Oma Ylpeys..

[Annanella]

Tilanteeni on seuraavanlainen: Olemme olleet yli vuoden yhdessä ja menossa naimisiin, asumme yhdessä ja meillä on yhteisiä eläimiä. Olen onnellinen mieheni kanssa ja tunnen että hän ymmärtää minua. seksielämämme on ihanaa. Ongelmaksi on muodostunut että riitatilanteissa oma ylpeyteni ei anna periksi. En pysty menemään halaamaan ja pyytämään anteeksi vaan mieheni on se aina tehtävä, koska ei kestä mykkäkoulua tuntia pidempään eikä anna minun mennä toiseen huoneeseen nukkumaan yms. hän on todella kärsivällinen kanssani!

Edellinen suhteeni oli 4v kestävä ja todella myrskyisä koska ex-mieheni oli kun minä: Kumpikaan ei koskaan myöntänyt olevansa väärässä ja astioita lenteli. Ero ex:ästä oli vaikea koska rakastimme toisiamme vielä erotessamme, en vain kestänyt sitä riitelyä ja olin muuttua hysteeriseksi.

Tunnen, että kun riitelen mieheni kanssa, kyse olisi kilpailusta jota en aio hävitä. Olen todella herkkä ja miehenikin sanoi, että joku päivä hän ei enää perääni juokse ja mitä sitten tapahtuu (tämä on pahin painajaiseni, jotenkin oletan että miehen pitäisi tulla minun luokseni koska hän rakastaa minua niin paljon. ellei tule, ei rakasta).

Ei parisuhteessa voi olla niin ylpeä koko ajan, mutten tiedä mitä tehdä tunteilleni! Kukaan mieheni ei ole ikinä haukkunut minua tai loukannut muuta kuin sanomalla tyhmäksi. nämä riidat siis eivät mielestäni sisällä henkistä tai fyysistä väkivaltaa, vaikka aika kovaa huudetaankin.

pelkään että menetän mieheni tämän takia! mikä olisi tyhmempää kuin menettää oma rakas mies oman ylpeytensä takia?

 

[ylpeys ja ennakkoluulo]

Hmm, onkohan sittenkään kysymys ylpeydestä? Pikemminkin itsepäisyydestä ja itsekkyydestä.

Olet tullut jo pitkän matkan, kun pystyt itse tunnustamaan tuon heikkoutesi. Mutta oletko kertonut miehellesi, mitä itse ajattelet tästä käytösmallistasi? Kannattaisi kertoa, että et itsekään pidä siitä, että toimit noin, mutta sitä tapaa on vaikea muuttaa. Ehkä avoimmuuden kautta kykenisit muuttamaan toimintamalliasi.

Olen itse ollut samanlainen ja itselläni asiasta keskustelu avoimesti mieheni kanssa madalsi kynnystä vastavuoroiseksi sovittelijaksi. Ei ollut helppoa myöntää, että oma käytös oli väärää ja että itse oli väärässä, mutta kun sen kerran ääneen onnistuin sanomaan huomasin ettei se niin vaikeaa ollutkaan.

 

[eräältä ylpeyden tantereelta]

En osaa vastata suoraan Annanellalle, mutta onnittelen häntä siitä, että hän on jo niin pitkällä, että myöntää, että vika saattaa olla itsessä ei miehessä ja ymmärtää, että asialle pitäisi tehdä jotain.

Riidellessä usein menee syyttelyksi. Uhkaavatko toisen syytökset omanarvontuntoasi? Miksi?
Siksikö, että ne ovat epäoikeudenmukaisia vai totuudenmukaisia? Uskon, että terveitsetuntoinen kykenee erottamaan nämä ja reagoimaan sen mukaan. Mutta sen sijaan, että pystyisimme viileään totuudensiemenen etsimiseen ja ehkä kipeäänkin itsetutkiskeluun, suojaamme itsemme ylpeyden panssarilla (=vastasyytöksillä, puolustelulla) ja sitten on peli menentetty.

Olen yrittänyt kieltää itseltäni ylpeyden syytösten alle joutuessani, mutta sitten olenkin musertunut ja alkanut itkemään, kun toisen sanat niin satuttaa. Ja auta armias, kun toinen saa siitä vaan lisää vettä myllyynsä.Että ei auta itku markkinoilla.

Täytyisi kai vain ottaa vastaa se toisen todellisuus, oli se sitten miten kylmä suihku
tahansa. Sillä tavoin antaa arvoa toisen tunteille ja näkymyksille eli se on toisen kunnioittamista. Mutta toisen näkemyksiä ei ole pakko niellä sellaisenaana ja muuttaa omaa käytöstään hänen miellyttämiseksi, mieluummin tutkiskelee toisen vaikutteita ja tuo rauhallisesti esiin oman mielipiteensä toista loukkaamatta ja sillä tavoin pyrkii kohti kompromissiratkaisuja. Tämä on vain teoriaa, käytännön tantereella tunteet ovat tosi voimakkaita . Kun kaksi voimakkaasti tuntevaa tömähtää yhteen, niin siinä ei neuvotkaan aiuta. Tunteitten on vain leimahdettava. Ehkä sitä ajan myötä oppii, että tämmöstä tää meillä tapaa olla ja kyllä se ohi menee.

Mutta sulla on tuuri, kun on noin sovitteleva mies. Oikea aarre sellainen ihminen, joka toisen ylpeyden loukkamanakin tulee sovittelemaan riitaa. Kerro se hänelle!

 

[Kyse ei ole ylpeydestä]

En pysty menemään halaamaan ja pyytämään anteeksi vaan mieheni on se aina tehtävä, koska ei kestä mykkäkoulua tuntia pidempään eikä anna minun mennä toiseen huoneeseen nukkumaan yms. hän on todella kärsivällinen kanssani!

