A
"aapee"
Vieras
Tilanne on se, että olin jo toista vuotta voinut huonosti todella suhteessamme, ja pari viikkoa sitten kerroin miehelle haluavani erota. Mies ruinaamalla ruinasi että yritettäisiin vielä, hän yrittää parhaansa. Itkikin, ja lupaili muuttuvansa ja vaikka mitä, niin sitten hellyin, olin oikeasti onnellinen että menikin niin.
Mies oli tuon jälkeen muutaman päivän työreissussa, ja on nyt ollut 6 päivää kotona. Kahden päivän jälkeen jo ekan kerran alkoi tulla esiin niitä asioita miksi minun ei ole hyvä olla tässä suhteessa. Oloni on tullut koko ajan huonommaksi, ja nyt taas on koko ajan alakuloinen ja itkuinen olo, ja ajattelen eroa. Ei toinen voi luonnettaan muuttaa mitenkään.
Meillä ongelmat johtuvat ihan pelkästään siitä että olemme perustavanlaatuisen erilaisia monessa asiassa, ihan vastakkaisia. Tämä tuli ilmi vasta oikeastaan lapsen synnyttyä. Toki joitakin juttuja jo ennen sitä, mutta arvojemme erilaisuus valkeni vasta lapsen jälkeen.
Luulin tuntevani mieheni jo ennen lasta, mutta nyt olen tajunnut että se olikin vielä ns. alkuhuumaa, vaikkakin olimme olleet yhdessä 2 vuotta ennen lasta. Olen yrittänyt lapsen takia vaan olla, mutta tuo yrittäminen näkyy minusta väkisinkin äreytenä ja vaitonaisuutena sekä itkuherkkyytenä. Minun on niin paha olla, en oikeasti pidä miehestäni ihmisenä yhtään, hän ei ole mitenkään ihana ihminen minusta, eikä hänenlaistaan ole helppo rakastaa. Olen yrittänyt, mutta sisältäni tulevalle pahalle mielelle ja ahdistukselle en mahda mitään.
Onko väärin erota jos on onneton, olenko itsekäs paskiainen? Mies ei tosiaan haluaisi erota. Minun on vaan todella huono olla.
Mies oli tuon jälkeen muutaman päivän työreissussa, ja on nyt ollut 6 päivää kotona. Kahden päivän jälkeen jo ekan kerran alkoi tulla esiin niitä asioita miksi minun ei ole hyvä olla tässä suhteessa. Oloni on tullut koko ajan huonommaksi, ja nyt taas on koko ajan alakuloinen ja itkuinen olo, ja ajattelen eroa. Ei toinen voi luonnettaan muuttaa mitenkään.
Meillä ongelmat johtuvat ihan pelkästään siitä että olemme perustavanlaatuisen erilaisia monessa asiassa, ihan vastakkaisia. Tämä tuli ilmi vasta oikeastaan lapsen synnyttyä. Toki joitakin juttuja jo ennen sitä, mutta arvojemme erilaisuus valkeni vasta lapsen jälkeen.
Luulin tuntevani mieheni jo ennen lasta, mutta nyt olen tajunnut että se olikin vielä ns. alkuhuumaa, vaikkakin olimme olleet yhdessä 2 vuotta ennen lasta. Olen yrittänyt lapsen takia vaan olla, mutta tuo yrittäminen näkyy minusta väkisinkin äreytenä ja vaitonaisuutena sekä itkuherkkyytenä. Minun on niin paha olla, en oikeasti pidä miehestäni ihmisenä yhtään, hän ei ole mitenkään ihana ihminen minusta, eikä hänenlaistaan ole helppo rakastaa. Olen yrittänyt, mutta sisältäni tulevalle pahalle mielelle ja ahdistukselle en mahda mitään.
Onko väärin erota jos on onneton, olenko itsekäs paskiainen? Mies ei tosiaan haluaisi erota. Minun on vaan todella huono olla.