On vaan pakko purkaa..

[harmaana]

...on niin paha olla. Tää kaikki on alkanut toisen lapsemme syntymän jälkeen. Toinen lapsi on jo nyt 7kk vanha, eli siis ei muutosta tuu vaan sama meininki jatkuu.

Me vaan riidellään miehen kanssa melkein koko ajan. Eilinen päivä oli aivan kauheaa. Mies jopa sulki telkkarinkin kun olisin halunnut katsoa linnanjuhlia. Kyllä Vitut...aa vieläkin!! (myöhemmin kyl yritti avata sitä uudestaan, mut olin niin raivoissani et mun ylpeys ei antanut tehdä sitä).

Mä sanoin miehelleni ihan tosissaan etten halua asua sen kans enää saman katon alla, et alan etsiin asunto mulle ja lapsille. En mä kai sitä oikeesti enää edes rakastakaan...tai no ehkä rakastankin, mutten voi tuntea sitä ainkaan tämän kaiken helvet...in keskellä. Sitä meidän elämä on nykyään.

Ulospäin kaikki näyttää tosi ihanalta varmasti, me ollaan terveitä, meillä on terveet lapset, on rahaa, on työt molemmilla, on koti.... Mä vaan en enää jaksa silti näytellä ulkopuolisillekaa et meillä on kaikki hyvin, mun sisällä on ihan hirveetä!!! En jaksa enää riidellä. Meillä on kyllä ollut tosi rankka syksy kun mies ollut kiireinen töissä +lisäksi opiskelee työn ohella ja käy vielä opettamassakin. Tämä asia on ollut tiedossa ja nyt kaikki alkaa olla ohi ja elämän pitäs helpottaa, mut mä tiedän ja tunnen sen et nyt minä itse en jaksa enää ja minä romahdan. Miksi vasta nyt kun kaikki on ohi? Miksen silloin kun tilanne oli pahimmillaan? Kai se on joku luontainen juttu, mut mitä pitäs tehdä???

Keskusteltiinkin mieheni kanssa sit eilen yöllä aika kiivaasti. Mielestäni hän ei arvosta sitä että olen täällä kotona ja hoidan lapsia. Välil saattaa tokaista et mee töihin.... Hän ei näytä juuri ollenkaan sitäkään että rakastaa minua.Kaikki on enemmän rutiinin omaista. Mieheni mielestä minä taas arvostelen kaikkea hänen tekemisiään ja haukun häntä. En anna hänelle tilaa hoitaa lapsia ja tehdä hänen itse asioita tavallaan. Myönnän että osa on varmasti tottakin...

Mieheni mielestä hänen on vaikea esim. hoitaa lapsia jos minä olen kotona, sis yhdessä tekeminen on hankalaa. En voi ymmästää tuota, toimiiko muilla yhdessä asioiden tekeminen.

Siis mutta voiko tässä muuta kuin katkeroitua ja niellä kaiken paskan ja olla vaan hiljaa. Mä en jaksa enää tätä, ja olen päättänyt et nyt se saa loppua ja haluan alkaa oikeasti elämään ja nauttimaan elämästä, tai ainakin yrittää....

Anteeksi ja kiitos jos jaksoitte lukea. Mä vaan oon niin rikki ja mulla on niin kauheen paha olo.

 

[Napasaara]

:hug: Saisitteko lapset, heti kun voit jättää pikkuisen yökylään, hoitoon yhdeksi yöksi ja ottaisitte hiukan etäisyyttä arkeen. Lähdette vaikka jonnekkin toiseen kaupunkiin hotelliin yöksi.

Tosi rankkaa tuo aika juuri parisuhteelle kun aivan pieniä lapsia. Aivan varmasti taas helpottaa kun vuosi, kaksi kuluu...kun vaan sinne asti jaksaisitte :hug:

 

[LisaMarie]

Niinhän se monesti on, että kun on pakko, sitä jaksaa, mutta romahdus tulee heti kun vaan on mahdollista.
Mä luulen, että tuo yhdessä tekeminen on monelle miehelle vaikeaa. Naiselle se on tunne asia; tehdään yhdessä, ollaan yhtä. Miehelle se on järki asia; jaetaan työt, molemmat tekee sen, mikä sujuu nopeammin ja sitten on enemmän aikaa olla yhdessä. Naiselle se yhdessä tekeminenkin olisi sitä yhdessäoloa.
Kannattaisko kuitenkin hakea ulkopuolista apua ennen sitä asunnon etksintää? Kun on itse romahduspisteessä, ei välttämättä näe asiuoita ihan realistisesti, ensin kannattaa hoitaa itsensä kuntoon ja vasta sitten miettiä suhteen tilaa.

