V
vieraat kasvot
Vieras
Erinäisten elämänkriisien vuoksi olen monen vuoden ajan saanut keskusteluapua masennus- ja uupumusoireisiin. En ole siis tarvinnut lääkitystä, olen hoitanut perheen, työskentelyn ja opintoni, mutta käynyt säännöllisesti ja aika tiheästi mielenterveystoimistossa keskustelemassa.
Nyt monista syistä johtuen vointini on kuitenkin radikaalisti huonontunut. Osittain varmaankin siksi, että olen monta vuotta sulkenut oman oloni piiloon koko perheeltä, eli kannatellut tiettyä kulissia siksi, että lapset eivät huolestuisi. Nyt kuitenkin ollaan siis sellaisessa tilanteessa, että olen täysin romahduspisteessä. Tiedostan voivani todella huonosti, työhön en kykene enää ja olen sairaslomalla unettomuuden vuoksi. Olen kuitenkin huomannut, etten ole tällä hetkellä oman arvionikaan mukaan kykenevä olemaan hyvä äiti lapsilleni. Ärryn todella helposti (siis todella!!), väsyn todella helposti. Tunnen koko ajan oloni jotenkin turraksi tai vihaiseksi. Olen toivonut kuolemaa ja olen selvitellyt mm mitä lapset saisivat eläkkeeksi, jos kuolisin. Minkäänlaista elämäniloa en saa mistään. Tuntuu umpikujalta.
Lasteni eteen tekisin teoriassa kaikkeni. Teoriassa, sillä olen niin loppu, että heti kun lapset eivät ole ympärillä, romahdan ja itken. Ja lasten läsnäollessa olen pelkkä robotti, joka suorittaa elämää tuntematta mitään.
Mieheni tiedostaa tämän, ei ehkä aivan täysin oloni huonoutta, ei tiedä kuolemankaipuusta jne. Mutta tietää, että elämäniloa ei ole.
Olen miettinyt sellaista, että olisko minun hyvä muuttaa hetkeksi pois kotoa. En koe tarvitsevani osastohoitoa, eikä psykologikaan ole sitä mieltä. Mutta tunnen jatkuvaa, valtavaa syyllisyyttä siitä, mitä oma oloni aiheuttaa lapsilleni, miten se vaurioittaa heitä, koska lapset aistivat tällaiset jutut.
Muuttaisin siis hetkeksi pois. Olisin yhteydessä lapsiin, tapaisin perhettä usein, mutta olisin jonkin aikaa pois. Puolisoni kokee tämän hyvänä ideana. Luulen, että se helpottaisi hänenkin oloaan. Ainoa miksi epäröin on se, että entä jos muu perhe ymmärtää tänä aikana, että ilman minua on parempi, eikä minua tahdota takaisin.
Nyt monista syistä johtuen vointini on kuitenkin radikaalisti huonontunut. Osittain varmaankin siksi, että olen monta vuotta sulkenut oman oloni piiloon koko perheeltä, eli kannatellut tiettyä kulissia siksi, että lapset eivät huolestuisi. Nyt kuitenkin ollaan siis sellaisessa tilanteessa, että olen täysin romahduspisteessä. Tiedostan voivani todella huonosti, työhön en kykene enää ja olen sairaslomalla unettomuuden vuoksi. Olen kuitenkin huomannut, etten ole tällä hetkellä oman arvionikaan mukaan kykenevä olemaan hyvä äiti lapsilleni. Ärryn todella helposti (siis todella!!), väsyn todella helposti. Tunnen koko ajan oloni jotenkin turraksi tai vihaiseksi. Olen toivonut kuolemaa ja olen selvitellyt mm mitä lapset saisivat eläkkeeksi, jos kuolisin. Minkäänlaista elämäniloa en saa mistään. Tuntuu umpikujalta.
Lasteni eteen tekisin teoriassa kaikkeni. Teoriassa, sillä olen niin loppu, että heti kun lapset eivät ole ympärillä, romahdan ja itken. Ja lasten läsnäollessa olen pelkkä robotti, joka suorittaa elämää tuntematta mitään.
Mieheni tiedostaa tämän, ei ehkä aivan täysin oloni huonoutta, ei tiedä kuolemankaipuusta jne. Mutta tietää, että elämäniloa ei ole.
Olen miettinyt sellaista, että olisko minun hyvä muuttaa hetkeksi pois kotoa. En koe tarvitsevani osastohoitoa, eikä psykologikaan ole sitä mieltä. Mutta tunnen jatkuvaa, valtavaa syyllisyyttä siitä, mitä oma oloni aiheuttaa lapsilleni, miten se vaurioittaa heitä, koska lapset aistivat tällaiset jutut.
Muuttaisin siis hetkeksi pois. Olisin yhteydessä lapsiin, tapaisin perhettä usein, mutta olisin jonkin aikaa pois. Puolisoni kokee tämän hyvänä ideana. Luulen, että se helpottaisi hänenkin oloaan. Ainoa miksi epäröin on se, että entä jos muu perhe ymmärtää tänä aikana, että ilman minua on parempi, eikä minua tahdota takaisin.