Onko kukaan saanut eron partaalla olevaa avioliittoa vielä kuntoon?

[harmaana nyt]

Millainen tilanne teillä oli ja kuinka saitte asiat kuntoon? Mitä liitollenne tällä hetkellä kuuluu?

Mies lähti tänään sanaakaan sanomatta töihin, eilen sanoi, ettei yksinkertaisesti enää pysty elämään mun kanssa. Se on ihana mies, mutta vaatii multa todella paljon. Ei kyllä enempää kuin mihin itse kykenee ja on valmis. Luulen että hän sairastaa lievää masennusta erään kroonisen sairauden takia, joka rajoittaa hänen elämäänsä. Pinna on jatkuvasti kireällä ja kaikki mun tekemät pikkuvirheet tms. saavat hänet usein raivostumaan. Kamalalta tuntuu kuunnella sitä, miten hän toivoo kuolevansa...
Masennuslääkkeitä hän ei varmasti suostu syömään, koska hän on niitä, jotka ajattelevat, että masennus ei ole sairaus.

Rakastan miestäni suunnattoman paljon, ja elämä ilman häntä tuntuu ihan kamalalta ajatukselta. Meille syntyi vielä vauvakin kuukausi sitten. Mies on ihana isä ja molemmat rakastetaan poikaa valtavasti. Vauvasta tämä juttu ei siis johdu, sillä tilanne oli sama jo raskausaikana ja ennen sitäkin. Nyt vaan taas tuntuu että tilanne on pahenemassa todella.

Lähettelin viestejä miehelle, ei vastaa.. Voi että tuntuu kamalalta.

 

[PahaSilmä]

No meillä oli perheväkivaltaa puolin ja toisin. Ollaan saatu asioita kuntoon puhumalla.

 

[MaMa]

pahansilmän kanssa samaa ongelmaa oli meillä myös.Asiat on alkanut menemään parempaan suuntaan molempien panostuksella ja puhumalla.Vielä en nuolaise(liekkö koskaan?) mutta mahdollistahan se tietysti on.

 

[Harmailen]

Ennen lapsen syntymää oltiin ihanan onnellisia ja rakastuneita, kuherreltiin koko ajan. Ehdittiin olla yhdessä 4 ja puolivuotta siitä ajasta asuttiin saman katon alla 3 ja puolivuotta. Naimisissa ollaan. ´Kun lapsi syntyi kaikki muuttui samantien. Oltiin niin väsyneitä että tiuskittiin ja riideltiin koko ajan. Seksiä ei ollut 3vuoden aikan kuin 2-3 krt en ole ihan varma saatoi olla vaan kerrankin. Minä masennuin , mies ei ymmärtänyt yhtään masennustani. Riidat vaan paheni ja väsymys. Poika valvotti 2v 4kk.
Minä lihoin kun aloin syömään masennuslääkkeitä ja liikunta loppui ja ruokahalu kasvoi. painoin reilusti yli 100kg.
Mieheni kanssa emme voineet juurikaan sietää toisiamme.
Minä muutin toiseen huoneeseen asumaan.
Meillä ei ollu muuta yhteistä kuin lapsi ja riidat.
Voi kuinka paha olla mulla oli tuolloin.
Itkin iltasin kun poika ja mies nukkui.
Miehelleni en juuri pahaa oloa näyttänyt ei hän siitä välittänyt. Hän ei lohduttanut koskaan. Kun poika alkoi nukkaumaan 2v 4kk iässä minä nukuin kuin tukki, puoli reilu puoli vuotta minä nukuin aina kun oli mahdollisuus. Olin niin väsynyt fyysisesti ja psyykkisesti. pojan ollessa melkein kolme alkoi masennus ja väsymys helpottaa. Laihduin paljon. painan vieläkin n80kg mutta se tuntuu ja näyttää paljon parmmalta kuin yli 100kg.
Olin monet kerrat mielessäni hakenut avioeroa ja kuvitellut elämää kahdestaan pojan kanssa.
En uskonut et voisin ikinä enää koskea mieheeni seksuaalisessa mielessä.
Mutta mutta pikku hiljaa riidat vaan loppuivat. Ei puhuttu enää mitään toisillemme ei olu sanottvaa. Ja sen pitkän hiljaisuuden jälkeen sanat vain alkoi tulemaan puhuttiin kaikesta. Rakastuimme uudelleen, kai. Seksi alkoi luistamaan ja useasti. Lämpimät tunteet miestäni kohtaan palasivat. Rakastan häntä enemmän kuin koskaan. Näin me ollaan menty kohta vuoden. Olen ajat sitten palannut miehen viereen nukkumaan. Riitoja meillä ei oikeestaan ole, riidelty tarpeeksi.
Kai se oli se kauhea väsymys joka ajoi meidät niin äärirajoille ettei sieltä päässyt pois kuin nukkumalla ja nukkumalla. Ei auta riidat ei oven paiskomiset.
Meillä onnistui pelastaa avioliittomme. Mutta emme todellakaan haaveile toisesta lapsesta. Lapsemme on ihana mutta toista kertaa en siihen valvomis helvettiin lähde. Ei auta vaik kuin lässytetään ei se välttämättä toisella kertaa ole sellasta et valvottas vauvat ovat yksilöitä. juu niin ovat mutta kuka sen varmuuden antaa et se nukku seuraavat 2v? Ei kukaan ja just ne lässyttäjät jotka lässyttää ne ei tiedä valvomisesta mitään.
Mutta me ollaan onnellisia et meillä on tää yksi lapsi ja saadaan jatkaa onnnelliseti avioliittoamme kaiken se helvetin jälkeen.

 

[Harmeilen]

Väkivaltaa meillä ei ollut ei henkistä eikä fyysistä.

 

[määki harmaa ko muutki]

Ihana lukea tälläisestä! Älkää ymmärtäkö väärin, kamala asiahan tämä on, mutta niin paljon helpottaa kun on kohtalotovereita.
Meille vauvaa yritettiin kaksi vuotta, syksyllä se vihdoin syntyy. Aina ollaan aika paljon riidelty, nyt vielä enemmän, johtuen mun kipuiluista. En enää jaksakkaan tehdä kaikkea. Olen omaa hölmöyttäni alun alkaen passannut miestä ja poikaa, nyt on kova isku meille kaikille ollut kun en olekkaan kyennyt kaikkeen, ja useinkin itkeskelen. Perheväkivaltaa on puolin ja toisin (ei lapsen paikalla ollessa, hän ei asu meillä, miehellä on exän kanssa yhteishuoltajuus), tosin mieheltä lähti käsistä se, eilen ja toissailtana, olen nyt mustelmilla. Sairasta tämä taitaa olla molempien puolelta, mutta kuvittelen kyllä että asiat kuntoon saadaan, joskus. Mies puhuu todella harvoin syntyjä syviä, joskus känninssä ehkä, mut hänellä olikin rankka lapsuus, juoppo isä, taisi olla väkivaltainenkin.. Olen yrittänyt että mentäisiin johonkin yhdessä ja / tai erikseen puhumaan. oletteko muut saaneet miehiä mukaan avioliittoneuvojalle tms. ? Puhuminenhan se taitaa olla kaiken a ja o, mutta se onkin yllättävän vaikeaa.
Voimia kaikille!