M
muukkeli
Vieras
...huono hetki...
Olo on kuin yksinhuoltajalla, kaikesta saa huolehtia yksin.
Väsyttää, yöt siivoilen, päivät siivoan ja hoidan lapsia.
Muutto uuteen kotiin, yksin pakkaan tavaroita ja heitän pois turhia.
OLEN YKSIN vaikka meitä pitäisi olla kaksi. En halua hoidattaa lapsia muilla, eikä siihen oikeastaan ole mahdollisuuttakkaan.
En yleensä väsy vaan jaksan ja hiljaa kannan huoleni, mutta nyt yön kummana hetkenä koko päivän taas touhunneena...sitä vain huomaa olevansa yksin...ja niin kovin yksinäinen...
Vaikka sitä olisi kuinka muille kiltti, niin sitä voi olla liian kiltti ja siinä vaiheessa onkin jo ihan päivänselvä asia muille ihmisille heidän elämässään. Mutta kuinka ihmeessä tälläinen kiltteys murretaan, kuinka ollakkaan yhtäkkiä itsekäs. En osaa.
Onneksi on lapset kuitenkin, tuovat niin paljon iloa elämään pelkällä olemisellaan.
Miehellä niin omat ongelmansa, raskas työ ja aikaa vaativa harrastus.
Kiitos tästä purkautumispaikasta. Nyt vielä tiskit ja pyykit, sitten nukkumaan.
Aamulla herätys pusuihin ja uusiin iloihin ja suruihin, on minulle annettukin paljon, mutta paljon se onni myös vaatii.
Olkaa te onnellisia kenen miehet huomaavat, kenen mummot tuputtavat apunsa, kenellä on sielunkumppaneita ystävinään.
On turhaa sanoa että pyydä apua, olen pyytänyt...turhaan, mutta olen kuitenkin yrittänyt pyytää. Aikanaan elin elämääni psyykkisesti sairaan ihmisen kanssa, ja tiedän mitä oikeasti PASKA parisuhde voi olla, sinänsä olen siis tyytyväinen kilttiin mieheeni, mutta joskus...oi joskus...olisi ihanaa saada apua edes niin että kerran vain pyytäisi, tai unelmaa ettei tarvisi anella apua montaa kertaa kun sitä ehkä jonain joutavana hetkenä saa.
Ja harrastukset yms, te äidit jotka saatte käydä vaikka jumpassa kerran viikossa yksin, olkaa onnellisia...siittä saa varmasti paljon pontta itselleen eikä tule aivan unohdetuksi, tuntisi itsensä vielä naiseksi. Vaikka niin koittavat sanoa että "mene ja tee niin. Kyllä kaikilla on aikaa ja rahkeita harrastaa" ...ei se menekkään niin...
Olo on kuin yksinhuoltajalla, kaikesta saa huolehtia yksin.
Väsyttää, yöt siivoilen, päivät siivoan ja hoidan lapsia.
Muutto uuteen kotiin, yksin pakkaan tavaroita ja heitän pois turhia.
OLEN YKSIN vaikka meitä pitäisi olla kaksi. En halua hoidattaa lapsia muilla, eikä siihen oikeastaan ole mahdollisuuttakkaan.
En yleensä väsy vaan jaksan ja hiljaa kannan huoleni, mutta nyt yön kummana hetkenä koko päivän taas touhunneena...sitä vain huomaa olevansa yksin...ja niin kovin yksinäinen...
Vaikka sitä olisi kuinka muille kiltti, niin sitä voi olla liian kiltti ja siinä vaiheessa onkin jo ihan päivänselvä asia muille ihmisille heidän elämässään. Mutta kuinka ihmeessä tälläinen kiltteys murretaan, kuinka ollakkaan yhtäkkiä itsekäs. En osaa.
Onneksi on lapset kuitenkin, tuovat niin paljon iloa elämään pelkällä olemisellaan.
Miehellä niin omat ongelmansa, raskas työ ja aikaa vaativa harrastus.
Kiitos tästä purkautumispaikasta. Nyt vielä tiskit ja pyykit, sitten nukkumaan.
Aamulla herätys pusuihin ja uusiin iloihin ja suruihin, on minulle annettukin paljon, mutta paljon se onni myös vaatii.
Olkaa te onnellisia kenen miehet huomaavat, kenen mummot tuputtavat apunsa, kenellä on sielunkumppaneita ystävinään.
On turhaa sanoa että pyydä apua, olen pyytänyt...turhaan, mutta olen kuitenkin yrittänyt pyytää. Aikanaan elin elämääni psyykkisesti sairaan ihmisen kanssa, ja tiedän mitä oikeasti PASKA parisuhde voi olla, sinänsä olen siis tyytyväinen kilttiin mieheeni, mutta joskus...oi joskus...olisi ihanaa saada apua edes niin että kerran vain pyytäisi, tai unelmaa ettei tarvisi anella apua montaa kertaa kun sitä ehkä jonain joutavana hetkenä saa.
Ja harrastukset yms, te äidit jotka saatte käydä vaikka jumpassa kerran viikossa yksin, olkaa onnellisia...siittä saa varmasti paljon pontta itselleen eikä tule aivan unohdetuksi, tuntisi itsensä vielä naiseksi. Vaikka niin koittavat sanoa että "mene ja tee niin. Kyllä kaikilla on aikaa ja rahkeita harrastaa" ...ei se menekkään niin...