Ongelma vai ei

[sanna3]

En osaa sanoa, onko tämä ongelma vai ei, kertokaa te. Ollaan seurusteltu miehen kanssa reilu vuoden verran. Meillä on kaikki ihan ok., välillä riidellään ja sitten taas sovitaan ja kaikki on ihan hyvin. Olemme lähtökohtaisesti sitä mieltä, että jossain vaiheessa halutaan yhdessä perhe, olemme jo 30+, mutta ei kiirettä, aikaa riittää myös tutustua toiseen.

Olen miettinyt tällaista. Mies tietää tosi hyvin, että iso haaveeni on olla äiti.

 

[sanna3]

Oho... Lähti käsistä eka viesti... Jatkan.

Niin, haluan siis olla äiti, ehkä aika piankin, mutta olen myös tosi hyvässä työpaikassa ja ura on ns. nosteessa. En oikein osaa muuta kuin nauttia tästä hetkestä enkä halua minnekään tästä nyt. Kuitenkin mies eilen jutellessamme alkoi puhua tyyliin "jos oikeasti haluat kovan uran, niin kyllä sun pitäisi lähteä vielä ulkomaille". Tämä on täysin totta, niin monet miehen tuttavat tekevät, mutta olen aivan tyytyväinen työhöni ja haluan elää hänen kanssaan ja perustaa perheen. Olen ollut jo ulkomailla kouluttautumassa enkä halua etäsuhdetta.

Mies myös sanoi vähän myöhemmin, kun valitin talven pimeyttä, että minun pitäisi hankkia jokin duuniprojekti jostain etelästä, jotta ei sitten tarvitsisi palella täällä.

Nuo ovat nyt vain heittoja, mutta minulle tuli outo olo. On kivaa ,että tässä suhteessa on vapaus mennä, mutta minä olen mennyt jo niin paljon etten jaksaisi edes kuulla tuollaista. Haluan perheen ja läheisen parisuhteen.

Niin, oliko tässä mielestänne jokin ongelma? Miksi mies tekee noin, minun parastani ajatellakseenko...?

 

[Jaakko 1]

Puhua, puhua ja puhua. Kaikkia asioita pitää käsitellä, avioliitto , äitiys ovat niin kovia juttuja , että niihin pitää molempien olla valmiina sitoutumaan täysillä.

 

[sanna3]

Lisää ajatuksia?

 

[Ongelmaton]

Ongelmia ei ole olemassakaan, on vain hoitamattomia, tai väärin hoidettuja pienen ihmisen asioita!

 

[sanna3]

No joo, mutta mitä sanoisitte tästä konkreettisesta tilanteesta?

 

[N27]

Sanoisin, että miehillä tuntuu aina olevan tämä RATKAISUKESKEINEN lähestymistapa, joka naisihmisiä ärsyttää. AIna ollaan neuvomassa eikä antamassa ymmärtämystä...!

En sitten tiedä, ongelma vai ei, ehkä siinä alla kyteekin jotain, koska tilanne mietitytti sinua niin paljon että tänne palstalle asian kirjoitit (sori, en halua mitään piruja maalailla seinälle) Mutta tässä siis naisen näkökulma

 

[sanna3]

Niin, mies ei ole mitenkään viestittänyt, että jokin asia häntä mietityttäisi. Enemmän vaan minua ottaa päähän, että hän ei tajua, etten voi tuosta vaan lähteä ulkomailla muutaman vuoden kuluttua, jos meillä on silloin vauva. Minä ajattelen lasta aika katiivisesti, koska ikää alkaa olla sen verran että asia on ajankohtainen ja hämmennyn sitten kun toinen heittää tuollaista. Toisaalta mies on viestittänyt myös haluavansa olla kanssani ja toivovansa perhettä. On tietysti hienoa, että toinen ajattelee parastani ja neuvoo, mutta tuosta puuttuu nyt joku kytkös suhteessa mahd. tulevaan perheeseemme, mikä ärsyttää.

