Olo kuin nurkkaan ajetulla - mikä avuksi

[-m-]

Nyt olisi kaikki hyvät neuvot tervetulleita!

Taustaa: Olemme olleet miehen kanssa kohta 14v naimisissa, liittoon on mahtunut ylä- ja alamäkiä, mutta ei suurempia kriisejä.

Lapsia on kolme, vanhin kouluikäinen, nuorin reilun vuoden.

Mies on ulkomaalainen. Osaa suomea kohtuullisesti ja on tähän asti viihtynyt/pärjännyt Suomessa ihan ok. Missään vaiheessa ei ole ollut mitenkään onnensa kukkuloilla, mutta on sopeutunut ja jaksanut yrittää.

Omasta maastaan miehellä on korkeakoulututkinto, jolla voi täällä pyyhkiä takapuolta. Tekee raskasta ruumiillista työtä toiminimellä. Töistä saa tapella verissäpäin, korvaus on huono, työ on ilta- ja yöpainotteista.

Päivällä hoitaa pienintä kotona (itse olen töissä), illat on töissä. Minä vien isommat aamulla, hän hakee iltapäivällä. Viikonloppuna käydään joko yhdessä tai mies yksin kaupassa.

Mies ehtii käydä pari kertaa viikossa omassa harrastuksessaan. Ystäviä ei juurikaan Suomessa ole, pari kylläkin. Eri elämäntilanteissa olevia.

Nyt on tosi vaikeaa. Mies on tosi väsynyt, niin fyysisesti kuin henkisesti - kyllästynyt oravanpyörään, paskaduuniin, oman ajan puutteeseen. Keski-iän kriisi, koti-ikävä, vai mikä, en tiedä.

Minä en tiedä mitä tekisin. Paha olo miehen puolesta. Toisaalta kun hän esim. viikonloppuna sanoi ettei hänellä ole mitään, meni kuppi nurin. Miten niin ei mitään? Omistusasunto (josta kylläkin velkaa, mutta kuitenkin), kolme tervettä lasta, auto, ruokaa pöydässä, terveys... Paljonkin hyvää.

Minulla on varmasti helpompaa kuin hänellä, mutta vapaa-aikaa on vieläkin vähemmän, en ehdi harrastaa koskaan. Miestä en viitsi pyytää esim. viikonloppuna hoitamaan lapsia edes lenkin ajaksi, koska kyllä hän silloin vapaa-aikansa ansaitsee - jos sitä sattuu olemaan. Joskus on viikonloppukin käytävä töissä, jos töitä on.

Kotityöt teen suurimmaksi osaksi minä. En valita, mutta en siis ehdi istua jalat pöydällä.

Rakkautta on, mutta se tahtoo jäädä arjen jalkoihin.

Hermostun, kun näen miehen olevan väsynyt, tai kun hän "valittaa". En siksi, ettei hän saisi tuntea niin, vaan siksi, että tunnen syyllisyyttä ja avuttomuutta.

Ja kun hermostun, kostautuu se viattomiin, lapsiin. Kerron kyllä, etten ole heille vihainen tmv., vaan että äidillä on paha mieli.

Välillä huomaan miettiväni eroa. En oikeasti halua erota, mutta toisinaan tuntuu että olisi helpompaa. Vapautuisinko syyllisyydestä? Siitä, että mies minun takiani muutti tänne, maahan, josta on viime aikoina tullut vielä pahempi ulkomaalaiselle.

Huomaan, että esim. niinä kertoina kun olemme lasten kanssa vaikka yksin kaupungilla, on meillä tosi kivaa. Rentoa, vapautunutta, huumoria.

Välillä tuntuu, että kaikki on tosi hyvin, välillä ettei mistään tule mitään.

Sekava kirjoitus, mutta jos joku voi auttaa tai sanoa edes jotain järkevää, olisin kovin kiitollinen.

