V
"Vieras"
Vieras
Minulla ja miehellä on takana pidempiaikainen parisuhde, joka ehti kehittyä siinä määrin vakavaksi, että esikoinenkin on tulollaan. Kihloissa ei olla, niistä kyllä ehdittiin ennen raskausuutisia puhella, mutta päätettiin jättää se tuonnemmaksi.
Yllättäen mies on viitisen kuukautta sitten alkanut muuttua etäisemmäksi ja viileämmäksi. En ole hänelle täysin ilmaa, mutta en myöskään tunnu merkitsevän hänelle juuri mitään. Olipa asia mikä hyvänsä, kaikki muu menee minun edelleni. Kaikkeen muuhun hänellä on aikaa, paitsi minuun.
Kyse ei ole siitä, että vaatisin, pyytäisin, olettaisin tai odottaisin hänen viettävän seurassani 24/7. Hänellä on aina saanut olla omia juttuja ja menoja, ja niin tähänkin saakka. Kaikki on tuon suhteen pysynyt ennallaan ainoana erona se jo mainitsemani etäisemmäksi ja viileämmäksi tuleminen. Koen olevani todellakin viimeisellä sijalla miehen elämässä, mitä ei tietysti voi kovin positiiviseksi tuntea.
Olen välillä yrittänyt kysyä, onko kaikki hyvin, mutta vastaus on ollut, että kaikki on ihan hyvin ja että kaikki on ihan niin kuin ennenkin. Näin ei kuitenkaan selvästikään ole.
Päätin nyt sitten vihdoin ja viimein ottaa härkää sarvista kiinni ja puhua ihan suoraan siitä, miltä minusta tuntuu. Siis, että koen jääväni paljolti sivuun miehen elämässä ja ajatuksissa, ja että suoraan sanoen olen pohtinut, että mikä tämä koko meidän suhteemme tila oikein on.
Mies vastasi, ettei hän tiedä tällä hetkellä mistään mitään raskauteni kun on ollut hänelle isompi juttu, kuin hän ensiksi osasi ajatellakaan. Ääneen hän ei ole tätä kuulemma viitsinyt sanoa, mutta on mielessään pähkäillyt näitä asioita, mitä se nyt sitten tarkoittikaan. (Arvatenkin suhdetta ja siihen liittyviä asioita, muun muassa.) Hän totesi, että hänen on nyt hoidettava TÄRKEÄMMÄT asiat pois alta ja katsottava sitten uudelleen. Kyllä mä kerron sulle sitten, mies vielä tuumasi.
Ok. Minä loukkaannuin ja suutahdinkin. Riitelemään en tuolloin ruvennut, mutta toin kyllä ilmi, että mielestäni miehen olisi pikku hiljaa aika alkaa tietämään, mitä todella tahtoo tilanne kun nyt on tämä, että vauvakin on tulossa. Olisi siis hyvä saada joku tolkku tähän touhuun joko niin tai näin, ihan jo vauvaa ajatellen, puhumattakaan sitten meistä kahdesta.
Aikaa kului, eikä mies edelleenkään sanonut juuta eikä jaata asian suhteen oma-aloitteisesti. Minä kyllästyin odottelemaan. Otin taas härkää sarvista kiinni, ja kysyin mieheltä, onko hän ajatellut asiaa tai tullut minkäänlaiseen tulokseen. Ehkä jo arvaattekin, ettei hän ollut tehnyt ratkaisua mihinkään suuntaan. Sanoi taas vain, että Kyllä mä kerron sulle sitten. Muistipa myös mainita, että täytyy hoitaa nuo tärkeämmät asiat pois alta.