 

[kysymys?]

Miksi et voi lähteä ulkomaille sitten, kun sinulla on vauva? Isä voi olla vaikka koti-isänä. Ei tarvitse erossa elää. Kuinka monet perheet ovatkaan lähteneet ulkomaille puolison työn vuoksi, lapset mukana?

 

[sanna3]

En ollut ajatellut asiaa noin... Että mies olisikin omalla tavallaan ajatellut parastani (hänen uransa on hyvällä mallilla, mutta hänellä on jostain syystä ambitioita minun suhteeni). Jotenkin automaattisesti aloin epäillä motiiveja.

 

[rouvaliini]

Parisuhde on kompromisseja sitä mitä kumpikin haluavat. Toinen ei voi sanoa mitä toisen pitäisi tehdä, joten miehesi pitäisi puhua selkeästi mitä hän tarkoittaa ja mitä ei. Turha kuluttaa aikaasi arvuuttelemalla miehesi aatoksia ja mehän emme voi sinulle sanella mikä olisi sinulle oikein, mutta voimme tottakai pohtia kuljetko itsellesi rehellistä tietä ja oletko kuunnellut mitä sinä itse tahdot? Joskus on helpompaa seisoa välimaastossa kuin rohkeasti käydä totuutta kohti, koska totuus voi tehdä myös kipeää. Ehkä arkailet ratkaisuja enemmän kuin on aiheellista (ja yleensä se niin onkin).

Suosittelisin, että tartut elämästäsi kiinni ja kuuntelet järkesi lisäksi myös sydäntäsi. Voin vakaan kokemuksen pohjalta sanoa, ettei elämää voi elää pelkästään hyvän työn vuoksi ja järkeä käyttäen, koska joku päivä elämä ottaakin sinut kiinni muistuttaakseen mitä muuta sinä voisit olla

Kaikkein vaikeinta on tehdä mitä tahtoo, mutta sen jälkeen asioihin saa suunnan ja se alkaa tuntumaan oikealta. Älä kuitenkaan kiirehdi, vaan anna itsellesi aikaa miettiä ja pohtia samalla tavoin kuin annat myös miehellesi aikaa pohtia. Teillä ei ole hengenhätää!

Ja kuten tuolla edellä sanottiin vauvelit kulkevat kyllä hyvin mukana, mutta toki se oman vaivansa vaatii!

 

[elksj]

No, parhaiten saat vastauksen, kun kysyt mieheltäsi heti, että mitä hän tarkoittaa. Sitten ei tarvitse arvailla rivien välistä ja yrittää lukea sellaista sieltä, mitä ei ole olemassakaan.

Ehkä miehesi epäilee, että haluat liikaa kaikkea (vauvaa ja toisaalta uraa) tai sitten hän itse arvostaa uraasi ja kokee, että vauvan aika on vasta "sitten joskus". Tai ehkä hän itse haluaa sinun siivelläsi ulkomaille kokemaan jotain uutta.

Ystäväpiirissäni on aika paljon akateemisiä (myös akateemisiä pariskuntia), jotka ovat lähteneet ulkomaille nimenomaan siinä vaiheessa (30-40 vuotiaina), kun ura on siinä vaiheessa kotimaassa, että ulkomaille siirto on selvä edistysaskel. Tällöin pääsee johtamaan projektia tms. haastavaa. Tässä ratkaisussa yleensä kylläkin vain toinen tekee uraa ulkomailla ja toisen tehtävä on jäädä kotiäidiksi (tunnen kylläkin myös yhden koti-isän!).