 

[Kohtalotoveri]

Meillä on ollut samanlaista jo pitkään. Mies huutaa mulle kuin armeijan komentaja tai sitten istuu tuppisuuna jos haluan selvyyden johonkin asiaan. Ja olen sitä kurkkuani myöten täynnä!! Ei olla edes nukuttu aikoihin yhdessä, muutenkin tuntuu et koko ns. suhde kuivunut kokoon.
Mua alkaa aina ahdistaa kun mies on kotona, toisaalta hyvä vaan et on töiden vuoksi paljon pois kotoa. Olen kans uhannut että otan lapset vielä ja lähden, asian tekee vaan ongelmaksi se et asumme yhteisessä talossa.

 

[ap]

kaunis kiitos teille lohduttavista sanoista ja kommenteista. tiedän että varmasti olisi hyvä hakea apua ulkopuolelta, mutta kynnys on aivan liian suuri. En ymmärrä miksi.

Ja tuohon että saataisko me lapsia hoitoon vaikka yön yli, helpostikin saadaan ja kyl lapset onkin välilä hoidossa, mut ei se auta pitemmän päälle.

 

[LisaMarie]

Millainen neuvolantäti teillä on?
Jos se on ihan OK tyyppi, noiin oiskohan matalin kynnys aloittaa siille puhumalla, samalla kun kuitenkin käy vauvan kanssa neuvolassa? Tai sitten vaan joskus kun tuntuu oikein pahalta, ryntäät päivytykseen ja vaadit päästä lääkäriin heti, koska et vaan jaksa.

 

[janni]

Mitä jos puhdistaisitte ilmaa? Ensin annatte molemmat kuulua mikä toisessa ärsyttää ja miksi ja sitten rakentavasti yritätte molemmat kertoa toiselle sen kun hän on mielestänne ihana tai tehnyt jotain ihanaa. Ihan arkisita asioista esim. kiitos rakas kun nostit pyykit kuivumaan. Itse olen elänyt masentuneen ihmisen kanssa tosi pitkään nyt se on jäänyt taakse mutta riidellä osataan edelleen ja erityisesti haukkkua toista, nyt on yritetty välillä kertoa myös toiselle niistä hänen hyvistä puolista jolloin toinen jaksaa paremmin sietää myös sitä kritiikkiä niistä asioista, kun tuntee välillä tekevänsä asioita myös oikein.

 

[ap]

Millainen neuvolantäti teillä on?
Jos se on ihan OK tyyppi, noiin oiskohan matalin kynnys aloittaa siille puhumalla, samalla kun kuitenkin käy vauvan kanssa neuvolassa? Tai sitten vaan joskus kun tuntuu oikein pahalta, ryntäät päivytykseen ja vaadit päästä lääkäriin heti, koska et vaan jaksa.

neuvolan täti on ihan pelle, se nyt ois viimeinen vaihtoehto. perhetyöntekijä meillä käy kerran kahdessa viikossa tai harvemmin, hän ehkä vois olla yksi, mut se on vaan niin vaikee aloittaa.

 

[LisaMarie]

se on vaan niin vaikee aloittaa.

Niinhän se on. Sen takia toi, että yksinkertaisesti ryntää päivystykseen, kun tilanne on päällä, toimii parhaiten.
Koita nyt kuitenkin saada kerättyä voimia siihen avun hakemiseen :hug:

 

[mii]

Älkää missään tapauksessa tehkö eropäätöstä väsyneenä!
Väsyneenä on kiukkuinen joka asiasta, joka ei virkeänä kiukuttaisi yhtään!
Teillä on nyt sellainen kriisi, joka on monessa perheessä, kun lapset on pieniä, töitä paljon ja väsymystä. Kun tästä vauva-ajasta pääsette yli, niin helpottaa.
Jos TAHDOTTTE rakastaa toisianne, tehkää töitä sen eteen, että löydätte sen rakkauden uudelleen.
Jos lähdet, olet vain entistä enemmän yksin ja väsyneempi.
Teidän täytyy keskustella ja sopia riidat, joka riidan jälkeen. Pitää opetella antamaan ja pyytämään anteeksi, vaikka tuntuisi, että syy on siinä toisessa.
Ja niitä rakkauden tekoja, arkeen, pikkujuttuja, ohimennen sipaisu tai halaus yms. niitä pitää tehdä, alkuun vaikka väkisin, itsekin, eikä vain odottaa, että se toinen näyttäisi rakkautensa. Kun itse antaa, niin alkaa myös saamaan.
Te olette sitoutuneet toisiinne ja olette päättäneet rakastaa toisianne. Pysykää siinä päätöksessä ja tehkää kaikkenne suhteenne eteen ja perheenne eteen.
Välillä lapset hoitoon ja kahden keskistä aikaa!
Voimia!