 

[jotainajatuksia]

hei

mulla tulee mieleen muutamiakin asioita

ensinnäkin, aika usein kannattaa hakea ulkopuolisen mielipidettä.. kun itsestä tuntuu, että on nurkkaan ajettu, eikä ole enää mitään tietä ulos, niin joku toinen saattaakin kauempaa katsoessaan nähdä jonkun ihan helponkin ratkaisun.. läheltä kun katsoo niin ei vaan huomaa...

näin netin välityksellä se on haastavampaa!

Mutta monet terapeutit esimerkiksi toimivat myös "coacheina" haastavassa elämäntilanteissa.. oma mieheni on käynyt muutamia kertoja coachauksessa terapeutilla, juurikin haastavan ja puuduttavan työtilanteen takia ja on saanut todella paljon apua ja vinkkejä! se toki maksaa mutta muutamakin kerta voisi antaa jonkun hyvän keinon miehellesi eteenpäin....

koska siis kyllä mulle tulee mieleen se, että miehesi kannattaisi ruveta panostamaan eri lailla siihen että saisi sellaisen työn mistä nauttii edes jotenkin..

toinen halvempi vaihtoehto on työvoimatoimiston ammatinvalintapsykologit... menisi sinne juttelemaan ja selvittäisi olisiko esimerkiksi mahdollista jollain suht kivuttomalla tavalla hankkia uusi ammatti.. hänhän on jo korkeakoulutettu, voisiko tutkintoa jotenkin täydentää suomeen sopivammaksi... ja erityisesti rahoituspuoli, minkälaista tukea hän voisi saada...

nyt tässä on semmoinen juttu, miten oma aviomieheni teki.. hän ei ollut mitenkään irtisanomisuhan alla tms, eikä työt hänen alaltaan olleet loppumassa.. mutta hän hankki lääkärin todistuksen, ettei enää henkisesti jaksa eikä kykene nykyistä ammattiaan harjoittaa... työvoimatoimisto totesi tällöin uudelleenkoulutuksen tarpeen.. kun se tarve on todettu niin hän saa palkkansa mukaan lasketun työttömyyskorvauksen + päivärahan koulutusajalta.. joten se oli meille taloudellisesti hyvin ok.

tämä on nyt vain yksi vaihtoehto.

sitten on toki muitakin keinoja... kuten sanoit, onhan hänellä elämässä hyvää! paljonkin! elämässä on niin paljon muutakin kuin työ mistä voi saada täyttymystä.. kuten vaikka perhe.. ehkä arjessanne ja olemisessanne perheen kanssa on jotain mitä voisi helpottaa tai muuttaa... voisiko lapsi käydä useammin kerhossa jotta mies saisi pari lisätuntia vapaata? onko unirytmi kunnossa, saatteko tarpeeksi lepoa? onko teillä ikinä yhteistä vapaa-aikaa, voisiko sitä järjestää? huolistasi voisitte puhua myös esimerkiksi seurakunnan perheneuvottelukeskuksessa, jossa sitten osataan ensinnäkin ohjata teitä keskustelemaan oikein ja toisekseen tiedetään kaikista kerhoista ja erilaisista palveluista lapsiperheille, jotka voisivat tuoda avun.. esimerkiksi meidän kaupungissa seurakunta pitää viikonloppuna parin tunnin ilmaisen lastenhoidon jonne vanhemmat voivat viedä lapset leikkimään ja olla hetken yhdessä...

sitten tulee mieleen vielä harrastukset.. jos tuntuu ettei miehesi pääse toteuttamaan itseään työssään ja turhautuu siitä, voisiko joku harrastus tai vapaaehtoistoiminta olla ratkaisu? ensin sitä ajattelee, että se kuormittaa, mutta oikeasti mielekäs vapaa-ajan tekeminen voi olla juuri se lataava asia elämässä.. joillekin se on vaikka kuorolaulu, jollekin jalkapallon valmentaminen.. mitä nyt ikinä... sieltä löytyy myös niitä kallisarvoisia ystäviä...

toivottavasti näistä ajatuksista oli jotain apua!

