Onko muita, jotka eivät oikein saa äitiyden jujusta "kiinni"?

[Maria75]

Moikka,
Mulla vauva nyt 5,5 kk. Iloinen, liikkuvainen, tempperamenttinen tyttö - vaativaksikin voisi kutsua. Koliikista kärsittiin 4 kk, masuvaivoja on edelleen ja niitä herkkä tyttö aika ajoin kiukkuaa. Rattaissa ei (eikä ennen vaunuissa) viihdy kovinkaan hyvin, joten kaupungilla liikkuminen on haasteellista - toisella kädellä kannan tyttöä ja toisella lykin rattaita . Kesällä liinailtiin ahkerasti, mutta nyt kylmien tultua en ole liinailusta/kantoreppuilusta niin innostunut. Muskarissa käydään kerran viikossa ja paria äitikaveria tavataan silloin tällöin. Kotona leikitään, lauletaan ja nauretaan paljon ja joskus arkisinkin kyläillään isovanhemmilla. Mies on melko paljon töissä, mutta jaksaa kyllä kotona ollessaan leikkiä tytön kanssa.

En koe olevani masentunut (siitä kokemusta). Mutta jotenkin en saa äitiyden jujusta kiinni - toki rakastan tyttöä ja lapsi on ollut erityisen toivottu ja avusteisesti saatu! Ei minulla suuria kuvitelmia ollut äitiysloman suhteen, mutta rankkuus on kuitenkin yllättänyt. Lienenkö sitten epäkypsä äidiksi, kun haluaisin itse tulla ja mennä, miten huvittaa? Olen tylsistynyt - vakituisesti takaisin työelämään en kaipaa, koska tyttö vielä pieni ja en usko kykeneväni yhdistämään työtä ja perhe-elämää, kun kaikki kotityöt ovat vastuullani. Jotain aivojumppaa pitäisi keksiä, mutten jaksa innostua tekeillä olevista jatko-opinnoista (yksinäistä puuhaa sekin!). Koen olevani ulkopuolella kaikesta ja se rasittaa myös parisuhdetta - mies on jo todennut, että lapsi jää ainokaiseksi.

Onko muita, jotka kokevat samoin? Miten voisi arjesta vauvan kanssa saada mielekkäämpää? Joskus tuntuu erityisen raskaalta, kun kaikki vauvan kanssa menee huutamiseksi - pukeminen, syöminen, uloslähtö, nukkumaanmeno... En tiedä, olisinko itse jotenkin rennompi, jos vauva olisi "tyytyväisempi"? Kun meillä on oikein hyvä päivä, kaikki menee "putkeen" (esim. vierailemme äidilläni ja automatkat vauva nukkuu ja perillä on mukavaa ja loppupäivä kotosallakin jatkuu iloisesti, tyttö syö ja nukkuu hyvin jne.) olen iloinen ja energinen ja nautin vauvasta - mutta niin kovin harvoin!?

Kiitos, jos teille tulee jotain ajatuksia mieleen!

maria

 

[Mama 2007]

Hei,

Meillä on ollut oikein "kiltti" ja helppo vauva, mutta alussa ei päivisin nukkumisesta tullut mitään, olin todella väsynyt. Appivanhemmat kun näkivät, epäilivät masentuneeksi, kun en kerinnyt meikkaamaan entiseen malliin, kiltisti hymyilemään ja mielistelemään heille, olin ihan ryytynyt! Keljutti ja loukkasi tosi paljon, sillä kaikkeni annoin ja tein vauvan eteen, ja ihan rakkaudesta vauvaan pelkästään! En kuitenkaan kokenut uhrautuvani, sillä lapsi oli todella toivottu ja uskon tuntevani vain ihan normaalia ensimmäiden äitiyden vastuuta. Kropan synnytyksestä toipuminen vei minulla melkein pari kuukautta.

Nyt kiinteiden aloitusten myötä on päivään tullut rytmiä, menee "putkeen", kuten sanoit, ja jaksan nauttia tästä kotona olosta jo paljon paremmin. En siis ole varma, onko tapauksessasi, tai tapauksessamme, kyse siis äitiyden jujusta, vaan kotona olemisesta jujusta? Oma äitini antoi "vapautuksen", kun totesi, että hoidat vauvaa hyvin, silloin ajattelin, että kyllä tää tästä!

