I
Ihan riittävän hyvä äiti
Vieras
Koe olevansa huono äiti jne? Kun niin usein kuulee että huonoiksi äideiksi itsensä kokevat he joilla ei siihen ole syytä, he jotka taas oikeasti ovat huonoja äitejä eivät koe syyllisyyttä vaan pitävät itseään ihan hyvinä vanhempina.
Mulla on neljä lasta, vanhin 12v ja nuorin vielä vauva. Mä en ole koskaan kokenut olevani huono äiti, päinvastoin olen aina pitänyt itseäni ihan hyvänä äitinä joka nauttii äitiydestä ja lapsistaan. En ole mikään täydellisyydentavoittelija ja jokaisen lapsen kohdalla olen mennyt sen mukaan minkä olen parhaaksi kokenut. Kaikkia olen imettänyt pitkään ja hoitanut kotona vähintään parivuotiaiksi, tehnyt itse ruuat, nukuttu perhepedissä, osaa kannettu kantoliinassa ja kestovaippailtu. Ollaan ulkoiltu paljon, käyty kerhoissa ja lastentapahtumissa, tuettu lapsia harrastuksiin, kouluun ja kaverisuhteisiin. Näin siis vaan esimerkkeinä ettei heti tarvi luoda mielikuvaa etten ole ikinä tehnyt mitään lasten eteen.
Sen minkä olen tehnyt, olen kuitenkin tehnyt positiivisella mielellä enkä hampaat irvessä. Jotain juttuja on kokeiltu ja jos ne ei ole tuntuneet oikeilta niistä on vain luovuttu. Tottakai olen tehnyt virheitä ja niistä hetkittäin kokenut syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, mutta ei mitään mikä olisi jäänyt vaivaamaan tai pitäisi hereillä öisin. Olen hyväksynyt että kaikki tekee virheitä ja niitä sitten pyritään korjailemaan parhaansa mukaan, mutta muuta ei enää voi.
Mä en ole uhrautunut tai luopunut itsestäni, vaan lasten ja perheen ehdoilla jatkanut myös omia juttujani tuntematta siitäkään syyllisyyttä. Silloin kun olen saanut vapaaillan tai -viikonlopun, olen nauttinut siitä ilman syyllisyyttä koska tiedän että lapsilla on hyvät hoitajat ja hekin viihtyvät. Mä en ole vauvojen kanssa heräillyt 10min välein tarkistamaan hengittääkö pieni, tosin perhepedissä luotankin siihen että havahdun jos jotain on vialla.
Mä tunnen itseni hyvin ulkopuoliseksi kun kuulen muiden äitien puhuvan näistä syyllisyysasioista ja kuinka niistä tunnistaa hyvän äidin. Ehkä en omasta kuvitelmastani huolimatta olekaan niin hyvä äiti?
Mulla on neljä lasta, vanhin 12v ja nuorin vielä vauva. Mä en ole koskaan kokenut olevani huono äiti, päinvastoin olen aina pitänyt itseäni ihan hyvänä äitinä joka nauttii äitiydestä ja lapsistaan. En ole mikään täydellisyydentavoittelija ja jokaisen lapsen kohdalla olen mennyt sen mukaan minkä olen parhaaksi kokenut. Kaikkia olen imettänyt pitkään ja hoitanut kotona vähintään parivuotiaiksi, tehnyt itse ruuat, nukuttu perhepedissä, osaa kannettu kantoliinassa ja kestovaippailtu. Ollaan ulkoiltu paljon, käyty kerhoissa ja lastentapahtumissa, tuettu lapsia harrastuksiin, kouluun ja kaverisuhteisiin. Näin siis vaan esimerkkeinä ettei heti tarvi luoda mielikuvaa etten ole ikinä tehnyt mitään lasten eteen.
Sen minkä olen tehnyt, olen kuitenkin tehnyt positiivisella mielellä enkä hampaat irvessä. Jotain juttuja on kokeiltu ja jos ne ei ole tuntuneet oikeilta niistä on vain luovuttu. Tottakai olen tehnyt virheitä ja niistä hetkittäin kokenut syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, mutta ei mitään mikä olisi jäänyt vaivaamaan tai pitäisi hereillä öisin. Olen hyväksynyt että kaikki tekee virheitä ja niitä sitten pyritään korjailemaan parhaansa mukaan, mutta muuta ei enää voi.
Mä en ole uhrautunut tai luopunut itsestäni, vaan lasten ja perheen ehdoilla jatkanut myös omia juttujani tuntematta siitäkään syyllisyyttä. Silloin kun olen saanut vapaaillan tai -viikonlopun, olen nauttinut siitä ilman syyllisyyttä koska tiedän että lapsilla on hyvät hoitajat ja hekin viihtyvät. Mä en ole vauvojen kanssa heräillyt 10min välein tarkistamaan hengittääkö pieni, tosin perhepedissä luotankin siihen että havahdun jos jotain on vialla.
Mä tunnen itseni hyvin ulkopuoliseksi kun kuulen muiden äitien puhuvan näistä syyllisyysasioista ja kuinka niistä tunnistaa hyvän äidin. Ehkä en omasta kuvitelmastani huolimatta olekaan niin hyvä äiti?