Vauva ei ole este urallesi, mutta se tuo omia haasteitaan ja yhteensovittamisongelmia. Vauvaa kun ei voi kasvattaa ja hoivata sitten joskus myöhemmin, mutta uraa ehdit jatkaa sitten joskus myöhemmin. On myös uraäitejä (esim. tutkijoita, lääkäreitä, ATK-alan ammattilaisia, pörssimeklareita, rahoitusasiantuntijoita, juristeja), jotka eivät kerta kaikkiaan uskalla olla monta vuotta uraäitinä ihan siksi, että 3 vuoden kotiäitiys tarkoittaisi lähes kaiken aloittamista alusta. Tosin eräs ystäväni pisti uransa jäihin 4 vuodeksi juuri miehen ulkomaan projektin ajaksi ja sitten palattuaan hän aloitteli uraa taas pikkuhiljaa, jolloin vaatimattomampi startti mahdollisti mm. osa-aikatyön ja lasten kouluunmenon tukemista. Nyt nelikymppisenä hän on taas täysillä mukana työelämässä (jota hän siis vielä ehtii tekemään 25 vuotta!!!).

Toisaalta olette olleet yhdessä vasta vuoden verran ja vauvan hankkiminen on iso päätös. Sitä kannattaa kummankin miettiä tarkkaan, onko tämä se ihminen, jonka kanssa vauvan haluan ja ylipäätään onko tässä se ihminen, josta on kumppaniksi, rakastetuksi, ystäväksi ja lasteni vanhemmaksi. Ehkä miehesi vielä epäröi?

Itse olen vasta viime vuosina tajunnut, että kaikkea ei tarvitse saavuttaa heti. Monia asioita ehtii kokemaan hieman myöhemminkin. Toki jos mahdollista, niin perhe-elämän kannalta on hyvä, jos ehtii elämään ns. omaa elämäänsä riittävästi ennen vauvaa, jottei tule tunne, että vauva on pallona jalassa. Vauvan kanssakin pystyy tekemään vaikka mitä, jos todella haluaa. Tosin ainakin itselläni raskaaksi tulo muutti elämän perusarvot niin päälaelleen, että minusta uraohjuksesta tulikin täydellinen muumimamma. Työ tarkoittaa nykyään toimeentuloa, mutta elämän tärkein sisältö on kotona. Teen työni, mutten enää edes haali isoja projekteja, jotka vaativat matkustelua jne.

 

[uraäiti ja suurperhe]

Ei vauva estä sinun uraasi tai ulkomaankomennusta mitenkään. Mahdollisuuksia on monia.

Itselläni on neljä lasta ja viides tulossa. Teen kovaa uraa IT-maailmassa suuressa kv-yrityksessä johtotasolla, mutta silti olen ehtinyt myös lapset tehdä.

Meillä lapsia on tehty ensin nuorina, opiskeluaikoina 2 peräkkäin, sitten pidetty 6 vuoden tauko, tehty taas 2 peräkkäin ja nyt 7 vuoden jälkeen tulossa on iltatähti. Neljäkymppiä tulee vastaan 1,5 vuoden päästä eli uraakin on vielä edessä yli 25 vuotta.

Tokan sarjan kanssa, kun ura oli lähtenyt mukavasti nousuun, olin kotona "vain" 1,5 vuotta (lapsilla tasan vuosi ikäeroa), jonka jälkeen mies jäi 6 kk:ksi kotiin hoitamaan vauvaa ja 1,5 vuotiasta. Sen jälkeen meillä oli kotona hoitaja pari vuotta, joka hoiti pienet ja kouluikäiset.

Ulkomaankomennuksella käytiin reilun vuoden, jolloin palkattiin Suomesta aupair mukaan, jotta kumpikin sai maistaa ulkomaankomennuksen ihanuutta.

Nyt meinasin olla vuoden kotona ja vetää happea isojen hankkeiden välissä ja palata urani kimppuun vuoden päästä täynnä tarmoa!