Työkaverit hokee, "nauti nyt, kun vauvavuosi menee niin äkkiä", mutta tosiaan alussa toivoin, että menispä äkkiä, että saisin vanhan hyvän levänneen pääni takaisin! Mitä nauttimista on puolikuolleena olosta? Näillä sanojilla on muisti pettänyt ajat sitten ja aikahan kultaa muistot. Sitäpä odottelemme siis!

Vauva kutsuu... Jatkuu myöhemmin! :heart:

 

[jeps1]

Heippa,

lueskelin noita kirjoituksia ja minulle tuli vain mieleen, että toki ihmiset kokevat äitiyden jokainen aivan erilailla mutta mietin omalta osaltani jos nyt tämän ikäisenä (vm75) saisin esikoiseni niin kokisinko sen raskaampana kuin silloin aikoinaan kaksikymppisenä. Perustan ajatukseni siihen, että nyt tämän ikäisenä olisin saanut elää pitkälti oman pääni mukaan eikä olisi tarvinnut ajatella lasta aina ensi sijaisesti lähes joka asiassa. Eli minusta olisi tullut ehkä hieman itsekkäämpi ja olisi varmasti vaikeampaa nyt.
Ja toisekseen kaikki eivät vain ole kotiäiti-tyyppiä...minä olin esikoiseni kanssa kotona kaksi vuotta ja se riitti. Nyt aion olla kuopuksen kanssa kotona sen kolme vuotta ja nautin olostani aivan täysillä.
Enkä usko kenenkään nauttivan siitä puolikuolleesta olosta jonka jatkuva valvominen ja pätkänukkuminen saavat aikaiseksi...toiset vain sopeutuvat siihen paremmin kuin toiset. Meillä ei onneksi kärsitä tuosta valvomisesta ...voisin olla aika kauhea jos univelat painaisivat päälle.

Ja mikä kauneinta niin se oma lapsi on kaikesta tästä kaaoksesta huolimatta maailman rakkain ja kallein !!
:heart:

 

[Mama 2007]

Kyllä tietenkin oma lapsi on rakkain! Meillä nyt 7 kk.

En tiedä, olenko samoilla aalloilla alkuperäisen kysymyksen kanssa, mutta minusta hankalaa tässä äitiysloman alussa oli se, että mitään ei voinut tehdä loppuun, niin kuin työpaikalla voi, tai entisessä elämässä... On vaikeaa heittää omat tekemiset kesken ja rientää heti vauvan luokse, kun hän ei ole tyytyväinen. Siis ensimmäisen kerran katsoin illalla telkkaakin vasta kun vauva oli yli 4 kk, kahvitauoista puhumattakaan... Suunnitelmallisuus ei ole enää samalla lailla mahdollista.

Ei näitä koti- ja hoitohommia voi töihin verrata, että se olisi kuin ansiotyö. Se nimittäin rakkaalta puolisolta joskus unohtuu, että tämä on meidän yhteinen koti, en ole muuttunut kotiapulaiseksi enkä huonekaluksi tai tiskiharjaksi. Ja sen vuoksi, kaikki kotityöt ei voi aina langeta vaimolle. Meillä oli "kehityskeskusteluja" :saint: juuri viikonloppuna, ja saimme tasattu töitä uudelleen, sillä kaikki oli kaatua minun niskaan. Milloinkas sitten kerkiät nauttia siitä vauvan kanssa yhdessä olosta? Mutta toisaalta, tasa-arvokaan ei ole enää samanlainen arvo, sillä lapsella on vain yksi äiti, ja vaikka isä hyvä, äiti on äiti.

Toisekseen, nyt olen päässyt suorituspakotteesta. Kun on ollut työelämässä jo jonkun aikaa, niin aika on aina ohjelmoitua, niin töissä kuin vapaa-ajalla. Nyt on kivempaa, kun en enää vilkuile kelloa vaan annan vain ajan seisoa ja pystyn nauttimaan siitä, ettei ole kiire mihinkään. Tuon suorittamispakon huomasin vauvalle hierontaa tehdessäni, siitä oli tulossa pakonomainen hieronta, kunnes tajusin, että ei tää voi olla tällaista. Tajusin, että tää on meidän yhteinen heti, vauvahieronnan oppien mukaisuudella ole niinkään väliä, vaan siitä, että meillä on mukavaa ja tämä hetki on tärkein. Nyt tunnen olevani oikeasti läsnä vauvalleni.

