[QUOTE="aapee";23779923]No meillä on vähän niin että kummankin pitäisi muuttua luonteeltaan aika paljon, että voisimme olla tasapainoisia ja onnellisia yhdessä. Ja niin iso muutos tuntuu aika mahdottomalta toteuttaa. En tiedä sitäkään olemmeko muuttuneet suhteemme aikana näin paljon, tai onko lapsi muuttanut meitä.
Mutta nykytilanteessa olemme toistemme aika totaaliset vastakohdat. Minä tunteellinen romantikko, joka miettii syntyjä syviä, filosofoi ja pohdiskelee. Mies ei ole romanttinen eikä pohdiskele, vaan elää tässä ja nyt, ja kaikki tuollainen ärsyttää häntä, ja hän pitää sitä turhana. Olemme ihan eri asioista kiinnostuneita ja useinkaan emme ymmärrä toisiamme.
Minä olen kiltti enkä halua ehdointahdoin loukata ketään. Sanon kyllä mielipiteeni rehellisesti mutta yritän aina tehdä sen mahdollisimman pitkälle loukkaamatta toista. Olen empaattinen, ymmärtäväinen ja suvaitsevainen, sekä avulias. Olen yleensä positiivinen ja näen asioiden hyvät puolet ensin. Mies on hyvin suorapuheinen ja kaunistelematon, varsinkin negatiivisissa asioissa. Hän ei ole kovinkaan empaattinen, ja on melko itsekäs. Hän on monessa asiassa todella suvaitsematon, ja oma napa on tärkein.
Meillä on ihan erilaiset huumorintajut, meitä ei naurata samat asiat. Mielestäni mieheni huumori on pahansuopaa, itse tykkään eniten esim. tilannekomiikasta. Vanha kunnon pieru naurattaa aina.
Mies pitää itseään parempana kuin moni muu, ja tietää mielestään monesta asiasta enemmän. Hän neuvoo ihmisiä aina, sellaisissakin asioissa joista ei itse tiedä. Hänellä on usein käskevä äänensävy.
Mies ei pidä perheen yhteistä aikaa tärkeänä. Hän on hyvin perinteinen mies, jonka mielestä miehen kuuluu aina tehdä jotain hyödyllistä, vaikkapa korjata autoa tai remontoida kesämökkiä. Aina on jotain tehtävää. Mutta muualla kuin kotona. Nainen hoitaa kodin ja lapsen, itse voi keskittyä kotona relaamaan tietokoneella tai tv:n ääressä oluen kanssa, leikkimällä lapsen kanssa tai sitten harrastamalla seksiä.
Seksistä meillä on ihan eri käsitys, mies on mielestäni karski ja hänen epäromanttisuutensa häiritsee, en minä osaa olla niin suora, ei seksi ole vain suoritus. Mies käyttää sanoja "panettaa" tms., ja jo tuo yksi sana vie haluni.
Minä kaipaisin rakkautta, hellyyttä, keskustelua, sitä että hän kuuntelisi minua eikä pitäisi asioitani hömppänä. Kuuntelisi oikeasti, ymmärtäisi, tukisi. Olisi meidän kanssamme. Tekisi yhdessä meidän kanssamme jotain kivaa. leikkipuistossakin hän usein vaan möllöttää jossain penkillä kun me lapsen kanssa leikimme.
Minä tiedän miehet ja naiset ovat erilaisia ja että minun pitäisi olla tyytyväinen miehestäni. Mutta tällä hetkellä ihan rehellisesti sanottuna minä olisin tyytyväisempi yksin itseni kanssa, tai sitten lapsen kanssa, kuin suhteessa jossa minun ei ole hyvä olla.
Tiedän että tulen saamaan paljon kakkaa niskaan, monen mielestä minulla ei ole mitään valittamista. Mutta tiedän olevani niin itsenäinen että pärjäisin yksin ihan yhtä hyvin kuin miehen kanssa joka on täysin eri planeetalta.
