Onko kenelläkään samanlaista miestä?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja itkusilmä
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
I

itkusilmä

Vieras
Kuin minulla siis. Auttakaa, jos voitte, sillä alkaa olla omat voimat ja neuvot loppu.

Miehelleni on aina ollut hyvin vaikeaa puhua asioista. Kääntää helposti vitsiksi vakavat keskustelunaloitukseni ja jos käsken suhtautumaan vakavasti, niin muuttuu sitten totiseksi ja vastailee parilla sanalla tyyliin "joo", "niinkai". En voi edes esittää ns. avointa kysymystä, koska siihen vastauksen saaminen on jo tosi työlästä.

Tämänhetkinen ongelma on 5 kk ikäinen kuopuksemme, joka on vaativa muttei vaikea kuitenkaan. Syö öisin 2-6 kertaa ja on siten vallannut kapean parisänkymme ja mies on muuttanut sohvalle. (Eikä kuulemma tule sänkyyn ennenkuin neiti nukkuu yönsä). Itseä väsyttää ainaiset pätkäunet, mutta tähänkin tottuu.

No, neiti on alusta lähtien ollut sellainen, että hän antaa kuulua itsestään, jos ei palvelu pelaa välittömästi eli aivan erityylinen kuin esikoisemme, joka ei kunnolla edes itkenyt pariin ekaan kuukauteen. Miehen mielestä kuopus on ilmeisesti varsinainen rasite. Tuumasi kerran ääneen pikkuneidille, että jos esikoinen olisi ollut samanlainen niin ainuaksi lapseksi olisi jäänyt. Onneksi pieni ei ymmärrä, mutta itsestä tuntui pahalta. En sanonut mitään, koska seurauksena olisi ollut vain suuttuminen ja mykkäkoulu.

Iltaisin pikkuneiti vahtii minua ja kun laitetaan yöunille, niin herätessään ei rauhoitu isänsä syliin. Mies on yrittänyt pari kertaa rauhoitella tyttöä, mutta jos ei pian rauhoitu (parissa minuutissa), niin tuuppaa itkevän tytön sänkyynsä ja marssii sohvalle murjottamaan. Huuto sängyssä muuttuu tietysti karmeaksi ja minulla menee sitten oma aikansa ennenkuin saan tytön rauhoittumaan.

Eilen kävi näin ja sanoin sitten miehelleni, että minusta hänen pitäisi miettiä, mitkä ovat vanhempana olemisen oikeudet ja vastuut. Sanoin, ettei neitiä voi moittia, jos hän ei koe oloaan turvalliseksi isänsä sylissä. Heti itkun muuttuessa vaativaksi mies laittaa tytön sänkyyn/sitteriin ja antaa olla siinä vaikka tunnin huutamassa suoraa huutoa, "koska ei syli näytä kelpaavan kuitenkaan". Ja syliä neiti vaatii ja siihen kyllä lopulta rauhoittuu.

Lähdin neidin kanssa nukkumaan ja tänään on tietysti seurauksena mökötystä ja mykkäkoulua, minkä kyllä eilen illalla jo osasin arvata.

En oikein uskalla mitään tulenarkaa aihetta nostaa enää pöydälle, koska asiasta keskusteleminen ei onnistu ja seurauksena on pahimmillaan usean päivän mykkäkoulu enkä enää millään jaksaisi niitä. :(
 
Jotenkin kuulostaa tosi kohtuuttomalta ja lapselliselta sun mies. Eikä tohon auta se, että pelkäät sanoa. Sano tarpeeksi kovasti, niin kauan et se uskoo.
 
Meilläkin on ollut joskus ensimmäisen lapsen kanssa samansuuntaisia kuvioita. Mutta olen kyllä ollut niin ilkeä ihminen, että olen tehnyt ukolleni harvinaisen selväksi, että hänen on myös osallistuttava kunnolla vauvan hoitoon myös yöllä! Lapsi on yhteinen, en ole sitä yksin hankkinut, enkä ole myöskään yksinhuoltaja. Kyllä se viimein tajusi jutun juonen kun tarpeeksi munta kertaa asiasta avauduin. Toisen vauvan kanssa meni sitten jo paljon mukavammin. ÄLÄ ANNA PERIKSI!
 