Ja lopuksi pitää kai mainita, ettei meillä ole mitään uskonnollsita taustaa suurperheeseen vaan tykätään vaan niin paljon lapsista

 

[sanna3]

Ehkä "ongelmani" on se, että haluan kaiken Olen todella innostunut työstäni, mikä vastaa koulutustani. Olen kuitenkin selvittänyt itselleni, että alani asiantuntijana Suomessa oleminen riittää minulle. Nyt olen saavuttanut sen, mistä olen unelmoinut ja haluan pysyä tässä, vuoden parin poissaolo työpaikalta ei muuttaisi mitään olennaista, muutkin naiset ovat pystyneet tekemään sen. Sen sijaan äitiys on minulle tällä hetkellä suuri tavoite - jopa suurempi kuin työ. Olen vasta viime aikoina herännyt tähän. Haluaisin olla hyvä äiti pienelle ihmiselle ja se tunne kasvaa joka päivä. Siinä ei ura paina kauhean paljon, koska luotan kovasti siihen, että mielekästä työtä on aina saatavilla koulutuksellani.

Mieheni on luotettava, rauhallinen ja hyvin perinpohjainen, minusta hän olisi todella hyvää isäainesta - mutta ennen muuta rakastan häntä omana itsenään, hän on paras ystäväni ja rakastettuni. Haluaisin kovasti perheen juuri hänen kanssaan. Olemme periaatteessa samaa mieltä perheestä, mutta mies on jotenkin vähän hitaasti syttyvä ja tällaisia asioita pitää syväluodata paljon. Hänen on vaikeaa olla varma päätöksistään ja niin suuri sitoutuminen kuin lapsen saaminen ehkä vähän pelottaakin. Niinkuin kai meitä kaikkia. Mies pelkää ymmärtääkseni sitä, että kun hänen vanhempiensa liitto on mennyt pieleen niin hänkin epäonnistuu ja siksi kaikki on kauhean vaikeaa. Minä taas olisi valmis hyppäämään nopeammin.

 

[miettikää tarkkaan]

Ajaako teitä yhteen ne tekijät jotka edellyttävät parisuhdetta, kuten lapsi, tarve elää jonkun kanssa ym. sekä tietysti sosiaaliset tekijät, kemialliset tekijät jne.? Kummallakin tarve on sama, mutta oletteko toisillenne oikeat kumppanit?

Olette olleet yhdessä vuoden. Vielä siinä ajassa ei ehdi kunnolla tutustua. Kun ei ole tullut vastaan sellaisia tilanteita joissa parisuhde tosiaan mitataan, eikä vielä vuodessa oikein olla 100% rela eli oma itsensä. Sitä kuitenkin vielä vähän yrittää miellyttää toista että alitajuntainen päämäärä toteutuisi.

Kaikissa suhteissa on erimielisyyksiä, riitojakin. Se ratkaisee miten ne käydään. Loukataanko toista, loukkaannutaanko toisen sanoista tai teoista vaikka ei olisi ehkä tarkoitettu, miten riita sovitaan, mistä riidellään jne.

Riitely ei ole aina yksin yksilöstä kiinni. Siihen vaikuttaa myös se millaisen ihmisen kanssa riitelee. Yhdelle haluaa aina sanoa vastaan, pitää kiinni omista mielipiteistään, jonkun toisen kanssa pystyy näkemään hänenkin ajatuksensa ja näkeymyksensä. Empatian määrä vaihtelee.

Tulevan kumppanin kanssa erimielisyyksien sovittelun pitäisi sujua hyväntahtoisesti. Tulevaisuudessa tilanteet tulevat kärjistymään ja jos jo lähtökohdat ovat heikot, voi yhteinen tulevaisuus olla kyseenalaista.

Teistä riippuu kuinka paljon toisistanne välitätte ilman perheenlisäystäkin. Oletteko toistenne tukena vilpittömästi ja voitteko luottaa toisiinne niin hyvässä kuin pahassakin. Kaikki seurustelusuhteet ei ole tarkoitettukaan päätymään avioliittoon. On fiksumpaa erota sovussa kuin väkisin pakertua naimisiin, hankkia lapsia ja sitten on riitaisa koti. Koska vähitellen alkaa nähdä kumppanissa erilaisia syitä miksi yhteiselämä ei luista. Tai itsessä.