Lihavoin tuossa noita sanoja, jotka minulla on ollut pohtimisen alla tässä oman äitiyden oppimisessa ja joissa yritän ottaa rennommin. Varmasti toisen lapsen kanssa oppii olemaan jo rennommin.

Niin kuin jeps1 sanoo, jokainen omalla tavallaan. Ei tunteita ja tuntemuksiaan voi laittaa pakettiin, jokainen hyväksyy ja oppii asiat oman itsensä kautta.

 

[LisaMarie]

Mun mielestä äityttä harrastetaan nykyään liikaa. Kun eihän siinä äitiydesä ole mitään jujua, se on ihan vaan elämää! Aina vaan puhutaan siitä miten lapsi muuttaa kaiken ja mullistaa vanhempiensa maailman ja plaa plaa...Mutta kun asiaa oikein ajattelee, niin voiko maailman luonnollisin asia olla joku elämän suurin mullistus? Kyllä se lapsi tulee perheeseen ja mukautuu perheen rutiineihin ja sääntöihin tai vaikka rutiinittomuuteen (kuten meillä).
Mun mielestä äitiyden juju on se, että tajuaa nauttia elämästä sen lapsen kanssa, ottaa sen mukan osaksi omaa elämää jasuhtautuu siihen niin, että lasten olemassa olo on maailman luonnollisin asia, jota ilman ihmislaji kuolis sukupuuttoon.
Lyhysti mä varmaan koitan sanoa, ettei äitiyden mun mielestä kuulu olla muusta elämästä irti repäistyä, vaan se on kokoajan mukana kulkeva osa ihmistä, mihin liittyy monenlaisia tunteita niinkun mihin tahansa elämän osa-alueeseen. Jos ei aina ole "kivaa" se ei tarkota että on juju hukassa, eihän kellään ole puolisonkaan kanssa aina kivaa, mutta ei sen tarvi sitä tarkottaa, että parisuhde on kriisissä.

 

[Mama 2007]

Olen samaa mieltä siitä, että lapset on maailman luonnollisin juttu. Niin kuin synnytyksin, laitoksella sanottiin... :/ Kaikkihan riippuu siitä miten kukin asioihin suhtautuu.

Joskus ei, jostain syystä, pysty muutoksiin suhtautuu niin luonnollisesti. Esim. itse sen takia, että työsuorittaminen jäi päälle, tai ei oo muita lapsiperheitä ollenkaan ystäväpiirissä vertailukohteena. Tai jos lasta on kovasti ja hartaasti toivottu, niin omat odotukset, vaikka itsellänikään niitä ei muka ollut, on kuitenkin korkeella. Itselläni odotusaika meni niin hartaasti odottaessa, että ihan yllätyin, että kas, vauva sieltä tosiaan tuli! =)

Ootteko kuulleet sen jutun, legendaa vai ei, että jotkut intiaaniheimot lentokoneella lentäessään jäävät lentokentälle odottelemaan, että sielu tulee perässä. Minusta tämä kuvastaa hyvin sitä, että jokaiseen uuteen vaiheeseen tulee antaa itselleen sopeutumisaikaa.

Eihän kaikki ihmiset näitä tiedosta ja pohdiskele. Ja LisaMarieta muokkaillen, eihän elämässä yleensäkään kaikki asiat "hehku" mahtavuudellaan. Osaltaan lehdet koko ajan tyrkyttää julkkisten vanhemmuuden iloa ja monesti erehtyy uskomaan, että joillain on paremmin. Itse, kun olen tuollainen edelläkuvaamani suoriutuja, yritän varoa, ettei päivät menee siihen mitä "pitäisi" tehdä, vaan yritän ajatella, että ihan kivaa on silti, vaikken mitä erityisen kehittävää vauvan kaa tekiskään, olla vaan. Vauva- tai lapsiarki maistuu varmastikin joskus enempi joskus vähempi mannapuurolta.

Mitä Maria75 tuumaa?

 

[Mama 2007]

Sen verran vielä itse lisään, että ekaa lasta odottaessa valmistautuu vauvan vastaan ottamiseen. Ei tule ajatelleeksi, samalla muodostuu uusi perhe, ja sen myötä arkielämä siis muuttuu. Sen "kaaoksen" valmistautumisesta ei puhuta eikä neuvota missään, kaikki on kiinnostuneita vaan vauvasta, tietysti. Naisen kuin miehenkin on opittava uusi rooli ja asiat äitinä ja isänä. Tästäkin voisi enempi puhua neuvoloissa ja lehdissä.