Miehesi kuullostaa kertomasi pohjalta todella lapselliselta. Hänen pitäisi kasvaa aikuiseksi ja ottaa myös vastuuta itkevästä ja lohtua kaipaavasta lapsesta. Minulla on 5 kk ikäinen poika. Hän itki yötä päivä 3 kk (koliikki). En olisi jaksanut jos mieheni ei olisi rauhoitellut lasta. Jaksamista sinulle kovasti ja toivottavasti myös sinun miehesi jaksaisi rauhoitella lastanne.
 
Tohon en voi muuta sanoa kuin voimia sulle ja minulla ei onneksi ole tuollaista miestä. todella hyvin hoiti lasta vauvana ja antoi minun levätä ja nukkua ja antaa vieläkin. Voimia ja jaksamista ei ole aikuismaista käytöstä, lapsi on kuitenkin puoliksi hänen joten kantakoon vastuun.
 
Olen samaa mieltä, että hänen murjottamiset ym. ovat lapsellista ja usein kohtuutonta käytöstä, mutta miten kertoa se rakentavasti hänelle? Kyllähän hän osallistuu vauvan hoitoon erinomaisesti niin kauan, kun neiti ei itke. Mutta jos vastoinkäymisiä tulee, niin vetää heti herneet nenään ja alkaa murjottamaan. Kun en halua lasten edessä nostaa meteliä asiasta, niin hoidan sitten vauvan itse ja pidän mielipiteeni itselläni. Olen jo miettinyt, josko olisi jotakin paikkaa, jossa voisin käydä purkamassa tuntojani ammatti-ihmiselle, joka osaisi neuvoa, miten luovia tätä parisuhdetta kuiville. Eihän tässä vielä eron partaalla olla, mutta jos ei vaikeista asioista pystytä keskustelemaan, niin ei kai tämä muuhun johda.

Niin isoin ongelma minun mielestäni taitaa olla nyt tämä vaikeiden asioiden käsittely. Eilinen juttu vain yhtenä esimerkkinä siitä...
 
Meillä kans melko samanlainen tilanne,paitsi että meillä jo 4 lasta, ekaluokkalainen poika (ADHD),kolme ja kaksi vuotiaat pojat ja sitten puolivuotias tyttö.Nytkin koko pääsiäisen ajan on ollu jossain kokouksissa/ työhommissa ja sitten eilen kun oli ns.vapaa,minä olin se joka meni lasten kanssa pihalle ja leikki niiden kanssa(isäntä jäi nukkumaan sohvalle) minä laitoin lapset päikkäreille,tein ruoan ja hoidin nuorinta kun isäntä sit pääsi sohvalta ylös,lähteäkseen vanhimman kanssa pilkille!!!
No mulla meni sit hermot ja tänään hänen tultua töistä,sanoin et saa/joutuu lähteen kotua lasten kans päiväksi pois,minä haluan viettää hieman vapaa-aikaa,kun on tuntunu et yh:na täs touhutaan. Asutaan maalla,eikä ole niin helppoa lähtee mihinkään ja kun omat harastukset on täs kotona,mut ei niihin pääse kun ei ole lapsenvahtia. Asiastahan luonnollisesti seuras kauhee kiukkuaminen,syyllistäminen ja lopulta mökötys. Kun HÄN oli ajatellut lähtevänsä pikkupoikien kanssa pilkille ja minä olisin sit viettäny päivän auton ratissa kuskaten isointa synttäreillä,luonnollisesti pienin mukana...siinähän ois vp menny kivasti=) Niinpä nyt isäntä on lietsus lasten kans ja minä yksin kotona,kohta harrastamaan lähös!!

Pistä vaan kova kovaa vasten ja sano siitä huudattamisesta myös! Meillä miehellä samansuuntaisia taipumuksia,varsinkin tämän nuorimman kanssa,mut olen muistanu mainita-ihan "huono isä" jutuilla!
 
