N
"nimimerkki"
Vieras
ja ajatellut ettei ole todellisen rakkauden arvoinen.. Ja sitten jokin kaunis päivä elämään olisi vain kävellyt Se Oikea joka ois vaan rakastanut ja rakastunut kaikesta huolimatta?
Kun aina sanotaan että pitää olla itseluottamusta ja hyvä itsetunto että voi saada kunnollisen parisuhteen. Mä oon ollut pian 8v yksin, enkä kai koskaan edes ole kokenut mitään oikeaa rakkautta. Mun parisuhteet on aina olleet pettävien tai hyväksikäyttävien miesten kanssa, oon ollut aina liian kiltti. Oon kai vieläkin jotenkin. Mutta mä en jaksais enää vetää ulospäin sellaista kuvaa, että oisin 24/7 positiivinen ja iloinen ja aktiivinen, mä haluan olla vain mä. Epätaydellinen ja tavallinen.
Jossain sisimmässäni mä kai haaveilen edelleen kestävästä rakkaudesta ja siitä, että mun elämääni vain kävelee mies joka rakastuu muhun eikä anna periksi. Tekee itsensä osaksi mun elämääni huolimatta mun virheistä ja peloista. On vain siinä ja rakastaa, kärsivällisesti. Niin että jokin päivä mä voin antaa periksi peloilleni ja huomata, että mitään pahaa ei tapahdu ja mäkin voin rakastua ja antautua täysin.
Mutta voiko sellaista tapahtua? Onko mun pelot ja epävarmuuteni ja varmaan uskomuskin ettei mua voi kukaan rakastaa este sille, että joku oikeasti rakastuisi?
Mä oon tavallaan luovuttanut jo. En jaksa olla muunlainen kuin olen. Olen sopeutunut ajatukseen yksinäisestä loppuelämästä. Näinkö se sitten menee?
Kun aina sanotaan että pitää olla itseluottamusta ja hyvä itsetunto että voi saada kunnollisen parisuhteen. Mä oon ollut pian 8v yksin, enkä kai koskaan edes ole kokenut mitään oikeaa rakkautta. Mun parisuhteet on aina olleet pettävien tai hyväksikäyttävien miesten kanssa, oon ollut aina liian kiltti. Oon kai vieläkin jotenkin. Mutta mä en jaksais enää vetää ulospäin sellaista kuvaa, että oisin 24/7 positiivinen ja iloinen ja aktiivinen, mä haluan olla vain mä. Epätaydellinen ja tavallinen.
Jossain sisimmässäni mä kai haaveilen edelleen kestävästä rakkaudesta ja siitä, että mun elämääni vain kävelee mies joka rakastuu muhun eikä anna periksi. Tekee itsensä osaksi mun elämääni huolimatta mun virheistä ja peloista. On vain siinä ja rakastaa, kärsivällisesti. Niin että jokin päivä mä voin antaa periksi peloilleni ja huomata, että mitään pahaa ei tapahdu ja mäkin voin rakastua ja antautua täysin.
Mutta voiko sellaista tapahtua? Onko mun pelot ja epävarmuuteni ja varmaan uskomuskin ettei mua voi kukaan rakastaa este sille, että joku oikeasti rakastuisi?
Mä oon tavallaan luovuttanut jo. En jaksa olla muunlainen kuin olen. Olen sopeutunut ajatukseen yksinäisestä loppuelämästä. Näinkö se sitten menee?