Kyllästyin. Turhauduin. Loukkaannuin. Lausuin julki ajatuksiani, siis että ilmeisesti minä en todellakaan ole hänen elämässään minään listaykkösenä eikä myöskään vauvaa, koska hän kerran asian noin ilmaisee. Totesin myös, että vaikka en painostaa haluakaan, niin kyllähän aikuisen ihmisen olisi tiedettävä, mitä oikein haluaa. Lisäksi, että koska mies ei kerran kykene tekemään ratkaisua, niin ratkaisuhan se on sekin, ettei ratkaise mitään siispä ratkaisun teenkin minä. Ratkaisuni oli se, että lyödäänpä nyt sitten kantapäät vastakkain vauvaa ensisijaisesti ajatellen. Eihän siitä nimittäin mitään tule, että vauva syntyy keskelle epäselvää tilannetta, jossa yksi ei tiedä mitä haluaa ja toinen odottelee epävarmana ja turhautuneena toisen päätöstä parasta toivoen. Johan sellainen vaikuttaa jo vauvaankin. Puhumattakaan omasta jaksamisesta ja henkisestä hyvinvoinnista, jolla silläkin on taas yhteys vauvan hyvinvointiin.
Mies suuttui sanoen, että olen itsekäs, ja häipyi kaverinsa luokse. Soittoa sieltä ei ole kuulunut, enkä kyllä oikeastaan ole odottanutkaan. Itsekään en ole sinne soitellut.
No Mitä mieltä te palstalaiset nyt sitten olette oliko tuo toimintani ehdottoman itsekästä, vai mahtoiko siinä olla jokin järjen hiven? Itsestäni tuntuu, että toimin oikein. Koen oloni helpottuneeksi Olkoon nyt sitten miten itsekästä hyvänsä.
Yllättäen mies on viitisen kuukautta sitten alkanut muuttua etäisemmäksi ja viileämmäksi. En ole hänelle täysin ilmaa, mutta en myöskään tunnu merkitsevän hänelle juuri mitään. Olipa asia mikä hyvänsä, kaikki muu menee minun edelleni. Kaikkeen muuhun hänellä on aikaa, paitsi minuun.
Kyse ei ole siitä, että vaatisin, pyytäisin, olettaisin tai odottaisin hänen viettävän seurassani 24/7. Hänellä on aina saanut olla omia juttuja ja menoja, ja niin tähänkin saakka. Kaikki on tuon suhteen pysynyt ennallaan ainoana erona se jo mainitsemani etäisemmäksi ja viileämmäksi tuleminen. Koen olevani todellakin viimeisellä sijalla miehen elämässä, mitä ei tietysti voi kovin positiiviseksi tuntea.
Olen välillä yrittänyt kysyä, onko kaikki hyvin, mutta vastaus on ollut, että kaikki on ihan hyvin ja että kaikki on ihan niin kuin ennenkin. Näin ei kuitenkaan selvästikään ole.
Päätin nyt sitten vihdoin ja viimein ottaa härkää sarvista kiinni ja puhua ihan suoraan siitä, miltä minusta tuntuu. Siis, että koen jääväni paljolti sivuun miehen elämässä ja ajatuksissa, ja että suoraan sanoen olen pohtinut, että mikä tämä koko meidän suhteemme tila oikein on.
Mies vastasi, ettei hän tiedä tällä hetkellä mistään mitään raskauteni kun on ollut hänelle isompi juttu, kuin hän ensiksi osasi ajatellakaan. Ääneen hän ei ole tätä kuulemma viitsinyt sanoa, mutta on mielessään pähkäillyt näitä asioita, mitä se nyt sitten tarkoittikaan. (Arvatenkin suhdetta ja siihen liittyviä asioita, muun muassa.) Hän totesi, että hänen on nyt hoidettava TÄRKEÄMMÄT asiat pois alta ja katsottava sitten uudelleen. Kyllä mä kerron sulle sitten, mies vielä tuumasi.