Meillä on vähän samalaista, itse hoidin kyllä vauva-aikana lasten nukuttamiset kokonaan, ja vieläkin 1,5v. Olen puhunut ja olen tosi onnellinen miten hyvin mies joitaa jotkut asiat. Minusta on ihan normaalia ja ok että pieni vauva haluaa äidin nukuttajaksi. Mies tekee kurjasti jättäessään itkevän kylmästi, mutta näin minunkin mies tekisi, vaikka on yleensä lämmin ihminen, niin vauvojen hoidossa tumpelo. Isompien lasten kanssa hän on tosi hyvä isä. Mies kokee olonsa varmasti kykenemättömäksi ja ulkopuoliseksi joissain tilanteissa, mutta vauva-ajan jälkeen tilanne tasapainottuu. Minusta kannattaa yrittää olla kärsivällinen ja joidenkin miesten maailma on vähän erilainen, he haluavat päteä mutta eivät osaa esim.rauhoittaa väsynyttä vauvaa. Itse olisin ikionnellinen jos mieheni osaisi tämän. Lapset kuitenkin rakastavat häntä ja hän on muuten turvallinen vanhempi. MInusta kannattaa olla avoin, kärsivällinen ja yrittää edistää miehen ja lapsen suhdetta myönteisesti, hakemalla mukavia tilanteita, joissa mies pärjää ihan itse. Ei siis väsynyttä lasta, naisen suhde vauvaan on hetkittäin elämistä yhdessä ja luottamus vauvan ja miehen välillä ei synny hetkessä itsestään. Ja mies ottaa enemmän vastuuta kun ensin onnistuu. Kerro hänelle ettei kylmäkiskoisesti jättäisi avutonta lasta itkemään ja ehkä myös hyväksy hänen avuttomuuden tunteensa vauvan hoidossa, joka voi vaihtua pikkuhiljaa vastuulliseksi vanhemmuudeksi. Miehellä on tahtonsa mutta naisella on keinonsa?
 
Tuntuu hyvältä kuulla, että muillakin on ollut samanlaista. Mies kyllä hoitaa vauvaa tosiaan hyvin, mutta itkemistä ei siedä. Ja yrittää huomioida minunkin jaksamista huolehtien esikoisesta silloin kun itseä väsyttää esimerkiksi huonosti nukutun yön jälkeen.

Eilen ajattelin vain, että josko sen aikaa olisi vauvan kanssa sen herättyä, että saisin omat iltatoimet tehtyä, mutta ei kärsivällisyys riittänyt. En tosin sanonut sille, että "vähän aikaa vain" - ehkä olisi pitänyt. Pyysin vain, että voisiko hän kokeilla rauhoittaa tyttöä ja mies ilmeisesti ajatteli, että hänen on nyt se tehtävä ja kun ei onnistunut, niin hermo meni.

Yritän suhtautua positiivisemmin ja ajatella, että näin tämä homma nyt vain menee ja ehkä se vielä tästä...
 
Viihtyisikö vauva vaunulenkillä isän kanssa? Vähän yhteistä aikaa, saisi mies itsetuntoa takaisin.

Kirjoitin jo aiemmin, mutta kone jumitti. Että itse olin kuin miehesi, kun olin oikein väsynyt. Ei se ole kivaa itsellekään tuntea itseään huonoksi vanhemmaksi. Sitä se on, se luovuttaminen. Tuntee itsensä niin riittämättömäksi sen itkun edessä. Voimia koko perheelle! Tärkeää olisi, että mies voisi tuntea olevansa vauvalle tärkeä eikä ottaisi vauvan itkua aina viestinä omasta riittämättömyydestään. (Itsekin olen sanonut, että tämä lapsi on meidän viimeisemme, koska en kerta kaikkiaan enempää jaksaisi ja jos olisi esikoinen niin olisimme yhden lapsen perhe. Kuulostaako sekin pahalta? Varmasti pahemmalta vielä näin äidin suusta)
 

Yhteistyössä