H
hmhnii
Vieras
Oon vihdoin raskaana, monien monien odotusten, pettymysten ja vuosien jälkeen. Raskaus tuli yllätyksenä, oletettavasti iloisena. Vai tuliko.. Nyt oonki tosi hämmentynyt siitä, ahdistunutkin. Ehkä en haluakaan olla raskaana.. Mun miehen kanssa on ollu vaikeeta, petin sitä toisen miehen kanssa, luulin olleeni ihan rakastunut tähän toiseen ja olen pettänyt miestäni sen kanssa epäsäännöllisesti lähes koko yhdessä olomme ajan. Kerroin sitten miehelleni tästä toisesta, vähän pehmennellyn totuuden mutta kuitenkin liikaakin. Siitähän se soppa syntyi, niinku arvata saattaa, kävi ilmi että tämä toinen mies ei todellakaan halunnut olla mun kanssa muuta ku mitä itelleen sopi ja mun mies halusi enkä mä sitten halunnut vaihtaa häntä ei mihinkään ja blaa blaa, päädyttiin yhteen takaisin siis. Ei tosiaan käynyt näin yksinkertaisesti ja jätti arvet meidän suhteeseen, jotka kipuilee yhä edelleen. Ja vaikka olinkin paska ja tyhmä ja petollinen narttu, niin silti, en missään vaiheessa pakottanut miestäni jäämään luokseni ja antamaan kaiken anteeksi, vaan se oli sen oma päätös, joten alkaa vähitelllen vituttaa se asenne joka sillä on mua kohtaan. Epäsuora epäkunnioitus. Vittuilu ja sellai jännä mitä en osaa selittää.. Eihän mun mikää pakko sen kans ole olla, mutta kaikki oli jotenkin niin kesken ku yhtäkkiä olinkin raskaana ja nyt tuntuu että ei ole mitään "pako mahdollisuutta", vaan saan olla loppuelämäni ihmisen kanssa joka halveksii mua, vain siksi että kannan sen lasta. Ihan niin perseestä ei ole, että ennemmin olisin yksinhuoltaja, mutta välillä mennään kyllä siteokyvyn rajoilla...