Ok. Minä loukkaannuin ja suutahdinkin. Riitelemään en tuolloin ruvennut, mutta toin kyllä ilmi, että mielestäni miehen olisi pikku hiljaa aika alkaa tietämään, mitä todella tahtoo tilanne kun nyt on tämä, että vauvakin on tulossa. Olisi siis hyvä saada joku tolkku tähän touhuun joko niin tai näin, ihan jo vauvaa ajatellen, puhumattakaan sitten meistä kahdesta.
Aikaa kului, eikä mies edelleenkään sanonut juuta eikä jaata asian suhteen oma-aloitteisesti. Minä kyllästyin odottelemaan. Otin taas härkää sarvista kiinni, ja kysyin mieheltä, onko hän ajatellut asiaa tai tullut minkäänlaiseen tulokseen. Ehkä jo arvaattekin, ettei hän ollut tehnyt ratkaisua mihinkään suuntaan. Sanoi taas vain, että Kyllä mä kerron sulle sitten. Muistipa myös mainita, että täytyy hoitaa nuo tärkeämmät asiat pois alta.
Kyllästyin. Turhauduin. Loukkaannuin. Lausuin julki ajatuksiani, siis että ilmeisesti minä en todellakaan ole hänen elämässään minään listaykkösenä eikä myöskään vauvaa, koska hän kerran asian noin ilmaisee. Totesin myös, että vaikka en painostaa haluakaan, niin kyllähän aikuisen ihmisen olisi tiedettävä, mitä oikein haluaa. Lisäksi, että koska mies ei kerran kykene tekemään ratkaisua, niin ratkaisuhan se on sekin, ettei ratkaise mitään siispä ratkaisun teenkin minä. Ratkaisuni oli se, että lyödäänpä nyt sitten kantapäät vastakkain vauvaa ensisijaisesti ajatellen. Eihän siitä nimittäin mitään tule, että vauva syntyy keskelle epäselvää tilannetta, jossa yksi ei tiedä mitä haluaa ja toinen odottelee epävarmana ja turhautuneena toisen päätöstä parasta toivoen. Johan sellainen vaikuttaa jo vauvaankin. Puhumattakaan omasta jaksamisesta ja henkisestä hyvinvoinnista, jolla silläkin on taas yhteys vauvan hyvinvointiin.
Mies suuttui sanoen, että olen itsekäs, ja häipyi kaverinsa luokse. Soittoa sieltä ei ole kuulunut, enkä kyllä oikeastaan ole odottanutkaan. Itsekään en ole sinne soitellut.
No Mitä mieltä te palstalaiset nyt sitten olette oliko tuo toimintani ehdottoman itsekästä, vai mahtoiko siinä olla jokin järjen hiven? Itsestäni tuntuu, että toimin oikein. Koen oloni helpottuneeksi Olkoon nyt sitten miten itsekästä hyvänsä.
Inhottavaa henkistä alistamista tuollainen jotta pidetään toista jännityksessä, niinku raskaus aikana ei muuta jännitettävää olisi ollut.. jos mun mies olis sanonut mulle noin niin olisin varmaan räjähtänyt samantien.. vähä jäi sellainen maku jotta miehes odotti sun jättävän hänet.. koska kaikkihan sen tietää jotta mies joka jättää raskaana olevan on täysi paska.. miehesi pääsi nyt kuin koira veräjästä koska sinä "jätit" hänet ja hän saa nyt olla kaveriesi silmissä se uhri.. jotain luonne vikaa tuossa miehessä kyllä on.. selvästi hän ei ole kypsä isäksi ainakaan vielä. Tosi törkeetä kyllä jos yhdessä ootte lasta tehny jotta käyttäytyy noin.. mutta mikäli lapsi tulla tupsahti täytenä yllätyksenä on tuo miehesi käytös varmaan melko normaalia alkujärkytystä.. Mutta missään nimessä sinä et ole itsekäs kun huolehdit itsestäsi ja henkisestä hyvinvoinnistasi raskausaikana kerta miehesi ei siitä tehtävästä suoriudu