Tiedän että empaattisia, keskustelutaitoisia, kilttejä ja hassun huumorintajun omaavia miehiä on todella vähän. Mutta jos en löydä, olisin mieluusti ilman tuollaista "perus-äijää".
Tulee melkein itku kun ajattelenkin kuinka ihanaa olisi, kun voisin jollekin miehelle joskus lausua kirjoittamiani runoja, lukea novellejani, näyttää taulujani tai laulaa omatekemiäni kappaleita.
Tiedän että olen tunteellinen nössö, mutta sellaisena ystäväni ja läheiseni minusta pitävät. Miehellä ei ole paljonkaan ystäviä, ja juuri yksi hänen ns. ystävänsä avautui minulle, ettei oikeasti pidä miehestäni. En kertonut hänelle tietenkään mitä itse miehestäni ajattelen, se olisi ollut törkeää. Mutta hyvin paljon samoja juttuja hänkin kertoi kuin jotka minua häiritsevät. Se tuntui tavallaan hyvältä.
Minulle on ihan sama osaako mies rakentaa taloja tai onko käsistään kätevä, tykkäisin vaikka jostain runoilija-filosofimiehestä. <3
En kyllä kuolemaksenikaan tajua tällä hetkellä mitä miehessäni edes näin, siis täysin päinvastainen kuin itse olen. Ehkä se vastakohtaisuus kiehtoi? Ja kuvittelin hänessä piilevän sielukkuuden. Jota ei kertakaikkiaan olekaan.
En ymmärrä sitäkään, että jos rakastaa toista, miten voi tiuskia rumasti toiselle, ja komennella, ja sitten illalla kuvitella saavansa seksiä? Minä pidän ystävällisistä ihmisistä jotka eivät puhu rumasti toisille, vaan osaavat käyttäytyä. Itse puran pahan tuuleni mieluummin vaikka juoksemiseen, tai kirjoittamiseen, kuin rakkailleni kiukutteluun.
Anteeksi purkaukseni, mutta oli ihan pakko. Helpotti. Ugh, olen puhunut. :-D[/QUOTE]
Mahdatkohan olla mun exän kanssa kun kuulostaa niin riipasevan tutulle.
No siis läpi käyty tuo ja viimeinen silaus oli se yhteinen lapsi kun huomasi että asiat eivät muutu mihinkään suuntaan. Ero on ollut paras päätökseni ikinä ja nykyään mulla on ihana kiltti empaattinen rakastava mies jonka kanssa on myös yhteisiä lapsia. Koen tämän ratkaisun myös hyväksi minun ja exän lapselle koska en tahtoisi hänen varttuvan kodissa jossa ollaan pahansuopia ja suvaitsemattomia ja äiti on onneton. Isäpuoli on lapselleni enemmän isä kuin oikea on ikinä ollut. Leikkivät, harrastavat ja touhuavat yhdessä.
Tämä nyt siis on vain oma kokemukseni, mutta tuo kuulosti vaan niin tutulle.
Toivon sulle paljon voimia. Ja ehkä ero on oikea päätös jos vannot että et enään ota samanlaista miestä vaan ensi kerralla olet vähän kriittisempi.
Ei ihmistä pysty niin perusteellisesti muuttamaan ja sanotaan että oman mielenterveyden kannalta mulle on ollut tärkeä kokemus se, että mun empaattisuus ja kiltteys ei ole mikään vika vaan mun vahvuus. Exän kanssa se oli vika ja se oli todella raskasta.
Toivottavasti pääset päätökseen ja laita ihmeessä tähän ketjuun vaikka jatkossakin kuulumisia!
minun mielestäni ne ekat pari vuotta menee ihan hihitellessä ja rakastellessa, ei siinä vielä oikea arki näy täysipainoisesti. rakastuneina perustetaan kotia ja hankitaan koira, sitten vielä pitää lapsikin heti saada alulle kun kaikki on NIIIIIN IHANAA!