Hyvää kannattaa odottaa, ei tarvitse ottaa ensimmäistä joka on vähän sinnepäin.

 

[sanna3]

Olen aivan oikeassa. Minusta vain tuntuu, että tämä on paras suhteeni tähän mennessä, ja haluan elää juuri tämän miehen kanssa. Mutta ehkä pitää antaa ajan kulua vielä vähän.

 

[kausaali]

Niin, mies ei ole mitenkään viestittänyt, että jokin asia häntä mietityttäisi. Enemmän vaan minua ottaa päähän, että hän ei tajua, etten voi tuosta vaan lähteä ulkomailla muutaman vuoden kuluttua, jos meillä on silloin vauva. Minä ajattelen lasta aika katiivisesti, koska ikää alkaa olla sen verran että asia on ajankohtainen ja hämmennyn sitten kun toinen heittää tuollaista. Toisaalta mies on viestittänyt myös haluavansa olla kanssani ja toivovansa perhettä. On tietysti hienoa, että toinen ajattelee parastani ja neuvoo, mutta tuosta puuttuu nyt joku kytkös suhteessa mahd. tulevaan perheeseemme, mikä ärsyttää.

Olemme tulleet kavereiden pohtineet, että naisilla ja miehillä on erilainen tapa hahmottaa syy-seuraus-suhteita. Naiset ajattelevat jotenkin automaattisemmin asioita kokonaisvaltaisemmin ja enemmän asioiden suhteita. Miehet taas ovat niitä "putkiaivoja", jotka ajattelevat enemmän "tämä asia, tässä ja nyt". Vaikka miehesi ajattelisi samalla tavalla lapsen hankkimisesta muutaman vuoden päähän (toinen kysymys onkin, ajatteleeko todella näin) niin miettiessäsi työjuttuja tai säätilaa hän ei pikaisesti ajatellen huomaa, että näillä asioilla on vaikutusta toisiinsa. Ja varsinkin tuo sääjuttu nyt kuulostaa enneminkin sopivalta heitolta tilanteeseen kun mietityltä argumentilta. Taasen varmaan olisi paikallaan vanha neuvo: kysy, jos mietityttää ja keskustelkaa yhdessä.

 

[naapurin Allin kanssa]

Housut pois ja oltiin tuhmia...ei siitä Allista kuitenkaan äitiä tullut..

 

[sanna3]

Kausaali, tuo oli tosi hyvä kommentti. Tässä kaikessa minua on hämmentänyt se, että suora ja rehellinen mieheni on sanonut, että toivoo kyllä lapsia kanssani. Ja hän sanoisi varmasti, jos ei haluaisi: tästä minulla on varmuus. Miehellä on tapana heitellä asioita kummemmin miettimättä (hänen yksi kriteerinsä hyvälle ja turvalliselle suhteelle on se, että näin voi tehdä ilman että nainen vetää herneet nenään), ja yleensä otan ne rennosti mutta tämä juttu nyt osui ja upposi.

Mutta mies on todellinen putkiaivo, olen sen usein huomannut, ja uskon, että tuo selitys on varsin pätevä tässä tilanteessa. Nyt kun ajattelen tilannetta, niin pystyn ymmärtämään sen ihan selkeästi. Ja puhua pitää.

 

[naisen mieli muuttuu]

Vaarallista kehitellä erilaisia selityksiä miehenkäytökselle. Jossain vaiheessa ei enää jaksa ja mielikuvitus on käytetty loppuun. Huomaa vain uskottelevansa itselleen "tämä on Se Oikea" sepityksiä vaikka alitajunnassa ymmärtää olevansa umpimetsässä.
Sitten mies ei enää ymmärrä miksi häntä ei ymmärretä.
Seurauksena on ero. Avo- tai avio- tilanteesta riippuen.