putkeen - entä jos ystävällä on muutakin tekemistä? Sitten he vielä usein asuivat jossakin pienissä yksiöissä kuudennessa kerroksessa ilman hissiä, mihin mä vaunut olisin törkänny... :D Ja piti pakata mukaan vaippoja, purkkiruokaa, leluja, harsoja, vaihtovaatteet x 2. Aika iso homma. Sen sijaan jos toisellakin on vauva tai pieniä lapsia niin ei yleensä ole tarvinnut pakata niin paljoa mukaan, voi luottaa siihen, että hädän tullen saa kaverilta lainaksi.

Kun nämä lapsettomat kaverit tulivat sitten joskus meille käymään niin viihtyivät ehkä korkeintaan tunnin ja sitten lähtivät, vaikka ennen oltaisiin lätisty monta tuntia putkeen. Kun pyysin pe- tai la-illan seuraksi niin tulivat juuri lapsen nukkumaanmenoaikaan ja lähtivät heti kun sain lapsen unten maille - eli juuri silloin kun olisi ollut aikaa jutella ja viettää aikuisten keskistä aikaa. Kun oli tärkeämpiäkin menoja ilmeisesti, piti lähteä baariin sun muuta. Viikonloppuaamuisin nukkuivat pitkään, soittelivat vauvan päiväuniaikaan että tulisinko brunssille, kun vihdoin pääsen liikkeelle niin heillä taas jo kiire jonnekin.

Elämä meni niin eri rytmiä, ettei siitä vaan mitään tullut, 95% lapsettomista kavereista jäi pois kun sain lapsen. En osaa sitä liiemmin surra. Ihan hyviä uusia ystäviä on tullut mukaan kuvioihin.
 
Olen huomannut, että varsinkin esikoisen saatuaan on elämänhallinta hiukan hukassa vielä. Siis kaikesta pitää tehdä vaikeampaa kuin se onkaan, kun ei ole vielä tottunut elämään perheellisen elämää kunnolla.
Niin hassua, kun tyypit lähtee kyläreissulle jättisuuret hoitolaukut mukana ja kauhea ressi päällä siitä, sotkeutuuko nyt Nico-Untamon unirytmit totaalisesti. :)
 
Mä menetin yhden ystäväni sen myötä kun hän sai lapsia. Itse olen siis lapseton. Tykkäsin käydä hänen luonaan kylässä, meillä oli aina hauskaa... Ja mielelläni kävinkin hänen luonaan, sillä ymmärrän sen että ei sitä viitsi lasten kanssa lähteä toiselle paikkakunnalle nimenomaan sen vuoksi, kun täytyy lähes koko omaisuus pakata mukaan :)

Pikkuhiljaa sitten vain alkoi tuntumaan, että hänellä ei enää ole aikaa mulle. Puheet liittyivät vain hänen lapsiinsa ja mitä heille on käynyt... Minä olin aina se, joka otti yhteyttä ja joka jousti. Aina oli jokin syy, miksei voitu nähdä: neuvola, oksennustauti, kuume, väsymys... Jätin sitten yhteydenpidon kokonaan ja odotin vastavuoroisuutta. No nyt on menty pari vuotta eikä hänestä ole mitään kuulunut!

Ymmärrän kyllä sen, että pienten lasten kanssa se elämä pyöriikin lähinnä heidän ympärillään eikä välttämättä muuta elämää ole. Eikä se nyt niin haittaa. Lähinnä minulle tuli vain tunne, että en enää kuulunut hänen elämäänsä ja pikkuhiljaa hän minut työnsi pois... :(
 
No, mä olen myös pohtinut sitä, että voiko sen ystävyyden löytää sitten vielä myöhemmin uudelleen?

Mulla on käynyt niin, että ystävät ovat kaikonneet (osittain varmaan siksi, kun en ole heihin pitänyt yhteyttä tiiviisti) lasten saannin jälkeen... Nyt on mulla olisi kuitenkin se tilanne elämässäni, että lapset eivät ole enää niin pieniä, olen juuri lopettanut kuopuksen imetyksen, en ole enää niin uupunut valvomiseen kahden lapsen kanssa ym... Joten nyt minun olisi "helpompi" saada omaa aikaa, tapailla ystäviä, käydä ulkona yms... Mutta tuntuu, että valitettavasti ketään ei enää kiinnosta meikäläisen seura... Olen kyllä yrittänyt...
 
Niin ja yks asia mikä kanssa vaikuttaa siihen, ettei vauvan saaneeseen enää pidä yhteyttä on se, että kun yrität soittaa tai laitat tekstarin, niin tämä vasta vauvautunut joko unohtaa, tai "unohtaa" vastata niihin tai sitten ei soitakaan takaisin.
 