Tunnen, että kun riitelen mieheni kanssa, kyse olisi kilpailusta jota en aio hävitä. Olen todella herkkä ja miehenikin sanoi, että joku päivä hän ei enää perääni juokse ja mitä sitten tapahtuu

pelkään että menetän mieheni tämän takia! mikä olisi tyhmempää kuin menettää oma rakas mies oman ylpeytensä takia?

Kyse ei taida olla ylpeydestä vaan heikosta itsetunnosta, joka johtaa kilpailuasetelmaan. Exäsi taisi myös kärsiä siitä. Pahinta on, jos molemmilla on huono itsetunto ja vallalla jatkuva kilpailu. Vahvalla on varaa antaa periksi ilman valtataistelua. Mietipä sitä.
Mitä menetät, jos halaat ja pyydät anteeksi?

 

[Annanella]

kiitos ihanista vastuksista. Kaikki olivat totta tavallaan. Miehelläni on selvästi parempi itsetunto kuin minulla. hän minua 10v vanhempi myös (itse olen 24). Se vaikuttaa varmasti asiaan ja olenkin sanonut hänelle että olisin varmasti erilainen jos olisin 34 vuotias nainen. Hänen täytyy mielestäni antaa minulle aikaa kasvaa aikuiseski. Olen sen hänelle sanonut ja hän ymmärtää sen, ainakin kuulemma. Olen myös sanonut että olen myös omasta mielestäni liian ylpeä ja että yritän muuttua mutta se on niin vaikeaa! varsinkin kun on riita päällä, tunnen niin voimaksata suuttumusta.

Oma ongelmani liittyy varmaan siihen että äitini oli yksinhuoltaja ja vaikka tapasinkin isääni säännööllisesti jäi välini häneen etäisiksi ja miehenmallia ei ollut. Äitini on luonteeltaan hyvin rauhallinen ja riitatilanteessa hän vain kuuntelee tyynesti toisen huutoa tai haukkuja. Olen vain muutaman kerran nähnyt äitini ja isäpuoleni riitelevän, he ovat onnellisia, tunnen kuitenkin äitini. Pienestä pitäen olen päättänyt että: "mulle ei kukaan mies puhu tohon tyyliin!" ja "jos mun mies sanois mulle noin, ni sais lähtee kävelemään" yms. Olen ollut hirveän ehdoton. Kaikki nuoruuden seurustelusuhteeni olen lopettanut itse, koska olen kyllästynyt miehiin jossa ei ole ollut haastetta. Olen jotenkin alistanut heitä kaikkia ja kohdellut huonosti. en käsitä miksi, koska muiden ystävieni ja perheen kanssa olen hirveän sovittelevaa tyyppiä ja yritän vältellä kaikkia konflikteja. Onpas monimutkaista...

 

[mies1]

Kyllä tuo käytös epävarmuudesta kumpuaa. Saatat erota ennen kuin sinut jätetään, silloinkin sinä saat sanoa viimeisen sanan, vaikka se onkin hyvin kyseenalaista. Toisaalta pelkäät käyttäytymistäsi. Et ole nähnyt oikeaa riitaa. Kun aviopari, siis isä ja äiti riitelevät, niin se on pelottavaa lasten silmissä, mutta ei voi sanoin kuvailla sitä onnea, kun lapsi taas näkee vanhempansa halaavan ja kaiken olevan hyvin. Riita on hyvin inhimillistä, onnekkaita ovat he, jotka tajuavat sen vain riidaksi. Lapsi oppii myös tekemään sovintoa.

Sinun ongelmasi on, että pelkäät reaktioitasi ja kykenemättömyyttä käsitellä riitaa. Minusta sinä olet jo hyvin pitkällä kun käsittelet käyttäytymistäsi. oikeastaan olet onnekas, kun sinulla on sellainen mies, jos hän todellakin tulkitsisi riidat tarkoitushakuisiksi, niin vaikeaa olisi. Hän vain ymmärtää sinua, ehkä sinua auttaisi, jos luottaisit anteeksiantoon ja sopimiseen. Mutta ei riitelystä mitään tapaa voi tehdä, toisaalta ei niitä voi aina välttääkään, jutelkaa, että välitätte toisistanne kaikesta huolimatta.

 

[7]

Vaara menettää miehen joka rakastaa ja arvostaa sinua ja vice versa tuon ylpeytesi takia?
Onko niin vaikeaa halata sanoa.. sorry rakas? varsinkin jos tiedät että olit väärässä tai teit väärin? silti odotat että mies tulee ja pyytää anteeksi vaikke ei ollut esim.miehen syy koko riita? :-O

Mielestäni olet aika lapsellinen.

 

[Annanella]

Ihan totta tuo että saatan erota ennen kuin mut jätetään. Mulla on varmasti aika huono itsetunto pohjimmiltaan. mua ei tosiaan ole ikinä jätetty enkä tiedä miten kestäisin sen.

Olen aina saanut aika paljon huomiota miehiltä, ja jotenkin olen varmaan ajatellut että olen niin "arvokas" ettei minun tarvitse kuunnella mitään huutoa tai haukkumista. Tämä kuullostaa ihan kamalalta. Toivottavasti kasvan vähän aikuisemmaksi pikku hiljaa.

Heikko itsetunto taitaa olla tässä kaiken juuri.

 

[Tätönen]

Ei kenenkään huutoa tai haukkumista tarvitsekaan kuulla toisen aikuisen suusta, mutta siitähän ei kuvauksesi mukaan ollutkaan kyse.
Lastesi suusta (lasten suusta yleensä), jos niitä joskus saat, saatat kuulla kaikenlaista, mutta se on eri asia ja lasten kasvatuksen paikka, jotta moisia ei enää kuuluisi.