 

[Spirit of the Christmas Past]

No nyt on se kriisi sitten. Tässä kohtaa jotkut eroavat, jotkut jatkavat yhdessä - useimmat ollen tytyväisiä juuri siihen ratkaisuun mihin itse päätyivät. Miehesi tilanne on tosi raskas, olisi hyvä jos etenkin sitä duunitaakkaa voisi jotenkin keventää varsinkin jos ei se ole edes mieleistä. Mutta eihän se auta kuin keskustelu asiasta, ja mielellään niin että vaikka toisen tunteet olisi vaikeita niin ne jotenkin hyväksyttäisiin. Jos on olo ettei elämässä ole mitään, niin muutoshan on tultava. Sen voi tehdä hyvällä tai pakolla, te valitsette.

Kriisien paras puoli on se, että ne ei kestä loputtomiin vaan joko jalostuvat yhteistyöksi tai kärjistyvät jotenkin niin, että on pakko ottaa lusikka käteen. Ellei niitä väistele sitten, mikä ei kannata. Ja niiden jälkeen on parempi ihminen ja parempi olo. Tsemppiä!

 

["vieras"]

Tämä nyt voi kuulostaa hurjalta ajatukselta, mutta jotenkin tuo aloituksesi perusteella tuli mieleen ehdottaa, että olisiko miehen kotimaahan muutto edes harkittavissa oleva vaihtoehto? Osaatko itse kieltä, entä lapset? Millainen on kyseisen maan tilanne yleensäkin?

Tai sitten ihan täydellinen elämänmuutos, puhtaalta pöydältä aloittaminen, molemmille vieraassa maassa. Kanada nyt tulee ainakin heti mieleen, korkeasti koulutetut maahanmuuttjat ovat sinne tervetulleita mistä vaan.

 

[-m-]

Moikka,

kiitos vastanneille - siitä jo tuli hyvä mieli, että joku viitsi lukea ja vastata.

Suomi on niin vaikea maa ulkomaalaiselle, varsinkin "väärästä" maasta tulleelle. Työmarkkinoille on vaikea päästä. Kouluttautuminen olisi varmasti miehelle mielekästä, mutta taloudellinen tilanne ei oikein salli.

Ehkä sitten, kun nuorinkin lähtee hoitoon, jos jotenkin siihen asti jaksaisi.

Harrastus on miehelle rakas, ja olen yrittänyt kannustaa siihen, että toimisi sen parissa. Ja varmasti haluaisikin, mutta sitoutuminen on vaikeaa, koska pienryittäjällä menevät työt aina edelle. Samasta syystä hän ei ole esim. poikamme futisjoukkueen toiminnassa mukana, vaikka haluaisikin. Pojan kanssa kyllä pelailee kahdestaan.

Joku kirjoitti tosi osuvasti kriisin kohtaamisesta. Itse taidan kuulua niihin välttelijöihin, haluaisin vaan jotenkin poistaa ikävän asian. Minun on vaikeaa kohdata tätä, koska jotenkin tuntuu että minun pitäisi osata se ratkaista. Mieskin on joskus sanonut, että hänen pitää vain saada pahat asiat pois sydämeltään, minun taas tekee hirveän pahaa kuunnella niitä, ja alan heti saarnata hyvistä puolista elämässämme.

Kaduttaa se, että ei jo heti aikoinaan lähdetty miehen kotimaahan. Nyt se on haastavampaa, koska meillä on kuitenkin kolme lasta, joista vanhin on jo koulussa. Osaa kyllä kieltä, ja itse pärjäisin jotenkin, mutta olisi se aika raju repäisy. Se vielä menisi, mutta elämä on nyt kuitenkin suhteellisen tasaista täällä - sinne lähdettäisiin tyhjän päälle. Ilman lapsia varmasti lähdettäisiin. Vähän sama tuossa Kanadassa.

Kiitos vastauksista!