Minä kaikkosin kyllä entisen ystäväni elämästä hyvinkin liukkaasti, kun tämä sai lapsen. En vaan jaksanut sitä, että ihan kaikki pyöri lapsen ympärillä, eikä muusta enää puhuttu. Lisäksi oli niin fanaattinen äiti, ettei ilman lasta lähtenyt mihinkään. Kuka sellaista jaksaa?

Kun sain sitten itse oman lapseni, ei tuo ystävyys lämmennyt uudelleen. En jaksa edelleenkään hänen fanaattisuuttaan ja arvosteluja, kun itse en jäänyt pysyvästi kotimammaksi vaan lähdin töihin lapseni ollessa reilusti alle maagiset 3 vuotta ja muutenkin meillä hoiti mies alusta asti tasavertaisesti lastamme.
 
No totta helkkarissa sitä ihmiset muuttuu kun tulee lapsia. Erilaiset asiat koskettaa ja kiinnostaa kuin lapsettomia. Ja muutenkin, iän myötä.

Ite en kyllä syytä ketään kavereita siitä että on niin helvetin kiire koko ajan että ei ehdi nähdä ketään kun juoksee töistä kauppaan ja kaupasta kotiin että ehtis nähä lapsia ja viedä niit ulos ja kotona tehtävä kotihommat ruoanlaitot askartelut pesut ja pisut ja kun lapset on hoidettu ja nukutettu niin pitäs vielä ehtiä parisuhdettakin hoitaa ja tehdä paperitöitä sit pitäs ehtiä ite nukkumaan ajoissa ja jaksaa heräillä kun lapsi heräilee ja aamulla omat vaatteet lasten vaatteet ruoat, lapsi hoitoon, ite töihin.... EI EHI :(

Ehkä sit joskus kun lapset haluu hengailla vaan kavereittensa kaa...
 
Niin ja yks asia mikä kanssa vaikuttaa siihen, ettei vauvan saaneeseen enää pidä yhteyttä on se, että kun yrität soittaa tai laitat tekstarin, niin tämä vasta vauvautunut joko unohtaa, tai "unohtaa" vastata niihin tai sitten ei soitakaan takaisin.

Sitten on myös niitä, joilla on isoja lapsia (12v) ja tekevät saman, että eivät vastaa tekstareihin tai soittoihin. Ja jos itse jätän vastaamatta (olen tahallani tehnyt, koska mullekaan ei vastata) niin heti tulee uutta viestiä, että enkö saanut viestiä.
 
minusta tuntuu, että lapsen saaneet tuntuvat joskus olevan sillä kannalla, että voivat tehdä mitä vaan ja oikutella ja aina helppoo laittaa lapsen syyksi. Esim jos on itse ehdottanut tapaamista eikä kuulukkaan mitään, tai jos pitäisi jonnekkin lähteä, aina vedotaan. Tuntuu että jotkut ajattelee, että koska mulla on lapsi voin käyttäytyä miten haluaa.
 
minulta kaikkosi aikanaan ystävät siksi että he olivat todella lapsellisia!

En voinut ensinnäkään istua 2kk synnytyksen jälkeen joten imettää täytyy makuulleen, sitten kun alapää parani, vauva ei suostunutkaan juomaan muuta kuin makuuasennossa(muuten vaan huusi ja huusi) no pikku hiljaa päästiin siitä eroon ja syönti onnistui vaikka seisten.

Mutta mun vauvani valvoi tosi paljon heti synnyttyään, nukkui päivisin 15min kerrallaan... niin 1-2tunnin välein(tuon oli vähintään hereillä yhtämittaan) öisin heräsi5-12kertaa joskus enemmänkin.

hän oli syntymästään lähtien sellanen että piti kantaa,eikä voinut jättää hetkeksikään yhtään mihinkään tai seurauksena oli armoton huuto. Mun vauva alkoi konttaa 7kk iässä ja kiipeilemään alkoi 8kk iässä.
mitään ei tehnyt rauhassa vaan meni poäättömästi ylöspäin,veti kaiken alas mihin ylti, kiukustu herkästi, nukkui edelleen yöt huonosti.

Mua ei ihan oikeesti huvittanut lähtee hänen kanssaan mihinkään, koska aina se meni siihene ttä mä juoksen muksun perässä,milloin mistäkin hakee häntä pois, ei vointu yhtään päästää silmistään ja sama vaativuus jatkui monta vuotta.

syykin löytyi keskittymis ja tarkkaavaisuushäiriö, oman toiminnan ohjauksen ongelmia,aistiyliherkkyyttä, huomattavaa impulsiivisuutta.

rakkaalla ipanalla on nyt 8vuoden iässä koulussa oma ohjaaja, kotona vaatii valvontaa edelleen. Mutta kylässä käynnit sujuu jo yleensä hyvin.
 

Yhteistyössä