 

[LisaMarie]

. Esim. itse sen takia, että työsuorittaminen jäi päälle, tai ei oo muita lapsiperheitä ollenkaan ystäväpiirissä vertailukohteena.

Tuo jepsin ajatus, että jos saisi ekan lapsen kolmikymppisenä, se olisi vaikeampaa, liittyy ehkä tuohon työsuorittamisen päälle jäämiseen. Komikymppinen on kuitenkin suht kauan ehtiny jo olemaan työelämässä tai jos on pitkät opinnot takana jo opiskellessa tottunut siihen suorittamiseen ja sitten yhtäkkiä onkin sylissä vauva, minkä kanssa ei voi suorittaa eikä mitata tulosta!
Mä olen itse monesti ajatellu samaa, että koska olen varsin joustamaton ja jääräpäinen luonne, niin takuuvarmasti lapsen saaminen olisi jokatavalla ollu vaikeampaa nyt 3-kymppisenä, mitä se oli kymmenkunta vuotta sitten.

Tuo ettei ole lapsiperheitä kavereina/tuttavaina, on varmasti yksi syy monen eksyneeseen oloon esikoisen kanssa. Nykyään sen esikoisen saanti-ikä voi kaveriporukassakin vaihdella niin kovin, joku saa sen 2-kymppisenä ja toinen vasta 4-kymppisenä, että niitä samassa tilanteessa olevia kavereita ei tosiaankaan välttämättä ole!
Lisäksi nykyisissä vanhemmissa on ainoita lapsia/sisaruksia on vähän ja ikäerot niin pieniä, ettei sisarusten vauva-ajasta muista mitään, eli se oma vauva voi todellakin olla ensimmäinen vauva minkä näkee! Eli onhan se vaikeaa saada hoidettavaksi niin outo otus!

 

[Maria75]

moi vaan, joo, meillä on tosiaan niin, että pikkulapsia ei ystäväperheissä ole. Miehen tuttavapiirissä lapset lähestyvät teini-ikä ja mun puolella lapsia ei ole - mikä meitä 3-kymppisiä vaivaa;=). Ehkä se on tämä kotielämä, joka mua mättää...siis ne aikuiset suhteet. Vauva on suloinen, mutta herkän vatsan omaavana varsin vaativa (nämä sosekokeilut alvariinsa)...ja eihän mies ymmärrä, miltä musta tuntuu, kun herään 6 jälkeen (mies makoilee sängyssä, kunnes on pakko nousta ehtiäkseen töihin klo 8) ja seukkaillaan päivä vaavin kanssa ja mies tulee kotiin iltakasilta (nälkä, suihkut ym. muut - miehellä siis) ja vauvan laitan nukkumaan viim. ysiltä... just tänään mietin, kun mies tuli kotiin puolysiltä ja pyysin röyhtäyttämään vauvan ja laittamaan nukkumaan, kun mies sanoi, että syö ensin ne pari tekemäänsä leipää ja sitten ottaa vauvan...(olenko minä käynyt päivällä lounaalla jne.)...mäkö aina joustan?

 

[Maria75]

tämä on tällaista marmatusta - mutta kuitenkin :hug:

 

[jeps1]

Maria 75: mä voisin niin kuvitella ton tilanteen meille jos meillä tosiaan ois nyt vasta se ensimmäinen lapsi. Ei mitään rajaa siihen, että kuin paljon me oltais molemmat miehen kanssa sitä omaa napaa.
Äideille se asioista luopuminen on kait helpompaa koska ne äitiyden tunteet saa lähes kaikki äidit tekemään lapsensa eteen mitä tahansa jotta asiat ois pienellä hyvin. Miehet taas eivät kait sitten saa itselleen ja vauvalle semmoista sidosta aikaiseksi joka sanoisi ns omatunnon tyylin " ehdit suihkuun ja syödä sitten kun vauva on nukkumassa, joten nauti pienen palleron seurasta ja anna äidille mahdollisuus nauttia kupponen teetä ja leipää".

Mutta näin...toivottavasti sait jotain tolkkua mtä ajoin tekstilläni takaa :flower: ja pieni marmatus silloin tällöin helpottaa kummasti

 

[Footballers Wife]

Voimia ja jaksamista Maria75! I understand :hug:

 

[SantaMaria]

Täällä ymmärretään myös... =) Kaikkeen edellä mainittuun vielä lisään vain että saatuani toisen lapsen 13 välin jälkeen yli 30v niin minulla on auttanut se että olen ottanut rennosti... aluksi oli kovaa stressiä imetyksen kanssa kun ekalla kerralla meni vähän pieleen. Onneksi huomasin mitä olin tekemässä ja rentouduttuani tietoisesti kaikki on sujunut hyvin, huolimatta vatsaitkuista ja vauvan vaativasta luonteesta. Koti ei ole ollut tiptop-kunnossa enkä minäkään ja ollaan homehduttu lähinnä kotona vauvan kanssa ensimmäinen vuosi kahdestaan. Nyt alan päästä väsymyksestä kun taapero on alkanut ymmärtää nukkumisen päälle (ja allergiat löytyneet) =) Nyt olen jopa innostunut kotihommistakin jälleen ja toivon etten joudu töihin ihan pian! Täällä netissä on sosiaalinen elämäni tällä hetkellä kodin ulkopuolella. Vaativaan vauvaan meillä suhtaudutaan asian vaatimalla vakavuudella mutta kyllä päivittäin naurattaa kovasti pienen miehen vaatimukset kiljumisineen :saint: Huumorin löytäminen arjesta on auttanut minua kovasti ja tuntuu tuo poikakin jo melkein nauravan itselleen hölmöilyjään

 

[Mama 2007]

Maria75, kiitos tuosta aloituksesta! :hug: Ja muillekin hyvistä ja positiivisista kommenteista. Kun kirjoittelin omia tuntemuksia, niin tajuan meidän tilannetta paremmin.

Se on varmasti enempi sitä kotielämän mättämistä, eikä varmastikaan mitään äidin epäkypsyyttä, mitä alussa epäilit. Meillä on muskari kerran viikossa, muttei muuta ohjelmaa, eikä oo tuttuja lapsiperheitä.

Tuntuu, että yksin saa pähkäillä kaiken uuden vauvajutun kanssa, kun mies on samaa sorttia, että itsensä hoitaa ensin, eikä oo mitään vauvaopuksia tutkinut.

Nyt tuntuu paremmalta, kun keskusteltiin miehen kaa just eilen, että miltä tää tuntuu kummankin puolelta. Hyvin hoksattu tuo, ettei isyys synny niin nopeesti kuin äitiys. Naisilla on alussa kaikki vastuu uudesta vauvasta ja perheestä, äitiydestä ja isyydestä... Pitää olla kaikki yhtä aikaa! Kunnes se mieskin sit hoksaa mitä isyys käytännössä tarkoittaa. Sinullakin on niin vielä niin pieni vauva, että isä ei vielä voi paljon puuhastella sen kaa, mutta kun kohta vauva alkaa kääntyilee, pyörii ja nauramaan isän kutitteluille, isän rooli ja mielenkiinto kasvaa. Näin ainaskin meillä, eli en vaivu epätoivoon! Ja sit kun vauva aloittaa kiinteät ja isä tulee oikeeseen aikaan kotiin, niin kysyt heti (ennen kun kerkee pitkälleen sohvalle) että "haluatko antaa ruuan?" niin saat siitä sen hoidon alkamaan!

 

[pitkä kiekko]

Jotenkin niin tuttua luettavaa.... miulla on hyvin paljon samanlaisia fiiliksiä silloin, kun esikoinen syntyi. Oli haastava vauva (koliikki) ja mies paljon poissa kotoa. Kavereilla ei oikein samanikäisiä lapsia ja jotenkin koko ajan mietin, missä teen väärin, kun vauva on vaan tyytymätön ja mie onneton.
Mies oli jotenkin hukassa sen kanssa, että on tuore isä - enkä yhtään ihmettele, kun olin varmaan ihan hirveä hänelle... kun ei ollut ketään muutakaan, johon mie olisin kiukkuni purkanut. :ashamed:
Nyt kakkosen kohdalla mies oli liki heti kuin vanha tekijä - hoiteli ja viihdytti vauvaa, ja mie sain ihan eri tavalla nautittua vauva-ajasta. Tietysti asiaan vaikutti sekin, että lapsi oli tosi tyytyväinen ja hyvä nukkumaan.
Miulla äitiyden "syntyminen" otti kovemmalle, mutta nyt voin sanoa, että eka on aina vähän "harjoituskappale", niin äidiksi tulokin on harjoittelua....